Romaanihenkilöiden takana

 Kuka kukin oikeasti on

Tapio Saario: Kuka kukin oikeasti on.
BTJ Kirjastopalvelu Oy 1996

Tuon moinen kirja nyt pitkästä aikaa auki.

Edelliskerran katselin siitä Joel Lehtosen kirjojen henkilöitä Lehtos-buumin ollessa buumerilla päällä.

Tällä kertaa tutkailin Mika Waltarin (1908-1979) henkilöhahmoja, keitä hän parikymppisenä nuorukaisena ujutti 'synnilliseen' romaaniinsa Suuri Illusioni (WSOY 1928), joka nyt näpeissäni polttelee. Nämä kolme tyyppiä Tapio Saarion kirjasta löytyvät:

• Hart, toimittaja (kirjan minä)
• Hellas, maisteri
• Spindel, Irma kirjallisen salongin syntinen emäntä

Hart = Arvi Kivimaa. 

Hellas = Olavi Paavolainen. 

Spindel = Minna Craucher = Maria Wilhelmiina Lindell.

Taitaa olla näin sata vuotta myöhemmin ykshailee vaikka kirjassa nimet olisivat olleet jompsinkumpsin, yhtä tuntemattomia tekijöitä kaikki meille tavan tallustelijoille, joille Sara Sieppi ja Pernilla Böckerman ovat kovia nimiä.

Perehtyneimmille toki Arvi Kivimaa (1904-1984) on Usarin toimittaja ja Kanallisteatterin pääjohtaja. Olavi Paavolainen (1903-1964) on Tulenkantaja-kirjamies, jonka nykyinen vastine aika jetsulleen on Panu Rajala.(1945-)

Minna Craucher (1891-1932) on Kuka kukin oikeasti on -kirjasta olennaiset onkien:

pikkurikollinen, ex-prostituoitu, jonka taiteilijasalongissa, kieltolaista piittaamatta, riitti alkoholia; Mika Waltari tunsi antipatiaa naista kohtaan, joka levitti juorua jotta hän, MW, olisi muka kirjailija Lauri Viljasen ja runoilija Elina Vaaran lapsen isä.

Näillä eväillä nyt nielemään Waltarin paheellista esikoista.

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

🏂  +2°C hiihdot   21 + 6 km / 606 km / € = 99 h

Chamber pot!

murteellisuus 

"Liityimme kuuntelemaan soittoa. Ketään ei tuntunut haittaavan, että soittaja oli mustilainen, vaan sen soittamista kuunneltiin ja kateltiin ihaillen."

Sepä olikin sitten vientiä, nuotiolla piikatyttö Reetan maailman mullistus, tuo komeakasvoinen Tenho, joka  pesiyty talveksi seurueineen talontöihin; renki-Eljas jäi toiseksi kertalaakista.

Mielenkiintoinen romaani romaaneista, esikoinen Liisa Louhelalta Kainuun korvesta sotia edeltävältä ajalta: Kaikkeus on meidän, WSOY 2021. Kerrassaan mukava - jopa herttaista - nykyajan hötkeestä painautua Louhelan maalaisuuteen. Palata entisaikoihin: karjahoitoon, veinkantoon, pyykinhuljutteluun, leivänpaistoon ...

Liisa Louhela - kuva Aino Väänänen

Mustilainen. Louhela kirjoittaa sen noin. 

Ja monta muutakin murteellista sanaa tekstistä pulpahtelee, mikä mukavasti kutkuttelee mieltä ja imaisee liki. Sillä eihän tämmöisiä kuule televisioista eikä radioista, ei edes paikallisradiosta. Täällä päin Pohjois-Karjalassa Luakkosen paikallisradion nimikin kummallinen: Radio Rex! 

Latinata lie, vaiko englantia vallan.

Vissiin minunkin pottuni on sitten vastaisuudessa Chamber pot. Tahi Samperin pottu.

Pottu. Ai että helpottaa kun voi käyttää huoleti lapsuuven sanaa, jota nykysin ei täällä pahemmin viljellä, miten lie asianlaita lounaisessa Suomessa, josta pottu näkyy lähteneen liikkeelle. Potta se varmaan on nykyisin kaikkialla, paitsi Englannissa!

Se taas, tuliko tästä kirja-arvostelu vai puolustuspuhe, onkin toinen luokka Joveli Lehtosen Putkinotkon Juutas Käkriäisen sanoin.

______________

Asiaan liittyen kirjalinkki

omat KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä  __

Lauantai-illan huumaa

esseet esteinä

Ihan säikäytti: Kun mitään, eininmitään jää muistiin, taikka ymmärrä - lukemastaan siis. Siitä tässä kerron. Kun lojuu väsyneenä vuoteella ja uni on putkahtamaisillaan. Jos vähänkin vaikeampaa tai asiallisempaa tekstiä käsissä niin miten käy.

Iltana eilisen koetin ensin paneutua Vastapainon uutuuteen: Isänmaan miehet:

'REPRESENTAATIO JA HEGEMONINEN MASKULIINISUUS Representaatio on työssäni keskeinen väline. Vaikka en käytäkään sitä tuonnempana kohdetekstien yhteydessä, se on tärkeä lukemistani ohjaavana mallina. Semiotiikassa ja estetiikassa representaatio viittaa siihen, miten merkki, sana tai kuva esittää jotain muuta kuin mitä se ilmitasolla on. Representaatio tuo poissaolevan presentaation läsnä olevaksi re-presentaatioksi, toisin sanoen esittää uudelleen jonkin poissaolevan merkin tai merkkijärjestelmän avulla...' -Jokinen

Lopettaa. Eikä niin pienintäkään pätkää jää mieleen. Panee ulisemaan.

Ai, I-T-K-U! manaa.

Tähänkö järkeni sumeni? Lopullisesti mennyttä miestä. taju katoam...
Mies uneen vaipumassa.
Varsinaista lauantai-illanhuumaa!
Ei helevettiläinen! Vaan periksi ei anneta - vaihtaa mies kirjaa, kaivaa Punaiset kengät kaapista:

'Neljäs DSM-manuaali on sen päätoimittajan Allen Francesin mukaan aiheuttanut kolme pahaa mielenterveysepidemiaa - ADHD, Asperger ja lapsuuden kaksisuuntainen mielialahäiriö - siihen laadittujen uusien diagnosoitujen takia. Aspergerin oireyhtymän eli lievemmän autismin muodon ottaminen mukaan luokitukseen lisäsi valtavasti diagnosoitujen lasten määrää. Yhdysvalloissa on paikka paikoin syntynyt jopa autistisia epidemioita, joiden syntyä eri tutkijat ovat pyrkineet selvittämään. Tuoreimmissa luokituksissa asperger-diagnoosista ollaankin luopumassa kokonaan ja on siirrytty puhumaan autismikirjon häiriöistä.' -Maijala

Yhä paranee! Litistää kannet yhteen.
Eihän tästä tuu helevettiäkään! huokailee. Tavailee sotkeutuneena, kuin Summas-Rami pelipöksyihinsä, päivänäöllä niin tuttuja sanoja, ammattiinsa kuuluneita adhd asperger autis ... ja harrastuksiinsa kuuluvia representaatio presentaatio ilmitaso ja ...

