Syntyjä syviä

Kuolemasta ja hävityksen kauhistuksesta jatkui matka syntymään, kuolemasta elämään.

Niinhän se meni että ensin käytiin siinä saunassa missä synnyttäminen oli tapahtunut ja vasta sitten etsittiin se piha missä tuo siirretty sauna oli syntymähetkellä sijainnut.

Vieläkö pysytte matkassamme mukana?
No joka tapauksessa Savonlinnan liepeillä pyörimme.

Kyse on Säämingin suuresta pojasta, Joel Lehtosesta, tietenkin. Poikapahasesta, jonka äiti Karoliina Heikarainen - pojan onneksi lopulta? - hylkäsi huudolle pian syntymän jälkeen. Papin leski Augusta Wallenius lopulta otti pojan huostaansa, ja näin Joelille avautui toisenlainen elämäntaival kuin mitä muille kylän pojille.
Jos on elämä välillä karua, saattaa se olla myös onnekkaita sattumia täynnä.

Olisi Joelilla, jonka kirjallinen tuotanto on sen tuhannen tasoinen jos tuusannuuskainenkin, ollut aihetta kirjoittaa myös yksi mielikuvitusteos itsestään kylälle jääneestä kouluja käymättömästä kulkijasta.

Joelin kotimäelle poutapäivänä kapusimme, Harjun tilalle Haukiniemeen heinikkoitunutta tietä ylös.
Osasimme koska Putkinotkossa, missä siellä se siirretty syntymäsauna nyt on, käydessämme sattui sattumoisin vanhempi herrasmies kuulemaan aikeemme ja kertoi olevansa kesänvietossa juuri siellä lähettyvillä. Opasti ja neuvoi:

- Kyllä sinne autolla perille pääsee vaikka heinä on pelottavan pitkää.

Jouko Loikkaseksi osoittautui tämä opas, ja tajusimme kohta, että hänhän on juuri yksi niistä presidentti Kekkosen luottomiehistä, Tamminiemen saunakavereista.

Joten mikäs meidän ei ollut kiivetessä harjulle keltaisen talon pihamaalle rohkeasti, vaikkei siellä heinistä päätellen ollut tänä kesänä kukaan muu käynyt.
Löytyi se kivikin lopulta kun puiden alle kurkki ja heinää taitteli:

Miten nappiin ajoitettuna voikin olla, sattuma jälleen, että kotona pääteltävissä viimeiset sivut Lehtosen Sorron lapsista, siitä kirjasta jota keväästä asti olen iltaisin pala palalta edennyt, sivu sivun jälkeen paperiveitsellä aukonut ja joka nyt päättyi sivunumeroon 485 ja jossa pienemmällä lopuksi lukee:

Romaani jatkuu

toisena niteenä.

Se toinen nidehän on jatkokirja Punainen mies.
On siihen kiinni käytävä, koska siellä jatkuu myös maanmittari Isidor Tistelbergin ja tohtorinrouva Julia Oljemarkin rakkaustarina.
Pakko se on katsoa päättyykö tolstoilaisittain, mikä lienee ollut Lehtosen vakaa tarkoitus.

Junaan nousee nyt Isidor, pakenee luvattoman rakkauden paikkakunnalta.

Käytiin ryssän helvetissä

'Kerimäellä on maailman suurin puukirkko ja maailman pahin paikka, oikea ryssän helvetti, tuhannen hehtaarin Riitasensuo, sotavankien kurileirin pitopaikka.' - linkki

Tulipa tuolla vihdoin käytyä kauniina kesäisenä päivänä, riesana ainoastaan vertahimoitsevat hyttysparvet.

Kuusikon keskeltä pitkän ja märän polun päässä yhdenäkin avautui  hyvin hoidettu ruohokenttä kuin tenniskenttä, jonka keskellä kivi ja kivessä pelkkää venäjää.

'Riitasensuon vankileirin joukkohautausmaahan on haudattu 98 sotavankia, joista 20 kuoli etsintäpartion ja teloitusosaston ampumana. Muut 78 sotavankia kuolivat raskaan työn, puutteellisen ravinnon ja kylmyyden aiheuttamiin sairauksiin.

Sotavanki Mihail Kutserenko kävi vuonna 1999 muistomerkillä.'

" - Täällä tehtiin alusta lähtien selväksi, mitä karkaajalle tapahtuu. Työkseen hän joutui kaivamaan noin neljä metriä leveää yli suon johtavaa ojaa pikkukengissä, talvellakin. - Herätys tapahtui kesällä aamuviideltä, töissä oltiin 6.30-17.00, talvella tuntia myöhemmin. Ruokana oli kuppi teetä, kaksi palaa sokeria, 400 grammaa leipää. Lämmin ruoka oli yleensä kaalikeittoa, joskus paleltuneita perunoita. Kahdensadan neliömetrin parakissa nukkui enimmillään kolmesataa miestä kovalla lattialla."  

Reijo Pakarinen, toim. Kirja-Pakari 2010: 

"Ihmisiä ja elämää Kerimäellä sotien jälkeen - ja vähän ennenkin 

Ja nyt me Reijon kanssa seisomassa mahapakolla muistomerkillä
- vuosi on 2015, kuukausi heinäkuu, päivä 18 -
kummastelemassa, moniakin asioita.

Siirtymässä pian toiselle kivelle.

Vielä toisen kerran

Onnenmaata pitkin maata etsimässä

Ei kesää ilman Pölösen Onnen maata - siinä taksa. Kerman kanavalla ollut vaikuttavin, jokin vuosi taapäin, kun oopperalaulaja Juha Kotilainen kiskaisi tangon.
Mutta joka paikassa on ollut kelvollinen, koska ei huonoa hyvästä voi tehdä!

Savonlinnassa kylpylän katveessa Kasinonsaaressa rinnan oopperan Olavinlinnan etsivät Onnen maata teatterimyllyläiset.
Jelepakka esitys ihan kuin Tenhon kostyymi: mukavasti lämmitti kesän sateessa ja tuulessa, kolmessatoista asteessa.

Siitä Mäntyharjulle Kiellettyjä tunteita katsomaan ja Taidekeskus Salmelaa kiertämään - ulkopuolelta.

Ja kirkkoa tien toisella puolen.

Jännä noiden kirkkojen kanssa kun ne kilvoittelevat suuruudellaan: Mäntyharjulla maailman suurin läpi talven lämmitettävä puukirkko, muuten toiseksi suurin.
Aivan jelepakka kirkko - ja pysäyttävä kirkonpihan sankarihautarivistö.

Ei älkää luulkokaan että Salmela olisi suurimman vaikutuksen tehnyt, vaikka siellä Marjatta Tapiolat ja kaikki:

Ei ei kyllä se oli Kauko, Randelinin Kake elämäkerrassaan, jonka laulunäytelmänä esitti vahvan taustaryhmän kanssa. Kaksi viikkoa putkeen ilta illan jälkeen paahtavat, ja aina loppuunmyydylle katsomolle; puolentuhatta tai jotain jokaisessa näytöksessä. Jotain siinä on oltava: viilinkiä tai vilunkia. Samapa tuo jos kumpaakin.
Nytkin oli niin loppuunmyyty, että muuan onnellisesti hymyilevä rouvashenkilö käveli kohti istuvaa ja vienosti vikisi 'josko syliin istahtaisin'. Toden totta ja tosiaan: samat olivat meillä onnennumerot eli paikkavaraukset.
Vaimo kun vieressä istua nakotti niin järjesteltiin toisin: aatelkaas nyt - viidensadan ihmisen edessä!

