Kant - kanttia kerrakseen

Kävelevät vastaan pyhiinvaeltajat toisenlaisiksi muuttuneina ja kyynikot diatribeniään harjoittaen - muuttumattomina räksyttävinä koirina.
Surumieli-Nerval myös on matkalla, lappaa hullunkiilto silmissä toista toisen eteen, hirttäytyäkseen lopulta ikkunaristikkoon alle viiskymppisenä.

Toista se on jämptin Kantin (1724-1804).
Immanuel kävi kuin kello ja oli säännöllisyyden perikuva: asui ikänsä Königsbergissä, sieltä koskaan poistumatta. Ja auta armias jos asiat poikkesivat totutusta - oppilaan aina puuttunut palttoonnappikin aiheutti omat probleeminsa: yhtenä päivänä oppilas ilmestyi luennolla nappi ommeltuna. Pois piti repiä, jotta uusi muuttunut asia ei olisi Kantin luentoa sotkenut!

Kant oli, poiketen matkakävelijä-Nietzschestä, lyhyempien virstojen mies: tunti per päivä, tasan. Immanuel käveli terveyssyistä ja elikin sitten pari kuukautta vaille kasikymppiseksi.

Kant käveli hitaasti, koska ei sietänyt hikoilemista.
Ja aina yksin, sillä hän halusi koko matkan hengittää nenän kautta ja pitää suunsa suljettuna.

 

Kävelykokemuksessa on kolme ominaisuutta, kertoo Frédéric Gros kirjassaan Kävelyn filosofiaa:

1. yksitoikkoisuus - kävelyn toisto hävittää tylsyyden; kävellessä on aina jotain tekemistä: kävelemistä.
2. säännöllisyys - kävely harjoittaa kurinalaisuutta; valmista tulee lopulta, pala palalta, kuten Kantilla jättiläismäinen tuotanto.
3. väistämättömyys - Kant teki toistuvasta tunnin kävelystä itselleen kohtalon, tahdon kohtalon, 'jonka avulla Nietzsche määritteli vapauden'.

No ehkä menee vähän liian vaikeaselkoiseksi.
Turha kai kävelyä, luonnollista toimintaa, on liikaa teorioida. Yksinkertaisesti homma Grosin mukaan lopulta menee näin: - Kun kuljetaan jalan, perille päästään vain kävelemällä.

Harmi kun nämä äijät eivät juoksusta ymmärrä höykösenpölähtävää! Vaikka sillä jos millä saadaan maailman parhain mitään vailla oleva euforinen olo. Minä tiedän maailmaympäryskokemuksella, öhöm!

Mutta jatketaan jalan: ainakin Gandhi kuluu jo tulla kopistelevan.

ed. Thoreau

Nietzsche - kävelevä hullu

Sakris valvoa ähisee myöhäisyöhön; juhannusaattoyön viettää Sakris yksin, koska naisilla on parempaa seuraa:
"Täytyy yrittää lukea ... Sara Hustan Nietseske-kirjaa."

Kaksi vuotta siitä on kun viimeksi oli kosketus tuohon mieheen; se tapahtui tuon Joel Lehtosen Rakastuneen ramman, kääpiön, miehen puolikkaan kautta.

Nyt Nietzsche taas kummailee, kävelee, käsissäni.

Siis vihdoin sain Frédéric Grosin oppaan Kävelyn filosofiaa käsiini.
Vau! Sitä mennään.

 

Heti alkumetreillä kävelee Nietzsche vaatimattoman otsikon alla:

Miksi olen niin hyvä kävelemään

Mies kävelee päivät pitkät jäätyään eläkkeelle, kolmelle niukalle eläkkeelle 35-vuotiaana, tehtyään kymmenvuotisen ura(ka)n Baselin yliopiston filologian professorina. Voimille käypä homma.
Likinäköisiä silmiä kirveli, päätä särki, migreeni hyökkäsi tuontuostaan.

Löytyi kävely: "Hän käveli, käveli kuin olisi tehnyt työtä."

Hän teki työtä kävelemällä.
Käveli jopa kahdeksan tuntia päivässä. Kävelyt synnyttivät teoksen Der Wanderer un sein Schatten:

"Kaiken, muutamia rivejä lukuun ottamatta, ajattelin matkaa tehdessäni ja luonnostelin lyijykynällä kuuteen pieneen vihkoon."