Luopuu tältä illalta, tietää että huomenissa on taas toisin, päivänvalossa ymmärtää paremmin. Esseet eivät kuulu huvi-iltoihin.
Nyt parempi ottaa tavan romaani tai mikä lie kevytkertomus ja lukea tuiki tavallista tekstiä, joka yöpöydällä hätätapauksia varten odottamassa, on ollut jo kauan, Lintukoto:

'Niin minäkin katselen, - ja katseluni vakuuttaa, että leikkiähän minunkin elämäni lienee: hyönteisen lyhyttä elämää. Leikin, sieppaan kiinni vikkelän, vihreälle välkkyvän koppakuoren, asetan sen, harmaapäinen harmaaparta, selälleen; tiedän, että se niskanapsahduksella kimpoaa ilmaan ja putoaa taas jaloilleen, se taitava, jolla on aina onni mukanaan. Mutta tästäpä ei toistaiseksi pääsekään pakoon! Ajelen kullanhimmertäviä maakiitäjiä, joiden suojana on niiden ilkeä haju niin kuin arvonsa tuntevilla ja vakaumuksistaan ehdottomasti varmoilla ihmisillä häikäilemätön käytös ja menettelytavat. Ihastelen kauniita metallinvärisiä turilaitaan, jotka ovat kuin muinaisten Egyptin naisten rintasolkia, pyhiä scarabeuksia...' -Lehtonen

scar... scar... scar... 
scarabeuksien kohdalla nuupahtaa, nukahtaa lauantailukijamme uneen autuaalliseen.

🏂 hiihdot 6 km / 607 km//€= 94 h 

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös

Syöpi miestä - jos ruokkiikin

Joel Lehtosta (1881-1934) kalvoi ja kirjoittamista häiritsi läpi koko elämän yksi yhteinen nimittäjä: omat kirjeet rakastajattarelleen Sylvia Avellanille (1870–1920) - tämä kun ei suostunut hävittämään kuulun kirjailijan intiimejä paljastuksia vaikka miten olisi uhkaillut tai rukoillut. Maiju Lassilan tuotantoahan varjosti se kavala happohyökkäys, joka oikeastaan teki kirjailijasta sukupuolettoman.

Joelin kolmisensataa kirjettä on luettavissa Pekka Tarkan toimittamassa kirjassa Putkinotkon herra.
Ja ollut katsottavissa ja kuunneltavissa aidossa Putkinotkossa siellä Savonlinnan liepeillä tämän kesää. Pienoisnäytelmänä: Joel ja Sylvia.

Joel tuhosi Sylvialta saamansa kirjeet, mutta Sylvia ei Joelin kirjeitä. Sylvia tiesi ja tunsi että Lehtosen kirjailijamaine on pysyvä, ja tulevat sukupolvet haluavat nähdä millainen persoona kirjailija sisimmiltään on.

Sylvian mies rehtori Niilo Avellan, jolla, totta kai, oli oma rakastajatar, toimitti lopulta kirjeet SKS:n tiskille saatteella: "Käärö sisältää joukon kirjailija Joel Lehtosen vaimovainajalleni Sylvia Avellanille lähettämiä kirjeitä, jotka jätetään vainajan tahdon mukaisesti  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran säilytettäväksi ehdolla, että käärön saa avata vasta Joel Lehtosen kuoleman jälkeen."

Niinpä istuimme nyt kääröä kuuntelemassa Joel Lehtosen peräkammarissa punaisen talon paremmalla puolella. Kolminkymmenin pyhäisenä päivänä helteiden hellittäessä, tiukkana nippuna tiheässä tunnelmassa pariskunnan intiimejä purkauksia kuunnellen ja katsellen, miltei käsillä hipaisten.
Otti kehno mukaansa.
Tempaisi oikein, vaikka vähänkö vähätellen ja väliin nauruvirnein suhtaudunkin kahden ihmisen väliseen tunnesoppakuohunnan setvimiseen sanoin, elein, nyrkein, minkämoista tuokin muuan Kaunari-tv-sarja* edustaa.

Oli nautinto tavata elävä Joel Lehtonen, aikansa narsisti, sekä 'elävän leski' Sylvia Avellan lihana ja verenä. Sen kummempia kehumatta: Antti Ahlroos onnistui muuntumaan ja Marjo Välimäki vakuutti kieltä myöten.

Mikäpä tässä ei ollessa: Kahet Putkinotko-vierailut saman vuoden sisällä - ensin Hesassa, siellä Jurkassa Erosen nurkassa, ja nyt täällä Savonlinnassa Inhanmaan tilalla Säämingin Tolvanniemessä.

* ps
Kauniita ja rohkeita joutuu aina sillontällönillantullen vilkaisemaan, jopa istahtamaan niiden ääreen ihmettelemään jotta miten niillä on aina ja joka hetki ihmissuhdeongelma päällä eikä hetken lepoa ja rauhaa - eihän tuota menoa kukaan jaksaisi!  Joutuu joutuu kun joku Mukava on jo valloittanut huoneen ja ruudun ja just kun pitäs nähä urheiluohjelmaa suorana... 😘

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös

Jurkan Putkinotko

 

Eipä olisi heti tullut mieleen maailman kaikista näytelmistä jotta juuri ihmissikiävä Putkinotko väännettäisiin yhden miehen esitykseksi, vaikka toisaalta: yhden heleän kesäpäivän näytelmä - miksei sitten myös yhden miehen.

Malakias
Ananias
Saara
Leja
Topi
Sanelma
Jopi
Repekka
Ester
Luukas
ja siihen Juutas ja Rosina päälle sekä tietysti kirjakauppias Muttinen vaimoineen.

Koko sortin sakki Tommi Erosen hahmottamana!