Että kulttuuria livenä, välillä.
Tai: - Livenä, vielä toistaiseksi, niin kuin kehahti se yksikin mainio humalaismies lavatansseissa siinä Kaken näytelmässä elossa oloaan ihmetellen.

 Eikä tässä vielä kaikki, sillä lisää on tulossa torven täydeltä eli Eemelin kuulutuksin: "Parvella - Toscaa."
Mutta siitä sitten kun aika on.

Gandhi - marssii

  

 

 

  



Kantin jälkeen vastaan marssii Gandhi, Mahatma,
mystikko ja poliitikko (syntynyt 1869, murhattu 1948). Hän on suorittanut lakimiehen opinnot loppuun Lontoossa, jossa keikaroi herrasmiehenä liituraidoissa ja nuppikeppi kädessä.

Nyt vaeltamassa puuvillariepupahasessa ja bambusauva kädessä valtava ihmismassa mukanaan kohti valtamerta. Menossa on 'totuuden voima', satyagraha, hidas suolamarssi, jolla väkivallaton mies joukkoineen ilmaisee vastalauseen Imperiumille ja sen perimälle suolaverolle: ei merestäkään saisi kansa elintärkeää suolaa maksutta kuivata!

Gandhi käveli jo Lontoon opintojen aikoina päivittäin toistakymmentä kilometriä, lakimiehenä E-Afrikassa kymmeniä kilometrejä ja nyt kuusikymppisenä suolamarssii satojen kilometrien (390 km) päähän meren rantaan puolentoista kuukauden ajan.
Marssi oli hidas, sekin siten ilmaisemassa epäluuloa länsimaista koneistumista, kiihtyvää kulutusta ja tavaratuotantoa vastaan: muutoksen voima oli murtamassa Intiassakin ikimuistoisen - perinteitä siirtävän, rukoukseen ja käsityön - voiman.
So. äidillisen, feminiinisen tyynen voiman.

'Kävellessämme teemme tilit selviksi itsemme kanssa: ojennamme itseämme, sätimme itseämme, arvioimme itseämme.'

Käveleminen on yksinkertaista yksinkertaisempaa: ei muuta kuin jalkaa toisen eteen! Ja mikä parasta, kaikki on ainoastaan itsestä kiinni - ei mekaniikkaa, ei polttoainetta. Yksinkertaisuutta täydellisimmillään.

Tuon siivilöinnin jälkeen varmistuu omistamattomuuden, aparigrahan, tie, sillä silloin ei käytä hyväksensä toista ihmistä, lähimmäistään. Itsehillinnän kasvaessa lisääntyy kaikkiin olentoihin kohdistuva rakkaus ja väkivallattomuus, ahimsa.
Eikähän me ruokaakaan kummoista tarvita, hedelmillä ja pähkinöillä voi elää kuten Gandhi - ennen kuolemaansa.

Poikki! poikki!
Ei tässä ole tarkoitus pitemmälle mennä / uppoutua gandhismiin. Ne on erimiehet ja naiset sitä varten.

Tässä sivutaan vain muutamia 'kävelymestareita' ja heidän kävelykulttuuriaan ja siinä ohessa sipaistaan heidän muita aatoksiaan. Niinhän tekee Frédéric Groskin kirjassaan Kävelyn filosofiaa, josta puristettakoon lopputulemaksi, kävelyn helmeksi vaikkapa Montaignea:

"Ajatukseni nukahtavat, jos jään paikoilleni niitä hautomaan.

Henkeni ei liiku, ellen käytä jalkojani."

                                                                                                       Esseitä - Kolmenlaisessa seurassa

 

(Ihan vain itselleni merkitsen tähän loppuun muistutukseksi, miten vaatimaton oma marssini töihin, vakituisiin opettajan paikkoihin oli aikoinaan: ensimmäiseen päivittäin n4ljän kilometrin kävely/hiihto mennen tullen lipo Venäjän rajaa, viimeiseen k10mmenen kilometrin pyörämatka suuntaansa läpi vuoden. Siitä oli gandhismi gaugana.
Tosin niillä palkoilla kuin itsestään täytti Gandhin omistamattomuuden unelman - metsättömänä pysyin. d)



Rumpupolitiikkaa sun muuta kaverikulttuuria

Niin paljon elettävää, ettei kynä käteen tahdo osua.
Illalla ei enää jaksanut lähteä kollega-Matsin jäähyväiskeikkaa kuuntelemaan Kivisalmen lavalle, mutta hyvän edustajan sain sinne värvätyksi katselemaan, kuuntelemaan ja tanssahtelemaan sekä kuvan ottoon.

Kamerapa teki stopin ja särkyi, pimeäksi meni: sen verran räväkkää ja terävää musiikkia oli esittänyt Jan Thomas quartet.
Lainataan Esko Ilosen kotisivuilta kuva:

Jan Thomas Qartet 1973

vas. Ilkka Auvinen, Matti Vuorjoki, Arto Pippuri, "Hepe" Hirvonen

Jos on lyönyt rumpu iltamissa, niin päiväsaikaan viikolla, mikä päivä lie ollut, harjoitettiin rumpupolitiikkaa toisen luokkakaverin kanssa: Myytävän talon kaivon kantta piti ylemmä kohotettaman, jottei pintavesi kaivon juomavettä pilaamaan valuisi. Vyörättiin rumpurengas syvyyteen upotettujen betonirenkaiden päälle.

Psst pst
Siinä on muuten hyvä kirvesmiehen omilleen tekemä vankka talo Torilla halvalla menossa:

Sittenhän oli se Ekola ja päälle painoivat jo Ohvanan sateet.

Että melkein voi mölähtää niin kuin se Malis-Onnin mökin kupeelle kesäisin viikonpäiviksi tivolitelttansa pystyttänyt tirehtööri aikoinaan jotta:

 - Hei hulinata - mikähän nyt tuli!

*************
ps
ja ai niin paras meinas unehtua
- käytiin vielä kuuntelemassa  ja ennen kaikkea kahtomassa pienenpientä haitarhurmurtyttöstä.
ps2
kamera heräsi henkiin:

Sinne mäelle sittenkin

Kihaus-riennoista päästyä olikin hiljentymisen aika.
Jos tohtii ohittaa sen rumiluksen, avautuu tyyni kauneus. Jos on kirkko päältä upea, on se sisältä hillityn hieno. Valoisa ja voimistava. Tulisi vain useammin kiivetyksi. Ja pääsee sinne mäelle, jos kompottia kavahtaa, polkuakin pitkin.

Ovat aamulla messunneet ja Sanansa selittäneet kuten kesäsunnuntaisin aina. Vaan nyt on laulun vuoro. Ei taida kuitenkaan Villihevosia tulla. Jos kirkkoherralta ei lupaa heru. Mutta onhan Laulajalla oma persoonallinen äänensä, laulaa sitten sopivampia.