Kaikki kärsimykset katosivat kuin taikaiskuista, ja hän oli onnellinen ja suurenmoisen terve. 

Sitten homma meni puihin.
Kymmenkunta vuotta ennen kuolemaansa, hän lähetti taidehistorioitsijalle, vakavissaan, vähämielisen kirjeen:

"Loppujen lopuksi olisin mieluummin ollut baselilainen professori kuin Jumala; mutta en tohtinut olla niin itsekäs, että olisin jättänyt maailman luomatta."

Nietzschen mieli oli vialla - hulluksi, kiertelemättä, kirjan tekijä häntä tässä vaiheessa kutsuu. Miehessä oli pitelemistä, koska hän saattoi hyökkäillä ihmisten kimppuun, mylviä ja päästellä suustaan mitä sylki toi.
Loppujen lopuksi nelivuotiaana isättömäksi jäänyt papin poika jäi äitinsä hoidettavaksi kuolemaansa saakka, joka armahti vuonna 1900 vuonna 1884 syntyneen merkillisen merkkimiehen.

Saattaapi todella olla edessä vielä mielenkiintoisia kävelyjä: seuraavana Rimbaud näkyy jo kävelevän sivuille.

Köhnösti etenee

Katkeilee Hanhisuannon Maratonin ja Lehtosen Sorron lapsien eteneminen: maratontaival viidessätoista kilometrissä vasta menossa; Lehtosen tohtorin rouva ei ole vielä juuri kontaktia saanut insinööriin jotta annakareninmainen rakkaustarina pääsisi roihahtamaan.

Vaatimattoman ja positiivisen luistelija Mika Poutalan kirjan tilasin sekoittamaan kirjapakkaa. Odottelen myös ranskalaisen kirjailijafilosofin Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa tulevaksi, koontaa, jossa kävelevät ainakin Rimbaud, raivon vallassa, sekä idolini Rousseau ja Nietzsche, haaveillen ja ajatellen; Kant kuulemma käveli kotikaupunkinsa läpi joka päivä - aina tismalleen samalla kellonlyömällä. (No niinhän se autokoulu-Kontkanenkin aamuisin kun lyskan aidan takaa lukiopoikina Kirkkokadun menoa ja meininkiä silmät sikkurassa silmäilimme - ukko kun oli portin ohittanut, soi kello.)
Kai se posti vielä kulkee ja tuo, vaikkei aina tiedä miltä laatikolta sitä etsisi.

Eilisen myräkän jälkeen parempi vähäksi aikaa rauhoittua ja kuljeskella enemmän sibeliusmaisesti luonnosta - pää kipeänä? - nauttien. Keppi kädessä, vilsa päässä arvokkaasti kävellen.

Aika myrä olikin eilen edetessä.
Menomatkalla Hyytsaareen satoi ja myrskysi; saareen mennessä silta-aukealla oli väkisin viedä veteen, jossa joutsenpari sai kyytiä tuulelta. Saari uhosi, halusi olla nimensä veroinen?
Pientä kaikki.
Tulomatkalla jo mylvi: vesisade muuttui risusateeksi, puiden oksia viskeli tielle. Ennen siltaa tien tukki mänty, joka oli juuri rötkähtänyt koivun päälle, kaatanut senkin. Sillan jälkeen kurvikoivu, juoksuun lähtömerkki mistä portille asti on tapana pyrähtää, lojui pitkin pituuttaan varvikossa. Muutama suoranpätkä, sekin missä karhun joskus tapasimme, oli säästynyt piiskaukselta, mutta jo Matin mökkiä ennen järven selältä syöksynyt puhuri oli rojauttanut senkymmenen petäjää juurimultineen maahan; on siinä mahtanut tanner tömistä. Ja kaiken huipuksi päätehakkuulta säästynyt ikikuusi mökin risteyksen jälkeen tukki tien kokonaan.

Olipa pihasauna poikaa uitetuille koirille!

Kesä meillä siis. Kirsikat, päärynät, luumut, omenapuut kukkivat; timotkin jo päitään nostavat. I-ha-nasti.
Pian kaikki rauhoittuu taas.
Tulisi vaan tuo kirja niin näkisi kuka viisaista tyylillämme liikkuu.