Hyvin irtosi, ainakin kun taustana oli vahva tieto juonesta kuten öhm! minulla, Putkinotkon suomeksi ja viroksi lukeneella, monissa kesäteattereissa katsoneella, Savonlinnan liepeillä autenttisilla paikoilla Inhassa palloilleella.
Tuollakin kokemuspohjalla voi kehua Erosen muuntautumiskykyä kaikiksi, jopa niin ettei Rosinana ollessa tarvinnut edes siihen huiviin pukeutua, riitti kun meni huivin viereen seisomaan ja antoi palaa. Ja olihan 80-kiloisen jauhosäkin kantamisessa oma temmajaisensa: ähkimistä, puhkumista jos repeytymistäkin niin että katsomopenkissäkin alkoi voimat loppua ennen kuin pellon laitaan ja metsän piiloon päästiin säkki pudottaa rötkäyttämään.

Vähässä harjoitusajassa on Eronen hahmoihin päässyt; alunperinhän hänen paikallaan piti oleman aivan toinen näyttelijä, nainen. Tiina Weckström.
Juutaksen sanoin: - Se olisi ollutkin toinen luokka.

Jurkan 'saliin' mahtuu viitisenkymmentä katsojaa kulmittain, joten se ja sama istuuko edessä vai takana: kyllä kasvon ilmeet erottaa, mikä tv-aikalaiselle on tärkeä pointti.

Eronen Rosinana, muistelen, jakeli vielä rusinapuketteja pennuilleen kaupunkituliaisina: minä Malakiaksena sain yhden - vai olisiko jakanut evästä pääkaupungista monenmoisen nähtävyyskokemuksen jälkeen maalle matkaajalle.

Kiitosta vaan, Tommi Eronen taustajoukkoineen.

Juutas jauhosäkin kannossa.
Kuva Marko Mäkinen
Teatteri Jurkka
Putkinotko
2018

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös

Eduskunta - Lintukotoko?

virtuaalikierros

Olen Rosilan Arkadianmäen Arkunkantajassa, äsh! eikun Kirstunvartijassa edennyt siihen pisteeseen kun puhemiehen vaalin voittaessaan Sauli Niinistö saa vain 89 ääntä Heinäluoman hääräillessä ja johtaessa keplottelua selän takana, kuten hänen tapansa näköjään melkein aina on.
Niinistö on vienyt kansanedustajilta säästösyistä etuja, ja nyt kansanedustajat kostavat.

Niinistö on myrtynyt mies, vetäytyy koppiinsa ja kieltäytyy kunniasta: ei ota vastaan puhemiehen tehtävää.  Heinäluoma, Ravi ja Kalli hälyttävät Tiitisen, melkoinen tuhlari ja turhanpäiten esilläistuja,  neuvottelemaan tilanteesta. Homma laukeaa kun Jacob Söderman menee syvästi loukkaantuneen Niinistön luokse; Jacobilla ja Saulilla on sama sarkastinen huumorintaju ja syvä kunnioitus toisiaan kohtaan. Homma hoituu ja Niinistö suostuu sittenkin valtakunnan kakkospestiin. Eletään vuotta 2010.

Jännittävää, vaikka päällisin puolin tuttua.

Että harmittaa sortua lukemaan, ihan innoissaan vieläpä, moista tekstiä ja unohtaa ja heittää syrjään kunnon kaunokirjallisuus! Ei taida paljon kehittää omaa psyykettä.  🙎

Mutta ei hätää: kirja tarjoaa myös Kafkaa. Sulo Suti Aittoniemen habituksessa!

Suti soittelee huuliharppua ja istua jököttää ahkerasti kaikissa eduskunnan istunnoissa, eroaa monista puolueista ja perustaa lopulta oman yhden miehen Alkiolaisen keskustaryhmän. Pitää Alkiolaisen keskustaryhmän ryhmäkokouksia - yksinään! Ilmoittaa viikoittaisista ryhmäkokouksista, toisten puolueiden tapaan, eduskunnan pääaulan ilmoitustaululla kellonaikoineen - itselleen! Valitsee kokousten puheenjohtajaksi, pöytäkirjan pitäjäksi ja pöytäkirjan tarkastajaksi Sulo Aittoniemen! Myös ääntenlaskija valitaan - ylikomisariot evp. Sulo Aittoniemi, tietenkin. Silloin tällöin kokouksissa kuullaan lakiasiantuntijaa - Sulo Aittoniemeä. jne. yms.

Tässäpä pulman edessä nyt seistä jökötän, enkä muuta voi, kunhan Rosilan kirja loppuu: Kaivaako Aittoniemen Sulon Alkiolaisen keskustaryhmän ryhmäkokouspöytäkirjat esille ja lukea niitä - vai josko vihdoinkin pääsisi taas takaisin kaunokirjallisuuteen?

Volteriin ja muihin perusjalkoihin on jo ikävä. Niin ja onhan Lehtosista yksi vielä jemmassa lukematta:  Hyvästijättö lintukodolle.
Olisiko vihdoin sen aika?

hiihdot 11 /967 km = 140 h

KIRJA-ARVOSTELUT 
*** myös

Loppui Lehtonen

Silloin näkisimme: "Putkinotko oli vain kivenjärkäle, johon hän ohimennessään hakkasi nimensä, ja että Lintukoto on vain kukkakimppu, jonka hän sitoi lopputaipaleellaan." (Kivimies/ Tulenkantajat 1929)

Milloin silloin?
Silloin jos Joel Lehtonen löytäisi jonkin sopivan astian, johon voisi ammentaa kaiken elämänviisauden.
Eipä löytänyt, vai löysikö sittenkin viimeiseksi jääneessä Henkien taistelu -teoksessaan? Ei minusta, vaikka vaikuttava avainromaani sekin.

Nyt on kaikk' lehtoset luettu, Joelin päänahka lakkarissa.
Ainoastaan Hyvästijättö Lintukodolle on enää heittämättä, mutta sitä en tohdi tehdä ennen kuin lähempänä lähtöäni, sen verran pahan sään merkkejä oli jo Lintukodon loppumetreillä aistittavissa.

Sen verran vielä sanon Lehtosesta, että Pekka Tarkan toimittama Putkinotkon herra: Kirjeitä 1907-1920, Otava 1969, on melkoinen avain Lehtosen Joelin maailmankatsomukseen ja katkeruuteen ja koko tuotantoon: rakastajatar, se pahuksen Sylvia Avellan, ei suostunut polttamaan Joelin intiimejä kirjeitä - se oli Lehtosen kirjallisen tuotannon riippa ja onnettomuus.
Putkinotkon herra kainalossa kannattaakin Lehtoseen perehtyä.

Että mitäs nyt?

Tuota kauten Päätaloon toiselle kierrokselle: Iltapihti pirtin päälle - kirjailija Kalle Päätalon sanasto.
Unto Ylisirniön 4000 sananselitystä Ihmisiä telineillä romaanista alkaen ja päättyen Iijoki-sarjan 18. osaan Reissutyössä.