Ja laulaahan hän. Ja kovemmin vielä laulaa pianon takana kumppani: - Ihan melkein kuin Lea, kuiskaamme.
Valoksi ja voimaksi laulavat.
Klimenko täällä pauhasi joskus, saarnasi siinä sivussa, niin että joitakuita silloin aivan pelotti. Nyt ei ketään pelota, niin sydämellinen on Laulajan lohtu.

"Puolison kuolemassa menettää myös itsestään puolet. Kun kumppani lähtee arjesta, pitää rakentaa uudestaan koko oma elämänsä, opetella tuntemaan itsensä."

 "Ei ole muuta keinoa kuin surra se aika, jonka tarvitsee. Yskä lähtee yskimällä ja suru suremalla."

Ei Laulaja noista täällä kirkossa noin kerro, lehdet ovat kertoneet.
Täällä hän laulaa: Maailma on kaunis. Myöntää kuitenkin ettei silloin, kun, ollut eikä siltä tuntunut.

Sitten kun Itkemättömät itkut on antanut tulla, niin sitten kaikki onkin kaksin verroin kauniimpaa.

Puhuu hän helmestä, ennen Helmi-lauluaan, ja kivusta minkä kiven siru helmeksi kehittyessään on kuoren sisässä hankautuessaan kantajalleen aiheuttanut.

Minun pimeäni lepää sinun valossasi
Anna meidän nähdä aurinkoon

Ja kuinka ollakaan: nytkö jo!
Kohta noiden jälkeen jo naurahtaa, miten oma pikkuinen Lauri oli hypännyt kirkon etupenkistä aikoinaan ja kääntynyt yleisön puoleen helpotusta huokuen ilmoittanut: - Enää yksi laulu!

- Vielä sanoo Laulaja nykyisin aina sanovansa.
Toiveikkaammin.

Olen kuullut on kaupunki tuolla.

Sitten saa taputtaa. - Jos on aihetta. Niin oli alussa sanonut ja sovittu.
On onpa.

Entä ne hevoset?
Kirkkoherra kävelee pussi kädessä eteen ja jakaa hunajaa. Laulaja kiittää, säestäjän kiittäessä Laulaja kumartuu kirkkoherran puoleen ja selvästi kysyy jotakin.
- Kato, Villihevosille lupaa kysyy, kuiskuttelemme.

Kirkkoherra nyökkää.
Laulaja tarttuu mikrofoniin, soittaja laittaa sormet pianon ohjaksille
ja -
Villihevoset lähtevät laukalle.

Ögonblick

Kesällä, näilläkään oletetuilla helteillä, ei TV houkuttele tykö. Silmäyksen toki joka ilta suon - tuolle sontaluukulle, vai miten ne fiinimmät ihmiset tuota nurkkavärkkiä kutsuvatkin.
Illalla jähmetti ääreensä vartiksi, kun siinä turisivat kaksi laitettua tyttöä ja kookkaampi, ruudun täyttävä näyttävä nainen, vanhempaa ikäluokkaa: ruotsiksi praattasivat.

Kuolemantuomiota vartoova nainen, kahdesta murhasta, rankkaa huumeiden käyttöä, huoruutta historiassa  - ja nyt levottomin katsein mutta freesinä edessä tuossa. Kaikesta kammottavuudesta selviytyneenä.

Jopa vangitsi ruutu!

Tuli vankilaan tieto, että poika kuoli onnettomuudessa ja heti perään että pojan isä menehtyi sydänkohtaukseen samana päivänä.
- Oli vain sysimusta, toivoton pimeys, kertoo nainen.

Nainen on ruotsalainen USA:ssa tuolloin asunut Annika Östberg, joka istui kaksoismurhasta kolmentoista vuoden vankeustuomion.
Vavahduttavaa, pysähdyttävä selviytymistarina. Katsottavissa Areenassa.
Luettavissa kirjana tästä.

Kant - kanttia kerrakseen

Kävelevät vastaan pyhiinvaeltajat toisenlaisiksi muuttuneina ja kyynikot diatribeniään harjoittaen - muuttumattomina räksyttävinä koirina.
Surumieli-Nerval myös on matkalla, lappaa hullunkiilto silmissä toista toisen eteen, hirttäytyäkseen lopulta ikkunaristikkoon alle viiskymppisenä.

Toista se on jämptin Kantin (1724-1804).
Immanuel kävi kuin kello ja oli säännöllisyyden perikuva: asui ikänsä Königsbergissä, sieltä koskaan poistumatta. Ja auta armias jos asiat poikkesivat totutusta - oppilaan aina puuttunut palttoonnappikin aiheutti omat probleeminsa: yhtenä päivänä oppilas ilmestyi luennolla nappi ommeltuna. Pois piti repiä, jotta uusi muuttunut asia ei olisi Kantin luentoa sotkenut!

Kant oli, poiketen matkakävelijä-Nietzschestä, lyhyempien virstojen mies: tunti per päivä, tasan. Immanuel käveli terveyssyistä ja elikin sitten pari kuukautta vaille kasikymppiseksi.

Kant käveli hitaasti, koska ei sietänyt hikoilemista.
Ja aina yksin, sillä hän halusi koko matkan hengittää nenän kautta ja pitää suunsa suljettuna.

 

Kävelykokemuksessa on kolme ominaisuutta, kertoo Frédéric Gros kirjassaan Kävelyn filosofiaa:

1. yksitoikkoisuus - kävelyn toisto hävittää tylsyyden; kävellessä on aina jotain tekemistä: kävelemistä.
2. säännöllisyys - kävely harjoittaa kurinalaisuutta; valmista tulee lopulta, pala palalta, kuten Kantilla jättiläismäinen tuotanto.
3. väistämättömyys - Kant teki toistuvasta tunnin kävelystä itselleen kohtalon, tahdon kohtalon, 'jonka avulla Nietzsche määritteli vapauden'.

No ehkä menee vähän liian vaikeaselkoiseksi.
Turha kai kävelyä, luonnollista toimintaa, on liikaa teorioida. Yksinkertaisesti homma Grosin mukaan lopulta menee näin: - Kun kuljetaan jalan, perille päästään vain kävelemällä.

Harmi kun nämä äijät eivät juoksusta ymmärrä höykösenpölähtävää! Vaikka sillä jos millä saadaan maailman parhain mitään vailla oleva euforinen olo. Minä tiedän maailmaympäryskokemuksella, öhöm!

Mutta jatketaan jalan: ainakin Gandhi kuluu jo tulla kopistelevan.

ed. Thoreau

Almanakka - heinäkuu

 

Eevan kesäkuut

 On taas Eevan aika. Vaihtuu kuu. 

Vuoden loppupuolisko alkamassa. "Se on kesä männy", huokaili Mummo juhannukselta päästyä. Heinäkuu tiesi jo melkein talveen astumista. "Pimennöö yöt", jatkui rimpsu.

Kai se oli sitä Sipilää jo silloin: - Pessimisti ei pety!

Mummon 'viitekehykseen' mitä mainioin nimi Kilven Kuolinsiivous, josta heinäkuisia

otteita eri ikäkausilta. Vaarin otettavaa, vaikka Eevahan on vasta nuori tytönhupakko, 87, mummon ysikymppiseen verrattuna.