Ja taas: ei ei, älkää peljätkö, en tuo niitä tänne, vaan luen niitä toisella tantereella, armahdan teitä, vähät lukijani*.
___

*(Joel Lehtosen käyttämä ilmaisu kirjassa Lintukoto,

ja jos Joelilla vähän niin ketäkö muka ...pyääh! )

-3 °C hiihdot 11 km/134 km//€

Paratiisin puhdistus

No nyt jo Lehtonenkin, Jukaksi myös kutsuttu, käy sotaa paratiisisaarellaan Lintukodossa! Väkivaltaiseksi heittäytyy kuin nuo eiliset ranskalaiset pyövelit ja kakkusoturit. Vielä pahemmaksi: hävittää aikoo koko valtakunnan. Jos tarve: varmaan kyntäisi ja suolaisi pellot karthagolaisittain - koska arsenikkiakin käyttäisi jos ei olisi tuo oma kanalaumakarja.

Muurahaisia vastaan käy taistelua.
Nämä kun ovat valloittaneet parhaimman näköalakukkulan pyramidillaan. Paheksuen? ensin muurahaisten naisvaltaa, tai väheksyen ainakin muurahaismiesten raukkamaisuutta: kun oikein tiukille ottaa syöksyy miehenpuoli kuin Paris Hektorilta kuningattaren helmoihin.
Sitten.
Tulta pesään! Poltetun maan taktiikka purkoon!

Jok'ainoan kiusanhengen haluaa kirjailija hävittää saareltaan, jotteivät enää tarttuisi hohtimillaan nilkkoihin.

'Tahdon nyt kumpuni vapaaksi. Tahdon pois siitä tuon ruskean törön!'
'Neljä päivää vierrän kuin kaskenpolttaja, hiessä ja noessa.'
'Lisää tulta!'
'Pari viikkoa vierrän kaiken kaikkiaan.'
'Sitten on kaupunki kuollut.'

Mutta.
Kas kummaa:
'Ja eräänä päivänä siunailee anoppi: "Miksikähän muurahaisia nyt saunalla kihisee?"'

Konsessioalueajatuskaan ei toimi: että rajaisi noille kiusanhengille oman alueensa.

Niinpä Joel siirtyy kuvaamaan heinäkuun kaunista kuutamoa ja rajua ukkosilmaa, jolloin:

Talonpojat näkevät ilmeisen todistuksen Jumalan olemassaolosta.

***

Klo 02.30   -31,7°C

Lempi
löytyi makoilemassa uunin pankolta
kun käyn keittiössä juomassa kauhalla vettä.
Kuu
taivaalta.

Yksi maahan pyrkivä turvapaikanhakija
on löytynyt Alakurtin tiellä
paleltuneena autosta
yksin.

 Klo 02.40   -31,6°C   

Rakkaita muistoja

Onnen poika on nyt tiensä päässä: luettu ja arvioitukin Kirjavinkkeihin.
On tullut aika siirtää kamppeet toiselle puolelle Suomea, tyystin tuntemattomalle, vain Linkolan soutajasta tutulle, Vanajavedelle, Sääksmäkeen, Vähä-Vohliin, saareen. Tuntuu melkein kuin ulkomaille tästä, kielettömänä.
Mutta siellä sitten kuitenkin läpituttu opas!

Niin, Lehtosen mukana Lintukotoon. Rohkeasti.

Mutta 'sitä ennen kuitenkin', ihan niin kuin radiojuontajat ärsyttävästi sanovat luvatessaan että seuraavaksi kuulemme, Joel Lehtosen poikatuotantoa vuodelta 1911: Rakkaita muistoja. Pikaisena, ylimalkaisena luentana nelisikemäinen runokirja:

1. Rakkaita muistoja
2. Helmikuun päivä maakylässä
3. Mustalaiset
4. Kyläpajalla 

Onnellisia aikoja Joelin elämässä. Mikäs noita lukiessa: 

• työntyä mustalaisten mukana talvikylmästä hevoskyydistä remuamaan, rauhaa rikkomaan tienvarsitaloon, missä: "Punaiset piian-pallukat torkkuu, ja rukit verkkaan liikkuu. Emäntä pulska, ruskea-pää loikoen lehtiä lukee ... Mustalaisia! ... Samassa pihaan ne porhaltaa, hei haaligrammaa! ..."
• kurkistaa mitäpä se seppä siellä pajassansa takoo: "Nokinenä poikanen palje-varressa kiikkuu. Pullehin poskinpa tynnyripalje puhaltaa ..." 
• ihailla salomaisemaa päivin - "Salo kirkkona päivässä loistaa ! Tuhat alttari-kynttilää !" - sekä öin: - " Kylä nukkuu, kuutamo-hankea puikkaa jänis tummien riihten luo."

Mutta jotain kummaa kuitenkin lapsuuden linnakaupungissa; nimistä näet saattoi jo menestyksen päätellä, sen, mihin luokkaan kuuluit:

'Paganus, Vinland, Reisvän, Kålrabb, Bonet -

ja Kniper, Piper, Pimpler. Siihen soi

lisiä ryssän-kirkon kellot monet,

pomittain, rallatellen: "Kilin kalin 

Pilikova, Malinoffski, Krikunova, Pomiloff."

Jos lisätään Pötz-Mayer, Büxenhof,

niin meluun hukkuu nimiluokka alin:

Turunen, Mömmö, Tallukka ja Siidoin.

Ne porvarit ne paljon nukkui. Riidoin

heräili pienin, lomaan ehkä peijas, 

maamoukkaa hieman. Reimasti joi, reijas.'

Aika hulabaloomeininki joka tapauksessa kaikilla päällä. Semmoinen tuo vuolaan virran kaupunki silloin ennen, nykyistä edeltävän vuosisadan vaiheilla.

Mutta nyt siis kiireenvilkkaa sieltä pois: no sinne Lintukotoon. Vihdoin. 

Voisi aivan hyvin nokkela jos olisi, nokkelana lausahtaa: virta tuo, virta vie.

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

Poikalyskan kolkko henki

Mitä enemmän Joelia luupilla luen sitä enemmän vakuutun Lehtosen ja Päätalon samanmoisuudesta: oma elämä koko ajan puntarissa, vahvasti mukana kerronnassa; Kalle vain kertoo minänä, Joel milloin kenenäkin.
Similar similaria raksuttaa aivoissa joku kumman lymyyjä.

Onnen poika on viittä vaille päätöksessä, vielä odottelen kaverin mailissa kertomaa kohtaa:

"Tuossa Jukan, siis Joelin, Onnen pojassa on herkkä kohta, kun Joelin alter ego lähtee pappilan pihalta kouluun ja leikkikaveri jää katsomaan perään, olisi mielellään hänkin lähtenyt. Siinä on moniselitteinen tilanne. Yhdeltä osalta eräs käännekohta Joelin elämässä: entäpä jos... miten olisi huutolaispojan elämä sujunut, elleivät asiat olis kulkeneet niin kuin ne nyt kulkivat. Sitä sopii monen muunkin kohdalla pohtia."

Niinpä: jos Augusta Wallenius ei olisi poikaa huutanut Vuohimäen kartanoon, niin ?.

Ei tuo kouluunlähtö vielä ole lapsuuskertomuksissa vastaan tullut.
Mutta nämä pari kohtaa pysäyttivät tarpeeksi, koska nämä kohdat ovat kuin omaa kokemaa lukioajoilta Elleineen, Ostereineen:

"Koulu oli pelottava, opettajat tuntuivat vaativan mahdottomia ..."
"... paikka, minne useinkin maanantaisin lähti kuin teilattavaksi ..."

      ...lähti kuin teilattavaksi!
Joelpa sen sanoi!
Ei siis mikään ihme että kehuttua lämmintä läheistä lyseon henkeä en aistinut opetustilanteissa, tai no ehkä kohtasin sen Impan urheilutunneilla pystyviivoineen ja armahduksineen. Vierauden tunne riekkui päällimmäisenä, toisten, opettajien käsissä riepoteltavana oleminen; ei lukiossa oppilaiden kesken sen kummempaa kiusaamista ollut.

Jotenkin jäivät siis noteeraamatta Lyseon 150-vuotisjuhlat ja koko juhlaviikko syksyn aikana. Toisaalta antoi kolkko 'poikalyskan henki' jonkinlaiset valmiudet heti kirjoitusten jälkeen alkaneeseen miesten kouluun. heh!

Ihmisen osa

Sieltähän se tuli, jo kuukausi taapäin - Onnen poika. Mutta sepä onkin niitä vanahan ajan kirjoja joita ei hotkimalla lueta - maiskutellen, maiskutellen kuin makoisinta jälkiruokaa. Ja tämä Joelin kirja onkin Lehtosen teoksista suloisimpia elikkä herttaisimpia. Ei sitä silti kukaan nykyaikana jouda lukemaan kun pitää hökeltää joka paikassa, varsinkin näin joulun alla.

1. Kellarin akkuna pitää sulkea jottei lumi sisälle tunge, taikka, totta puhuen, vesisateeksi muuttuva sää kastele laariperunoita roiskeillaan.
2. Ja pihamaa on hiekoitettava jottei pukki raajojaan rikkoisi.
3. Niin ja sähkövaloja on ripusteltava puiden oksille jos kaikkien ulkoulokkeiden haaroihin.

Hiihtääkin pitäisi tässä kiireen hötäkässä, muuten jäävät tulevat mualimanmatkat haaveiksi. Sitten Helenakin saa taas ilkikurillaan töräytellä totuuksia joutavanpäiväisistä haaveiluista, että muka 'haaveilet vain" kun satun Parempaani nuoreksi ja notkeaksi kehumaan.
Jotta tämmöinen on meno ja meininki: maallinen maallakin.

Vaan ihan oikeastikin: eipä kellarin ikkunaa iänkuun päivänä ole näin myöhään kuin joulukuun 20. päivä talvea vasten kiinni laitettu. Saati että rossipohjan tuuletusluukut kivijalassa yhä auki ammottaisivat! Lempillehän hyvinkin passaa: yhä saa lunkuista sukeltaa yönselkään hiiriä jahtaamaan ja öitään talonsillan alla viettämään. Onnellisna sitten aamutunteina kaapii ulko-ovea, sisälle tuppautuu, toppastuoleille, untuvapeitteille mahaansa vajuttelemaan.

Onnen poika on leikattu Lempi, kun ei tarvitse joutavanjälillä, tyttöretkillä, säntäillä.

Onnen poika on Lehtosen Antti-poikakin, tuo kasvatiksi kartanolle otettu, kouluja käymään ja eteen päin elämän teille:

"Oli niin suloista, oli sunnuntai. Aho äänetön ... tuolla kiilteli lepikon läpi matala järven lahti. Toisaalta näkyi se leikkivä järvi, ja toisaalla mäntymetsää joka sihisi helteestä ja tuoksui pihkalta. Karu maisema, ikään kuin eloton ... Mutta ympärillä sunnuntain suloinen, epämääräinen rauha. Ei kenelläkään mitään tekemistä, hevosetkin haassa jossakin loikoivat, kelloja ei kuulunut ... Kaikki rauhaa ..."

Tosin pelkonsa ne ovat pikkuisellakin: keittiöön ilmestyvä tumma nainen, musta varjo, äidiksi itseään väittävä, möröt vintillä ja kelkkamäessä isommat pojat, hampparit ja hampuusit, kiusaajat ja pahantekijät:

" - sysäsivät hänet väkivaltaisesti syrjään, tuuppivat niskasta ja nakkasivat käsipuolesta, ja nyt ne solvaavat, kiusoittelevat, ärsyttävät. Silloin Antti yht'äkkiä suuttuu; hän on varovainen, mutta kuitenkin hyvin pitkävihainen ja itsepäinen, - sellainen hän on sisältä tuo pieni ja heikko. Hän alkaa iskeä takaisin nyrkeillään, silmittömästi, sokeasti, - mutta minkäs huono voi vahvemmilleen!"

Silti onnellista aikaa, kaikin, saa elää Antti.

Lukijana takaraivossa tietenkin pyörähtelee, että Joelin omaa elämäähän tämä kuvastin: äidin sen Heikaraisen, taikka Mataleenan, hylkäämä huutolaispoika on päässyt sen papin leski-Walleniuksen hoitoon ja huolenpitoon.
Onnen poika siis hän jos kuka.

Melkein yhtä onnellinen kuin tämä hyväkäs:

Lempipuuhissa

+2½ C hiihdot 40 km/€ 

Jumahti päähän

Tämäkin asia pyörinyt taas vahvemmin tiistaista asti päässä.
Öisinajattelija sitten siitä kirjoitti katseltuaan sen iltaista tv-ohjelmaa.

Onhan noita kuvattu jos kirjoitettukin, uskomattomia tarinoita ja kohtaloita, joista kaksi huutolaiskaupan kohteeksi joutunutta kanssakulkijaa purki elämäänsä televisiossa Huutolaiset-dokumentissa, uusintana vuodelta 2011.