• 5.7.1998  Äiti olisi täyttänyt 95 ... Kävin haudalla eilen. On lohtu: edesmenneillä ei ole surua, surua kantavat jälkeenjääneet. Eeva 70 v
• 10.7.2011 sunnuntai-ilta. Me ymmärtäisimme toisiamme nyt vanhoina, äiti ja minä.  83 v
• 22.7.2005 Perjantai. Meillä jotka olemme kokeneet sodan on aivan erilainen tunnepohja kuin niillä jotka ovat syntyneet sodan jälkeen.  77 v
• 24.7.2005 Lauantai klo 9. Minä uin yksinäisyyteni lammessa johon kuvastuvat vanhuuden varjot. Kuluu se elämä näinkin. On elettävä koska ei ole kuollut.  77 v
• 29.7.1984 Sunnuntai-iltapäivä. Äitini luona Tapiolassa. Vasta kun ajatukset kohoavat niin syvältä, ettei niitä voisi kertoa kenellekään, ne kannattaa kirjoittaa muistiin.  56 v
• 30.7.2011 - Pankaa vaa miun syyksein, sanoi isä ja aina se helpotti.  83 v  

2011: "14.7. Klo 18. torstai. Ensimmäinen päivä jolloin jaksoin ajatellakaan siivoamista. Tällaisesta kesäilmasta minä pidän: on aurinkoista, mutta varjossa viileää. Vein tuvan matot ulos heinikkoon, lakaisin lattiaa läntin kerrallaan, vetelin mattoja pitkin heinikkoa, puistelin päiväpeitteen ja panin uuden, punaisen tilalle. Kirnussakin on nyt kukkia. Vaikutelma on siisti ja iloinen. Ja minä olen tyytyväinen itseeni."  Eeva 83 v

Niinpä tästä aitalle Eevan-puuhaan.

Traditio jatkukoon: Aitta siivottakoon - kylillä on vestivaalviikko.

 elokuu

Välillä vähän henk.koht. estetiikkaa

Ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa tuntui puhelevan radiossa joesta ja joen suusta, Pielisjoesta ja Joensuusta, kuinka ihmistä houkuttelevia ne aina vaan ovat vaikkei vedellä luonnossa enää taloudellista arvoa ole kuten joskus kuljetus- ja evästysaikoina on ollut.
Yrjönkin silmä lepää kun kodin ikkunasta saa rauhassa katsella virtaavaa jokea ja elämää joella ja joen rantamilla.

Oma intoni veteen taisi hävitä sen siliän tien kun muklahdin veneen kokasta syysveteen isän tempoessa oikuttelevaa Aldellia käyntiin. Se minnekään käynnistynyt, vaikka kuinka riuhtoi ja kirosi; sen sijaan kokassa istunut uimataidoton pikkinen poika pulikoi henkihieverissä veden viluissa. Käynnistäjä sen kuin jatkoi perätuupparin repimistä muuta kummaa huomaamatta.

On se kaunista silti, täytyy myöntää, vesimaisema - kauempaa katsottuna, liikuttamatta.

Että kyllä ripaus kauneudentajua lienee jäänyt lakkariin.

Niin kuin tuon sähkönkin kanssa, mistä saisi hienon novellin Siihen aikaan kun Sergei sähköpylvään pystytti. Keskelle pihamaata aitan ja saunan väliin: siitä oli hyvä haaroittaa lankoja monelle taholle - mitäpä siitä jos pihalla liikkujat käpäjivät kuin hämähäkin verkon alla. Pääasia että oli säähköä ilmassa ja talossa.
No maahan ne kaapeloitiin sitten omin voimin, ei varmuuden vaan rumuuden takia.

Tuli vaan mieleen kun nyt koko kylää kaapeloidaan, jottei se ukkoylijumala pääse pahojaan tekemään.
Oikein kaunis on kuvan kulttuurinäkymä, viljakultapeltona aikoinaan ollut kirkonseutu - vai mitä?

Taustalla Rääkkylän kirkko - ylösrakennettu 164 vuotta

ennen kaapelikoppia.

 

 

ks. myös räävimpi versio

Thoreau - vihertäjä

- Yksi maailma kerrallaan, jos saan pyytää,
pyyteli Henry Thoreau (1817-1861) kuolinvuoteellaan papilta, joka tarjosi tuonpuoleista parempaa maailmaa.

Lyhyen vaiherikkaan elämän kolunnut Thoreau oli elämänsä aikana sanonut myös:
- ... erämaan varassa on maailman säilyminen ...

Oli Thoreau kirjoittanut vaikka mitä, sanomalehtimies kun oli, vastustaen viimeiseen saakka turhia uutisia. Siis kaikkia 'uutisia'! Uutiset ovat vain ohimenevää sälää.
Mahtaisi olla olemista tämän päivän digivirrassa Henryllä!

'Uutisten' sijasta on etsittävä ikuisesti uutena pysyvää.
Siksi on lähdettävä, lukemisen sijasta, kävelemään, sillä silloin edessä on tyyni ikuisuus, aina uudestaan alkava. Joutavat hälyt ja juorut katoavat. Luonnolla ei ole historiaa muistettavana. On korkeintaan vuosi - ja taas kaikki alkaa uudestaan: valo voittaa yön poistaen menneisyyden taakan.

Että semmoinen lehtimies, joka pari vuotta asui erakkona metsässä, kieltäytyi maksamasta veroja, pidätettiin, suljettiin vankilaan yöksi. Kirjoitti erakkoajastaan kirjan Elämää metsässä. Kirjoitti myös kirjasen Kansalaistottelemattomuudesta. Ja tietysti, koska oli kävelijä vimpan päälle, kirjoitti kirjan Kävelemisen taito.

Thoreaun lyhyen elämän aikana alkoi tavaroiden massatuotanto, teollisuus, puskeutua pinnalle, ja sen myötä voitontavoittelu. Niinpä hän otti esille voiton sijasta hyödyn: minkä arvoinen on pitkä kävely metsässä?
Nollan.
Mutta: Se poistaa huolet, murheet, lavertelun, juoruilun halun jne. Se antaa puhdasta läsnäoloa luonnossa, luonnon kanssa. Itse voi määritellä sen arvon.
Ja ennen kaikkea: sitä ei kukaan toinen voi tehdä puolestani!

Sitä ei voi teetättää muilla. Siinä on kävelyn arvo. Se ei riistä, käytä muiden työtä hyväkseen.
Ja minkä spektaakkelin Luonto jokaisella retkellä meille tarjoaakaan, jos osaa tarjotun vastaanottaa!

- Niukkuus on sen havaitsemista,

että yksinkertaisuus täyttää ilolla, että mitätönkin suo täydellisen nautinnon:

vettä, hedelmä ja tuulenhenkäys.

Voi, voisimmepa humaltua, Thoreau kirjoittaa, ilmasta jota hengitämme!

Noin suloisesti kirjoittaa Frédéric Gros kirjassaan Kävelyn filosofiaa luonnon arvosta  Thoreaun suulla.

Jatkamme kävelyä: seuraavana vastaan taitaa astella pyhiinvaeltajia jos kyynikkojakin.

 

ed. Rousseau

Papinpullerot

Tuli stoppi.
Pitemmälle ei voinut lukea. Sivu 270 ei enää ollut avattavissa. Keskiyö liki, olisi pitänyt nousta sängystä, jotta olisi päässyt eteenpäin.
Hakea jokin terävä esine.