Tuskallisia ovat olleet elämän lapsuus- ja nuoruusvuodet. Toinen on onnistunut työntämään taka-alalle nuo vuodet, toisen tuska ei ole hellittänyt vuosienkaan jälkeen.
Ohjelma pohjautuu Jouko Halmekosken kirjaan Orjamarkkinat – Huutolaislasten kohtaloita Suomessa. Ajatus 2011. Teoksessa on 25 huutolaistarinaa.

Joel Lehtosen omaa huutolaistaustaa ei voi olla aistimatta hänen tuotantoonsa intensiivisesti pureutuessa; mielen vieressä tuon tuostakin pyörähtelee ajatus, että mitähän Joelistakin olisi tullut, jos muutaman huutolaiskaupan jälkeen ei olisi 'onni potkaissut' eikä papinleski Wallenius huutanut poikaa luoksensa.
Vai potkaisiko onni?
Ei ainakaan Joelista onnellista ihmistä tullut vaikka sivistystä yllin kyllin sai nauttia sen jälkeen kun Joel Heikaraisesta oli tullut Joel Lehtonen. Herkimmillään ja suorimmillaan on kaikki näkyvissä pojan palatessa aikamiehenä syntymäkyläänsä teoksessa Mataleena, vaikka tylyistä tylyin on jälleen kohtaaminen äidin kanssa.

Kalle Päätalo on poimittava tähän ihmisauksiiniasiaan mukaan ilman muuta: hänen tuotantoaan vahvasti lävistelee oman äiti-Riitun kohtalo, kun Putikan natsuuna hajotetaan ja penskat huutokaupataan kuka kenellekin halvimman hinnan tarjoajalle.

Öisinajattelijalle kirjoitankin että, kirjoitapa Pentti äitisi tarina, ja Pentti vastaa että kirjassa jo on: novellissa Mirjami, joka on Kirjokannen kustantamassa novellikokoelmassa Vähän karvas jälkimaku.

Että sieltäkin.

Pouvala ei vuuvva

Selvän teki - puhdasta tuli.

Puhdistusoperaatioita on niin monenlaisia että hirvittää.
On valtakuntien tasoisia jos kotoisiakin, alhaalla tapahtuvia jos ylhäälläkin.

Joel Lehtonen kirjoittelee Punaisessa miehessä varovaista aikalaiskuvausta  päiden listimisestä Suomen itsenäistymisen aikoihin. Pyhän Hesari raportoi syksyllä ilmestyvästä Juhani Piilosen kokoomateoksesta Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa, jossa tutkija käy läpi 69 ilman oikeudenkäyntiä tapahtunutta teloitustapausta vainaja vainajalta.

Näköjään vaatii aikaperspektiiviä jotta historian palaset paikoilleen asettuvat. Rohkeutta ja uskallusta ei enää sadan vuoden päästä tapahtumien kulusta tarvita.
Vaikka Lehtosella olisi ollutkin kanttia, niin tuskin hän tuon kummempaa poliittista tarinaa olisi julki saanut - parempi pysytellä enemmän Isidorin ja Julian tummassa rakkaustarinassa. Muuten olisi voinut käydä lassilat.

Voksille tuolla fiinimmällä puolella kommentissa jo vinoillen kerroin, että eilisen kesäisen työn kohteena oli mökin katon puhdistaminen sammalmatosta ja muusta katolle kuulumattomasta havutuksesta. Jotta sitten kun ja jos rajansiirto tulee ajankohtaiseksi, niin datsan eli Villa Sukan katto ei vuoda ja kelpaa sitä jonkun kalamajana pitää.

Mutta eiköhän oikeana syynä kuitenkin, rehellisyyden nimissä, ollut oma paras.
Ja kun poutapäivät olivat mettejen mukaan luetut, oli korkea aika kiivetä korkealle. Eikä noudattaa hölmöläisten paikkaamattajäämisoppia:

Poudalla ei vuoda - sateella ei voi.

Mehän omalla murteella lausahdamme tuon oppirakennelman näin:

- Pouvala ei vuuvva - satteella ei kehtoo eikä piäse.

Oli siinä muuten aikoinaan omalla tytönnaperollakin, jos teilläkin on, ihmettelemistä. Nimittäin tuon äännähdyksen kuultuaan tämä tankkasi, tunnusteli ja ihmetellen maiskutteli:

- Isä. Mitä pouvvala vuuvala mitä isä pouvala vuuvv...?

Syntyjä syviä

Kuolemasta ja hävityksen kauhistuksesta jatkui matka syntymään, kuolemasta elämään.

Niinhän se meni että ensin käytiin siinä saunassa missä synnyttäminen oli tapahtunut ja vasta sitten etsittiin se piha missä tuo siirretty sauna oli syntymähetkellä sijainnut.

Vieläkö pysytte matkassamme mukana?
No joka tapauksessa Savonlinnan liepeillä pyörimme.

Kyse on Säämingin suuresta pojasta, Joel Lehtosesta, tietenkin. Poikapahasesta, jonka äiti Karoliina Heikarainen - pojan onneksi lopulta? - hylkäsi huudolle pian syntymän jälkeen. Papin leski Augusta Wallenius lopulta otti pojan huostaansa, ja näin Joelille avautui toisenlainen elämäntaival kuin mitä muille kylän pojille.
Jos on elämä välillä karua, saattaa se olla myös onnekkaita sattumia täynnä.

Olisi Joelilla, jonka kirjallinen tuotanto on sen tuhannen tasoinen jos tuusannuuskainenkin, ollut aihetta kirjoittaa myös yksi mielikuvitusteos itsestään kylälle jääneestä kouluja käymättömästä kulkijasta.

Joelin kotimäelle poutapäivänä kapusimme, Harjun tilalle Haukiniemeen heinikkoitunutta tietä ylös.
Osasimme koska Putkinotkossa, missä siellä se siirretty syntymäsauna nyt on, käydessämme sattui sattumoisin vanhempi herrasmies kuulemaan aikeemme ja kertoi olevansa kesänvietossa juuri siellä lähettyvillä. Opasti ja neuvoi:

- Kyllä sinne autolla perille pääsee vaikka heinä on pelottavan pitkää.

Jouko Loikkaseksi osoittautui tämä opas, ja tajusimme kohta, että hänhän on juuri yksi niistä presidentti Kekkosen luottomiehistä, Tamminiemen saunakavereista.