Isidor Tistelberg oli juuri haukkunut papit maan rakoon. Hänen käsityksensä mukaan papin ammattiin ei pienenkään palkan ottaminen sopinut. Semmoisia satraappeja ovat.

"Hän soimasi papiston välinpitämättömyyttä tai suorastaan ynseyttä ajan kysymyksiä kohtaan, ottaen esimerkkejä nykyisestäkin ajasta: montako pappia on esimerkiksi noussut rohkeasti vastustamaan venäläistyttämistä? Ihmekö, ettei kansa - sosialistit - sellaisia pappeja kunnioita!"

Siihen tyssää eteneminen. Siinä saa kävelyretkellä ryöpyn ja kuuron niskoilleen tohtorinna, papintytär Oljemark, Julia, josta on tuleva Anna Karenina Tistelbergille. Ei hajuakaan moisesta vielä, vaikka ollaan jo reilusti yli puolen välin ja vaikka niin tulee käymään mikäli Pekka Tarkkaa on uskominen.

No johan on hitto - tähän jumahtaa!
Pitäisi hakea paperiveitsi, jotta saisi seuraavat sivut auki, avaisi samalla jo seuraavat sata, silppuaisi sivuja.

On hämärä juhannuksen jälkeinen suviyö. Myöhä.
Olkoon!
Sammutettakoon lamppu, sulkekaamme Joel Lehtosen Sorron lapset.
Jääköön rakkaustarinan kehittyminen tuonnemmaksi.

Päät pipinä

Juhannusta se tietää jos näin aaton jälkeen ei suu makealle maistu. Jos päätäkin jomottaa.

Pientä kaikki, suuremman pääkivun rinnalla.

'Hyviä lukuhetkiä

rankasta aiheesta

huolimatta!'

Emilia on tarrannut lappusen Viimeisen sanan (Noxboox 2014) kanteen.

Pärttyli Rinne, filosofi-dramaturgi Skotlannista, on pyöräyttänyt esikoisensa, joka on pommi.
Jo ensimmäinen luku antaa ymmärtää, että tästä ei hyvä seuraa. Lukiopojat kantavat asetta: Kolehmainen räplää ylpeänä ysimillistä Glockia, Franz filosofista kirjaansa.
Kohta kotona ruokapöydässä Franz tiuskaisee äidilleen: - Ime munaa huora.
Myöhemmin on ovella seisovan isän vuoro: - Ja nyt. Ole hyvä ja painu vittuun!

Kaikki, tai mikään, ei ole kohdallaan.
Nuoruuden kiihko ei kuuntele vanhojen pierujen ajatusmalleja, Nietzsche yli-ihmisineen, Übermensch, nyt käy vähän siihen suuntaan uudessa uljaassa filosofiassa, Franzin Tosiajattelussa. Hitler ja Stalinkin kelpuuttivat enemmän populaa jäljellä jätettäväksi: Franzin luonnonlaissa vain harva on viisauden huipulla - keskinkertaisuudetkin joutivat eliminoitaviksi.

Fanzin pää on kipeä. Täytyy olla. Ja Kolehmaisen. Kipeämpi kuin juhannusjuhlijoiden.

Franz on breivikläinen tieten tai tietämättään. Odotettavissa on verilöyly, lopussa utøyat.

Eipä turhaan tarrannut Emilia lappuaan kirjan kanteen.
Pahinta tässä kaikessa on Pärttylin mukaansa nielevä kirjoitustapa.

En suosittele kenellekään, en ainakaan keskenkasvuisille.

Lukekaa mieluummin Jean Gionon Mies joka istutti puita, tai muita Rydmanin Karin suosittelemia kirjoja. Ne kantavat. Niiden kaltaisia me vanhat parrat, elämää nähneet  ja  elämää punninneet, tykönämme rakastamme.

Hyvää jussia kaikille!

Lisää Rinteestä

+

Kirjavinkkaus 

Rousseau - ulkoilmaihminen

"En tee koskaan mitään paitsi kävelyllä, maaseutu on kirjoitushuoneeni; kun vain näenkin pöydän, paperia ja kirjoja, ikävystyn ja työskentelyvälineet, lannistavat minut, ..." Mon portrait

Vihreää Rousseautahan se - Jean-Jacques (1712-1778).

Siinä mukavuudet eivät paljon paina. Luonto on kaikki.
Sivistys on töhnää ihmisessä, kertynyttä likaa iholla.
Rousseau oli aikansa tynnyri-Diogenes, valistuksen Koira. Hänen suurin halunsa oli päästä pois Pariisista, melskeestä, ja olla yksin, päästä liikkumaan hyvin vanhojen puiden keskelle.

Homo viator - kävelevä ihminen.
Sitä hän halusi olla.
Löytääkseen, raaputtaakseen esille ensimmäisen ihmisen, alkukantaisen Luonnon käsistä lähteneen ihmisen.

Nähtävästi kaikesta levottomuudestaan huolimatta - kasvattajan kykenemättömyys omien lasten kasvattamiseen, suurimpana, luulen - hän saavutti tavoitteensa, koska viimeisillä kävelyillään hän tunsi suloista luopumista. Ainakin Grosin Kävelyn filosofiaa jos on uskominen: Hän vain eli, antoi itsensä olla olemassa. Koska hänen ei enää tarvinnut olla joku, hän antoi vain virran kulkea lävitseen, tai ennemminkin elämään kiinnittävän puropahasen.

Rousseaun tasapainosta saa toisenlaisenkin käsityksen kun lukee Rousseauta itseään suoraan, vailla tulkitsijoita. Yksi vaikuttavimmista teoksista joita ikinä olen lukenut on hänen teoksensa Tunnustuksia, Les Confessions.
Siinä on raakana, epäkypsänä kaikki edessämme, silti eriteltynä.
Niin pitkälle piti ukkoa pokkuroida että käytätti nuorempana täälläkin!

Ja mikäs sen sopivampaa kuin antaa tässä lopuksi Pertti Koskimiehen nutistaa, ja siis kompata Rousseauta, kuplassaeläjät nappaamalla pari pätkää uusimmasta

 Latu & Polku-lehdestä 3/2015:

• "Tappiin astu tuplakoulutettu kansa argumentoi arvoisellaan älämölöllä."
• "Samassa ohjelmassa säesti asfalttipuolueen imaami Osmo Soininvaara, tämä valevihreä, joka eksyi nuoruudessaan Komsin kanssa Koijärvelle mutta ei ole sen koommin asfaltilta astunut, betonia palvoo siinä kuin kokoomusnuoret, Kolbe, Klinge ja älymystön messiaaksi huudattanut Antti Nylén. Luonnonalueiden hävittämisessä kaupunkipäättäjänä kunnostautunut Soininvaara ei sentään sumuttanut luonnonlaeilla vaan muiden uskovaisten tavoin vetosi ihmisten haluihin."
• "Molemmat [Vaattovaara, Soininvaara] perustelevat kaupunkiuskontoaan sillä, että laumassa tiivistyy muukin kuin tyhmyys. Siis kun ihmisiä sulloo kadunkulmiin punaisiin valoihin, kaljaa litkimään jalkakäytäville, meuhkaamaan jäähalleihin, hillumaan rokkikonsertteihin, siitä syntyy rahaa, rahaa, rahaa, siis valo ja syy ihmisenä olemiseen."