Joten mikäs meidän ei ollut kiivetessä harjulle keltaisen talon pihamaalle rohkeasti, vaikkei siellä heinistä päätellen ollut tänä kesänä kukaan muu käynyt.
Löytyi se kivikin lopulta kun puiden alle kurkki ja heinää taitteli:

Miten nappiin ajoitettuna voikin olla, sattuma jälleen, että kotona pääteltävissä viimeiset sivut Lehtosen Sorron lapsista, siitä kirjasta jota keväästä asti olen iltaisin pala palalta edennyt, sivu sivun jälkeen paperiveitsellä aukonut ja joka nyt päättyi sivunumeroon 485 ja jossa pienemmällä lopuksi lukee:

Romaani jatkuu

toisena niteenä.

Se toinen nidehän on jatkokirja Punainen mies.
On siihen kiinni käytävä, koska siellä jatkuu myös maanmittari Isidor Tistelbergin ja tohtorinrouva Julia Oljemarkin rakkaustarina.
Pakko se on katsoa päättyykö tolstoilaisittain, mikä lienee ollut Lehtosen vakaa tarkoitus.

Junaan nousee nyt Isidor, pakenee luvattoman rakkauden paikkakunnalta.

Papinpullerot

Tuli stoppi.
Pitemmälle ei voinut lukea. Sivu 270 ei enää ollut avattavissa. Keskiyö liki, olisi pitänyt nousta sängystä, jotta olisi päässyt eteenpäin.
Hakea jokin terävä esine.

Isidor Tistelberg oli juuri haukkunut papit maan rakoon. Hänen käsityksensä mukaan papin ammattiin ei pienenkään palkan ottaminen sopinut. Semmoisia satraappeja ovat.

"Hän soimasi papiston välinpitämättömyyttä tai suorastaan ynseyttä ajan kysymyksiä kohtaan, ottaen esimerkkejä nykyisestäkin ajasta: montako pappia on esimerkiksi noussut rohkeasti vastustamaan venäläistyttämistä? Ihmekö, ettei kansa - sosialistit - sellaisia pappeja kunnioita!"

Siihen tyssää eteneminen. Siinä saa kävelyretkellä ryöpyn ja kuuron niskoilleen tohtorinna, papintytär Oljemark, Julia, josta on tuleva Anna Karenina Tistelbergille. Ei hajuakaan moisesta vielä, vaikka ollaan jo reilusti yli puolen välin ja vaikka niin tulee käymään mikäli Pekka Tarkkaa on uskominen.

No johan on hitto - tähän jumahtaa!
Pitäisi hakea paperiveitsi, jotta saisi seuraavat sivut auki, avaisi samalla jo seuraavat sata, silppuaisi sivuja.

On hämärä juhannuksen jälkeinen suviyö. Myöhä.
Olkoon!
Sammutettakoon lamppu, sulkekaamme Joel Lehtosen Sorron lapset.
Jääköön rakkaustarinan kehittyminen tuonnemmaksi.

Nietzsche - kävelevä hullu

Sakris valvoa ähisee myöhäisyöhön; juhannusaattoyön viettää Sakris yksin, koska naisilla on parempaa seuraa:
"Täytyy yrittää lukea ... Sara Hustan Nietseske-kirjaa."

Kaksi vuotta siitä on kun viimeksi oli kosketus tuohon mieheen; se tapahtui tuon Joel Lehtosen Rakastuneen ramman, kääpiön, miehen puolikkaan kautta.

Nyt Nietzsche taas kummailee, kävelee, käsissäni.

Siis vihdoin sain Frédéric Grosin oppaan Kävelyn filosofiaa käsiini.
Vau! Sitä mennään.

 

Heti alkumetreillä kävelee Nietzsche vaatimattoman otsikon alla:

Miksi olen niin hyvä kävelemään

Mies kävelee päivät pitkät jäätyään eläkkeelle, kolmelle niukalle eläkkeelle 35-vuotiaana, tehtyään kymmenvuotisen ura(ka)n Baselin yliopiston filologian professorina. Voimille käypä homma.
Likinäköisiä silmiä kirveli, päätä särki, migreeni hyökkäsi tuontuostaan.

Löytyi kävely: "Hän käveli, käveli kuin olisi tehnyt työtä."

Hän teki työtä kävelemällä.
Käveli jopa kahdeksan tuntia päivässä. Kävelyt synnyttivät teoksen Der Wanderer un sein Schatten:

"Kaiken, muutamia rivejä lukuun ottamatta, ajattelin matkaa tehdessäni ja luonnostelin lyijykynällä kuuteen pieneen vihkoon."

Kaikki kärsimykset katosivat kuin taikaiskuista, ja hän oli onnellinen ja suurenmoisen terve. 

Sitten homma meni puihin.
Kymmenkunta vuotta ennen kuolemaansa, hän lähetti taidehistorioitsijalle, vakavissaan, vähämielisen kirjeen:

"Loppujen lopuksi olisin mieluummin ollut baselilainen professori kuin Jumala; mutta en tohtinut olla niin itsekäs, että olisin jättänyt maailman luomatta."

Nietzschen mieli oli vialla - hulluksi, kiertelemättä, kirjan tekijä häntä tässä vaiheessa kutsuu. Miehessä oli pitelemistä, koska hän saattoi hyökkäillä ihmisten kimppuun, mylviä ja päästellä suustaan mitä sylki toi.
Loppujen lopuksi nelivuotiaana isättömäksi jäänyt papin poika jäi äitinsä hoidettavaksi kuolemaansa saakka, joka armahti vuonna 1900 vuonna 1884 syntyneen merkillisen merkkimiehen.

Saattaapi todella olla edessä vielä mielenkiintoisia kävelyjä: seuraavana Rimbaud näkyy jo kävelevän sivuille.

Lukutoukka kummissaan

Ei löydy Lehtosen Sorron lapsista hevillä kauneutta, ei edes kauneuden kaipuuta: ryssävihaa ja humalaisten herrojen metkuja vaan. Hanhisuannon Maratonista vielä vähemmän: perseellistä ajattelua enimmiltään.
Tai voihan olla liian iso kontrasti paratiisimaisella elämänpiirillä ja noilla kirjoihin kirjoitetuilla ihmisressukoilla?

Kenpä tuolle alkukesän luonnolle kampoihin voisi laittaa! Kun luonto on kukkiin pukeutumassa.
Sulaa hulluutta näillä suvihetkillä uppoutua kansien väliin. Kun puutkin kukkivat.

Luumupuut, omenapuut, kirsikka hullaantunut täysin kukinnassaan.

Varsinainen hanami meillä siis tarhassamme.

Ja ihmeiden ihme: viidentoista ikäinen päärynäpuupehkokin ensimmäisen kukintonsa on aikaan saanut.
Siinä sitä vasta ihmettä kerrakseen!

Siisp:
Lukutoukkaraukka, katse puihin ja pensaisiin!