Heh!

ed. Rimbaud

Leikkisät pojanvesselit

Löytyipähän kaipaamani, kun Sammakkoa vähän hätyytteli, taputteli ja suuteli. Jopa onnistuikin:  Arthur Rimbaudin Kirjeitä Afrikasta ja runoilijakomeetan kirjeitä putkahti tilattavaksi. Sammakosta vitosella lohkesi. Eiköhän tuon postin Kusti kantane kaikesta kus... siis sotkusta huolimatta.

Sitä odotellessa kelpo kirjasta tässä kääntelen, 80-sivuista mielikuvituksellista läpykkää venäläisistä klassikkokirjailijoista, joita kirjantekijät Dobrohotova-Maikova & Pjatnitski yrittävät saatella maanpinnalle meiksi tavan kuolevaisiksi.

Harmsiaadi on Nastamuumion 2014 painattama neuvostovallan aikainen kaskukirja Tolstoista, Dostojevskista ja muista suurista Aleksandr Sergejevitš Puškineista. Tietenkään ei ollut soveliasta tuolloin panetella sankareita, joten vasta Neuvostoliiton murenemisen jälkeen nämäkin hupsahtavat anekdootit pääsivät julki. Oikea Harmshan (1905-1942) tätä samaa oli kokeillut jo aiemmin huonoin seurauksin.
Harmsiaadi ilmestyi piirroksineen Venäjällä Iloiset pojat (Vesjolye rebjata) vitsikirjana vuonna 1998.

Hauskoja vesseleitä nämä muka oikeat esikuvamme ovatkin, kun heistä kaskuja väännetään.
Vai mitä sanotte kun kuulette vaikka osan yhdestä anekdootista:

"... Sitten Puškin lähti Vjazemskin luo teelle. Silloin vastaan tuli vielä nuori ja parraton 'Tolstoi' poletit olkapäillä eikä vilkaissutkaan päin. Tšernyševski kirjoitti myöhemmin: 

- Kaikki kirjailijat ovat kunnollisia, vain Tolstoi on mouka. Sekunon greivi."

Kuinka ollakaan yhä vielä mieleen syöksähtää se ihana Ilovaaran koulumme, jonka johtajan huoneen laveripatjan alle muuan mielestään open väärinkohtelema poikalapsi oli työntänyt kadonneen mansikkalaskun. Mekaanisella kirjoituskonetta takonut ilmoituksen:

MATI ONn HOM-O.

Vaikka pojanvesselin ilmoitus ei pitänyt vähimmässäkään määrin kutiaan, niin löytyipähän syksyllä hävinnyt tilisiirtolappu - ja mansikanviljelijä sai jouluksi palkkionsa.

Täältäpä pesee lisää

Rimbaud - vaikka puujaloin

Olen törmännyt kirjaan, johon uppoaa munaskuita myöten! No ei se harvinaista ole, mutta kuitenkin.
Kai se johtuu siitä kun itse on ikänsä tehnyt samaa, eli maapallot yli juostu ja kaupunkimatkat maalta eestaas kävelty, siis samankaltaista fyysisesti - henkisesti tuskin olen tavoittanut puolesta puoltakaan näiden herrojen maailmoista.

Lopputulos kuitenkaan ei heillä sen kummoisempi.
Ensimmäinenhän oli toissapäivän Nietzsche - kävelevä hullu. Tämä toinen kaveri, josta kirja on kertomassa, on ääripää myös, joka vihan vimmassa kävelynsä käveli. Tämäpä lopulta menetti matkoillaan toisen jalkansa, kun polvi turposi muodottomaksi ja jalka piti amputoida polven yläpuolelta.
Nielepä sen jälkeen puujalalla satoja kilometrejä!

Rimbaud (1854-1891) on nimeltään tämä nuori herra, runoilija Ranskanmaalta, joka esitteli perimmäisen habituksensa:

"Olen pelkkä jalankulkija, en sen enempää."    

'Käveleminen, eteneminen vaati vihaa', kirjoittaa Rimbaudista tämän mainion Kävelyn filosofiaa -opuksen kokooja Frédéric Gros, Pariisin yliopiston filosofian professori.

 

Rimbaud käveli kävelynsä raivon vallassa, juopotteli itsensä henkihieveriin runoilija Verlainen kanssa, kunnes poistui kymmeneksi vuodeksi Afrikkaan, Egyptin kautta Etiopiaan, missä tuo pahuksen polvi ajanoloon turposi muodottomaksi. Pieleen meni siinä sivussa bisneksetkin.
Oli palattava ihmisen ilmoille, sairaalaan kotimaahan, kuljettava kolmensadan kilometrin ja yhdentoista päivän tuskallinen matka paareilla Hararista Adeniin ja sieltä yhdentoista vuorokauden laivamatka Marseilleen.

Jalka pois ja pinoon. Puujalka paikoilleen - ja matkaan taas!
No ei. Ei se enää onnistunut, vaikka potilaan halu hirmuinen olikin.

Melkoinen äijänrimpula, joka siis purki vihaansa kävelemällä kauas - ja ainakin pysyttelemällä poissa lähtöpaikoiltaan.
Pariisit, Lontoot, Belgiat oli vaellettu, Alpit ylitetty, Abessiniat nähty. Oli aika lähteä viimeiselle matkalle täältä.
Kauttakulkumatkallahan täällä.

Poikii Kävelyn filosofiaa -teos ainakin, jo tässä vaiheessa, sen että on pikimmiten kaivettava jostain käsiin Arthur Rimbaudin Kirjeitä Afrikasta ja runoilijakomeetan kirjeitä.
Runokokoelmat Hirtettyjen tanssiaiset sekä Kausi helvetissä saanevat jäädä rauhaan. Illuminaatioita - no siinä ja siinä, jos aikaa, kauttakulkumatkalla tällä, liikenee.

Seuraava kävelijä esittelyvuorossa onkin itse Rousseau - nam!

ed. Nietzsche

Nietzsche - kävelevä hullu

Sakris valvoa ähisee myöhäisyöhön; juhannusaattoyön viettää Sakris yksin, koska naisilla on parempaa seuraa:
"Täytyy yrittää lukea ... Sara Hustan Nietseske-kirjaa."

Kaksi vuotta siitä on kun viimeksi oli kosketus tuohon mieheen; se tapahtui tuon Joel Lehtosen Rakastuneen ramman, kääpiön, miehen puolikkaan kautta.

Nyt Nietzsche taas kummailee, kävelee, käsissäni.

Siis vihdoin sain Frédéric Grosin oppaan Kävelyn filosofiaa käsiini.
Vau! Sitä mennään.

 

Heti alkumetreillä kävelee Nietzsche vaatimattoman otsikon alla:

Miksi olen niin hyvä kävelemään

Mies kävelee päivät pitkät jäätyään eläkkeelle, kolmelle niukalle eläkkeelle 35-vuotiaana, tehtyään kymmenvuotisen ura(ka)n Baselin yliopiston filologian professorina. Voimille käypä homma.
Likinäköisiä silmiä kirveli, päätä särki, migreeni hyökkäsi tuontuostaan.

Löytyi kävely: "Hän käveli, käveli kuin olisi tehnyt työtä."

Hän teki työtä kävelemällä.
Käveli jopa kahdeksan tuntia päivässä. Kävelyt synnyttivät teoksen Der Wanderer un sein Schatten:

"Kaiken, muutamia rivejä lukuun ottamatta, ajattelin matkaa tehdessäni ja luonnostelin lyijykynällä kuuteen pieneen vihkoon."

Kaikki kärsimykset katosivat kuin taikaiskuista, ja hän oli onnellinen ja suurenmoisen terve. 

Sitten homma meni puihin.
Kymmenkunta vuotta ennen kuolemaansa, hän lähetti taidehistorioitsijalle, vakavissaan, vähämielisen kirjeen:

"Loppujen lopuksi olisin mieluummin ollut baselilainen professori kuin Jumala; mutta en tohtinut olla niin itsekäs, että olisin jättänyt maailman luomatta."

Nietzschen mieli oli vialla - hulluksi, kiertelemättä, kirjan tekijä häntä tässä vaiheessa kutsuu. Miehessä oli pitelemistä, koska hän saattoi hyökkäillä ihmisten kimppuun, mylviä ja päästellä suustaan mitä sylki toi.
Loppujen lopuksi nelivuotiaana isättömäksi jäänyt papin poika jäi äitinsä hoidettavaksi kuolemaansa saakka, joka armahti vuonna 1900 vuonna 1884 syntyneen merkillisen merkkimiehen.

Saattaapi todella olla edessä vielä mielenkiintoisia kävelyjä: seuraavana Rimbaud näkyy jo kävelevän sivuille.

Kolme virhettä - lukijakilpa

Ei näytä kärsivällisyys lisääntyvän taikka sietokykyky kasvavan kävipä kouluja miten pitkälle tahansa.
Samanlainen primitiivireaktio tohtorilla kuin tavan taatelintallaajalla.

Uusinta Parnassoa 3/2015 tässä:
"Lopetin jutun ja lehden lukemisen siihen paikkaan. Nämä esimerkit osaamattomuudesta riittivät spuulaamaan Parnasson uskottavuuden alas viemäristä", päättää purppasunsa tri Liisa Hakola.

Ja minkähän takia?
Kriitikko Ville Ropponen oli edellisessä numerossa kirjoittanut löperösti kirjoittaessaan 'Entä  miten Byronin, tuotteliaan matkakirjailijan ja Graham Greenin Bridgesheadin kirjailijasukupolveen luetun dandyn teos on uudenlainen?'.

Tuossa lauseessa/virkkeessä on kolme pahaa virhettä, joista Hakola ripittää Ropposta.
Koukeroinen lauserakenne on yksi virheistä trin laskujen mukaan.

Hoksaatkos kaksi muuta, armas lukija?

Ropponen muuten vastaa moittijalleen ja vissiin vinoillessaan vastaa tohtori Hakalalle. Jos ei vinoile Ropponen niin eipä syyttä syytä Hakola Ropposta.

ps
Ropponen muuten esittelee tuoreimman Parnasson kirja-arvosteluissa varsin mielenkiintoisen kirjan Harmsiaadi. Anekdootteja venäläisistä kirjailijoista: Tolstoi, Turgenjev, Lermontov, Puškin ...

Lukutoukka kummissaan

Ei löydy Lehtosen Sorron lapsista hevillä kauneutta, ei edes kauneuden kaipuuta: ryssävihaa ja humalaisten herrojen metkuja vaan. Hanhisuannon Maratonista vielä vähemmän: perseellistä ajattelua enimmiltään.
Tai voihan olla liian iso kontrasti paratiisimaisella elämänpiirillä ja noilla kirjoihin kirjoitetuilla ihmisressukoilla?

Kenpä tuolle alkukesän luonnolle kampoihin voisi laittaa! Kun luonto on kukkiin pukeutumassa.
Sulaa hulluutta näillä suvihetkillä uppoutua kansien väliin. Kun puutkin kukkivat.

Luumupuut, omenapuut, kirsikka hullaantunut täysin kukinnassaan.

Varsinainen hanami meillä siis tarhassamme.

Ja ihmeiden ihme: viidentoista ikäinen päärynäpuupehkokin ensimmäisen kukintonsa on aikaan saanut.
Siinä sitä vasta ihmettä kerrakseen!

Siisp:
Lukutoukkaraukka, katse puihin ja pensaisiin!

Köhnösti etenee

Katkeilee Hanhisuannon Maratonin ja Lehtosen Sorron lapsien eteneminen: maratontaival viidessätoista kilometrissä vasta menossa; Lehtosen tohtorin rouva ei ole vielä juuri kontaktia saanut insinööriin jotta annakareninmainen rakkaustarina pääsisi roihahtamaan.

Vaatimattoman ja positiivisen luistelija Mika Poutalan kirjan tilasin sekoittamaan kirjapakkaa. Odottelen myös ranskalaisen kirjailijafilosofin Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa tulevaksi, koontaa, jossa kävelevät ainakin Rimbaud, raivon vallassa, sekä idolini Rousseau ja Nietzsche, haaveillen ja ajatellen; Kant kuulemma käveli kotikaupunkinsa läpi joka päivä - aina tismalleen samalla kellonlyömällä. (No niinhän se autokoulu-Kontkanenkin aamuisin kun lyskan aidan takaa lukiopoikina Kirkkokadun menoa ja meininkiä silmät sikkurassa silmäilimme - ukko kun oli portin ohittanut, soi kello.)
Kai se posti vielä kulkee ja tuo, vaikkei aina tiedä miltä laatikolta sitä etsisi.

Eilisen myräkän jälkeen parempi vähäksi aikaa rauhoittua ja kuljeskella enemmän sibeliusmaisesti luonnosta - pää kipeänä? - nauttien. Keppi kädessä, vilsa päässä arvokkaasti kävellen.

Aika myrä olikin eilen edetessä.
Menomatkalla Hyytsaareen satoi ja myrskysi; saareen mennessä silta-aukealla oli väkisin viedä veteen, jossa joutsenpari sai kyytiä tuulelta. Saari uhosi, halusi olla nimensä veroinen?
Pientä kaikki.
Tulomatkalla jo mylvi: vesisade muuttui risusateeksi, puiden oksia viskeli tielle. Ennen siltaa tien tukki mänty, joka oli juuri rötkähtänyt koivun päälle, kaatanut senkin. Sillan jälkeen kurvikoivu, juoksuun lähtömerkki mistä portille asti on tapana pyrähtää, lojui pitkin pituuttaan varvikossa. Muutama suoranpätkä, sekin missä karhun joskus tapasimme, oli säästynyt piiskaukselta, mutta jo Matin mökkiä ennen järven selältä syöksynyt puhuri oli rojauttanut senkymmenen petäjää juurimultineen maahan; on siinä mahtanut tanner tömistä. Ja kaiken huipuksi päätehakkuulta säästynyt ikikuusi mökin risteyksen jälkeen tukki tien kokonaan.

Olipa pihasauna poikaa uitetuille koirille!

Kesä meillä siis. Kirsikat, päärynät, luumut, omenapuut kukkivat; timotkin jo päitään nostavat. I-ha-nasti.
Pian kaikki rauhoittuu taas.
Tulisi vaan tuo kirja niin näkisi kuka viisaista tyylillämme liikkuu.

Reikäenkeli

Kritiikin Uutisten kesänumero tulla tupsahti arvokkaan jäykkänä - jo ulkomuodoltaan; siinä ei sivu rypisty postinkuljetuksessa niin kuin Seiskassa ja sanomalehdissä.
Kunnioittaen siihen tarttuu MaalaisKriitikko, MK, joka ei punaviinivuorikuplassa elä, vaikka tuosta niinkin voisi väärin päätellä. Jalat toki tukevasti ilmassa muuten.

Nyökytellen lukee MK pääkirjoituksen, jossa Marissa Mehr laittaa taiteilijaväen tajuamaan - jalat maahan - miten vähäinen on taiteilijaväen määrä koko Suomen populaatiossa:

•  "Tuntuu jopa hieman koomiselta, että prosentuaalisesti pieni osa leimaa muun Suomen joksikin itselleen vieraaksi kun totuus on päinvastainen."
• "Me emme äänestäneet ensisijassa  maaseudulle hyvinvointia."

Miksi sitten odottaa että maaseutuväki olisi äänestänyt kulttuuri- sekä muita suurkaupungin arvoja.

Muuten hyvä, mutta MK:n nyrkki- sekä perstuntuma on, että taiteilijaväestä liki puolet asuisi muualla kuin Suomen ainoassa kaupungissa; äänekkäimmät ja näkyvimmät siellä kyllä asuvat.

Mutta samapa tuo, sillä uusi opetus- ja kulttuuriministeri Grahn-Laasonen vasta eilisaamuna kertoi MTV:ssä taiteen ja kulttuurin olleen etusijalla hänen arvovalinnoissaan hallitusohjelmaa laadittaessa. Ei ainakaan tilanne siis huonommaksi voi mennä.

Sitten kun MK Nevanlinnan oli lukenut ja muutamia muita ohittanut (toistaiseksi), yritti Koitelaa ymmärtää, mutta kun ymmärtämisessä löi sutia lopullisesti galleria-kohdassa 'taiteilijan työn kehittymiseen liittyviä kuratoraalisia tai diskursiivisia asioita ne eivät pysty tarjoamaan', meinasi jäädä paras ja herättävin kirjoitus lukematta:

Reikäenkeli lensi läpi ajan

Uskonnollinen taidekiista loi modernia Suomea 

Arja Anderssonin kirjoitus Kauko Räsäsen patsaasta, joka aiheutti uskonnollisen taidekiistan 1960-luvun alussa, jo ennen Salaman Juhannustansseja.
Andersson laittaa aktuellin syötin: vrt. imaamien ja jyrkästi uskovien kuviin suhtautuminen tällä haavaa.

Räsäsen Reikäenkeli/Särkynyt enkeli-patsas on nykyisin nähtävissä Lauritsalan kirkon mailla, kun se ensin on ollut yksityishenkilön haudalla ja haudankaivajan järkytyksen takia siirretty kirkkoherran myötävaikutuksella syrjään, löydetty joskus lehtikasojen alta ja kannettu riemusaatossa kaupungin halki jälleen ihmisten näkyville - uudelleen varastoon piilotettavaksi, kunnes kauppala osti sen ja sijoitti modernin Lauritsalan kirkon viereen.

Kauko Räsänen "Reikäenkeli"
http://willimiehenjaljilla.blogspot.fi/2012/08/reikaenkeli.html

PS
Seuraavan kerran kutostietä ajaessaan ei MK:n välieteppi olekaan ABC Viipurinportti vaan Lauritsalan kirkko ja sen kuve.

Almanakka - kesäkuu

Eevan toukokuut 

Herkän yo-juhlan jälkeen, kun luontokin hennoimmillaan ja mies heiveröisimmillään, näemmä:

Sitä tässä iässä on jo tietävinään ettei tiedä mitään.

Saa mennä vuosikymmeniä, kulua ja kuluttaa, hinkata ja hangata. Eivät vaan tiedon portit aukene. 

Metafyysisiä tarkoitan, tietennii.

Kyllähän näitä muita tietoja on muisti täynnä - ja lisää löydettävissä tietokirjoista, kartoista ja googleista.

Ihmisen sisimmän etsinnässä ei muita apuneuvoja ole kuin kaunokirjallisuus - haparointiahan sekin on. Mutta aarre verraton, silti.

Mites Eeva elämän näkee?

On taas aika tutkailla Eeva Kilven ajatuksia - kesäkuiset tunnot elämästä vuosien varrelta, noita Kuolinsiivous-kokoelmaan koottuja.

• 1.6. Sunnuntai klo 13.33. Me elämme keskellä mysteeriä eikä se selity meille. Ja miten ikävä mahtaisikaan olla, jos jonakin päivänä ymmärtäisimme tämän kaiken. 2003 - Eeva 75 v
• 12.6. Luonto ei tarvitse mitään muuta kuin että se jätetään rauhaan. 1985 - Eeva 57 v
• 14.6. Perjantai. Metsässä. Täällä ei soi puhelin, ei häiritse posti, eivät sanomalehdet. Ei tarvitse mennä kauppaan. Ja ennen kaikkea: ei tarvitse puhua. Miten hirvittävää ajan, voimien ja ajatusten haaskausta on puhuminen. 1985 - 57 v
• 15.6. Lauantai. Ihmisten pitäisi olla hiljaa yhdessä, niin he ehtisivät kiintyä toisiinsa. 1996 - 68 v
• 17.6. Maanantai. Koirani Napsu karkasi tänä aamuna aamiaisen syötyään. Huusin ja huusin. Se tuli vasta kun "oma oikku antoi", niin kuin äiti sanoo. --- Sairaana minua ei piristä mikään. Terveenä en mitään piristystä edes tarvitse. --- Ei riitä, että luontoa rakastaa. Sitä pitää myös kunnioittaa. 1985 - 57 v
• 17.6. Sunnuntai klo 12.56. Vielä enemmän kuin kiintymys meitä sitoo elämään ja läheisiimme huoli.  Huoli jota kannamme heistä. 2001 - 73 v
• 21.6. Juhannusaatto, perjantai klo 22.40. Kun on huolia, ei ole ahdistunut. On huolissaan. Ahdistunut: siis ei huolia. --- --- Oi miten valmis kuolemaan minä olenkaan ja se valmius on joka hetki läsnä minussa. Niin kuin siivota, minä haluaisin muuttaa maailman ennen kuolemaani. Mutta molempia jaksaa enää hillitysti, verkalleen. 1985 - 57 v

Eeva Kilpi syntyi 18. helmikuuta 1928 Hiitolassa. Ylioppilaaksi hän kirjoitti Imatran yhteiskoulusta 1946 ja aloitti samana vuonna opinnot Helsingin yliopistossa. Vuonna 1953 hän valmistui filosofian kandidaatiksi ja on toiminut vuodesta 1959 vapaana kirjailijana. Kilpi on ollut Suomen PEN-klubin puheenjohtajana vuosina 1970–75 ja Suomen kirjailijaliiton johtokunnassa vuosina 1971–73.
Hän asuu Espoossa.

 heinäkuu