Avaamaton kirja auki

Joskus tämmöinenkin neitsyttapaus sylissä: pian sata vuotta vanha kirja, antikvaarista tilattu, käsissä - eikä kukaan lukenut! Lehdet lehdissä kanteistaan kiinni.

Paperiveitselle töitä.

Sitä mukaa kun sivun saan luetuksi, seuraava sivu veitsen viillolla auki. Näin jännääkö lie dekkarienkin luku: veitsen liike ja välähdys lampun valossa, yö saapumassa - verta odotettavissa.
Nimikin viittaa pahaan: Sorron lapset.



Eipähän tarvita kirjanmerkkiä:
jättää auki viiltämättä seuraavan sivun kun tympääntyy.

Alkuoraallaan on vasta annakareninamainen intohimoinen lääkärinrouva Julia Oljemarkin rakkaussuhde maanmittari Isidor Tistelbergiin.
[Joel Lehtosen r.suhde Sylvia Avellaniin, siis.]

[Mitä ne jotkut tyhjää puhuvat, ettei romaaneja viitsi lukea kun ne eivät ole totta! Ainakin toinen puoli totta tässäkin.]

Ottaa uuden ehomman kirjan käteensä, sellaisen jonka kaikki sivut ovat temppuilematta luettavissa. Siis semmoisen vähemmän käsitöisen, veihdettömän.
Tuon Maratonin. Saanee siitä ainakin rakkoja jalkoihinsa?

Kengännauhat solmuun ja turhia kursailematta matkantekoon:

• Eka kilsalla monien mietteiden seasta ponnahtaa esiin juoksijan tyytyväisyys siitä, ettei Tarja ole kuronut naamaansa pinkeäksi Silvian lailla.
• Toisella kilsalla käy juoksevan miehen mielessä yli-ihmisyys? Erästää sietäisi: lihavista ihmisistä pitäisi maksaa raatorahaa! [Tässä kirjassa olisi ollut paperiveitsi tarpeellisempi, siiskö?] 
• Kolmannen kilsan aikana alkaa juoksija etsiä sopivaa naispyllyä eteensä pylkkäsemään, eli toimimaisia ajatuksia päässä tälläkin kunnon miehellä, uurastajalla ...

Neljänteen kilometriin paneudumme huomenissa, jätetään mies hölöttelemään levottomuuksiaan, eiköhän matka villeimmät ajatukset tapa, himot hyydytä.
On jo myöhäinenkin.

Aika kolistella

yöpuulle ...

Eihän isä voi itkeä!

10000 vuotta + nämä jämät 2015, mitä näitä nyt Jeesuksesta kulunut, huokuvat kohinalla ohitse silmissä, kun Pirkko Hyvönen läväyttää jääkauden sulamisvedet liikkeelle, istuttaa mäntyäidin saaren nokkaan ja kasvattaa männylle poikasen, antaa ajan ja veden virrata, lohen kutea.
Kunnes tulevat voimalat.
Turvesuot muuttuvat tekojärviksi, lohien nousu estyy, porot kuolevat. Mänty hopeoituu ja viimein jäälohkare murjoo sen ja mittaisekseen kasvaneen poikasen matalaksi.

Voimakkaasti edetään alkutohinoissa.
En pitkiin aikoihin ole lukenut näin kierteisiinsä imaisevaa aloitusta. Ryöpsähdystä.

Sitten onkin aika ottaa ihmisyksilöt kuvaan mukaan. Paikalliset asukkaat.
Alkukesä.
Ensimmäinen lämmin kesäpäivä. Lintujen konsertti. Perunanistutuspäivä.
Koko Hiukan perhe on työntouhussa mukana. Perunanistutuksen lomassa isä poistuu pellolta joen partaalle, Matti seuraa salaa perässä. Isä itkee. Eihän isä voi itkeä!

- Ne tappaa sen, kosken! Mie en kestä tätä.

 Poika tarttuu isää kädestä.

Vuotos on romaanin nimi, kursiivilla kirjoitetut kohdat ovat tositapahtumia, kymmenien sivujen liiteaineisto lopussa, mutta sinne en mene, vaikka vastahan Lehtosen Joveli antoi hövelisti luvan: Sirkuksessa ja pyhimyksessä kirjoitti jokaisen luvun alkuun mitä odotettavissa oli tyyliin

“Yhdeksän vuotta myöhemmin: aika hyppäys, mutta vilkaisevathan eräät lukijat kuitenkin ensin, miten kirjan lopussa käy, tahtoen vauhdikasta, höläkkämäistä. –

Hyvältä kalskahtaa, lukemaan laittavalta, romaanin alku, kolmattakymmentä vuotta Koillis-Lapissa asuneen Pirkko Hyvösen jo toiseen painokseen yltänyt Vuotos, Nordbooks 2014.

Itse asian lopputulema, altaan rakentamattomuuden, kai tiedämme - vai vieläkö ottavat kymmenien vuosien painajaisen uudelleenkäsittelyyn uudessa eduskunnassa?
Alkaisi taas vuosien vuotos.

myös 

10 timoa vakoon

katiska pullollaan kutuahventa

Kirjadosetista iltalääkkeet

Neljän-viidenlaista lääkettä ennen untenmaille viskautumista on iltaisin nautittava. Onneksi eivät ole minkään tohtorin määräämiä, vaan omavalintaisia luontaistuotteita.
Puolisen tuntia niiden nauttiminen ottaa, ja jos oikeassa suhteessa ne nielaisee niin syvään uneen vaipuu.
Katellaanpa tämän hetkinen lääkevalikoima pöytädosetista, josta eilisiltaiset rohdot irti helistelin:

1. Tämä loppuikin eilen, kuten tästä on luettavissa. Onneks tänne saa tulla kännissä. Siinä vit-## lensi. Eiköhän tepsinyt, nyt se puoli ainakin on ravit-##.
2. Häpeä tunnustaa, tämä Kansojen kirjallisuus/12 tahtoo unohtua ottamatta, maistuu aika karvaalta - eikä useinkaan auta vaikka neljättäkymmentä vuotta sitä on käytetty. Vaan eilen taas urheasti jatkoin Amerikan kirjallisuutta ja James Jonesin pilkkaamista, ei kuulemma From Here to Eternity täytä kaikkia taiteen sääntöjä: 'Kaksinaisuus saa kirjan murtumaan keskeltä.' Jäljelle jää vielä 86 sivua 7000:sta - jokohan juhannuksena tämä kuuri loppu?
3. Autismista palanen: Ihmeellinen mieli. Kristine Barnett kertoo pojastaan Jacobista jolla on Einsteiniakin korkeampi älykkyysosamäärä. Muttei puhu ei pukahda. Tuleva nobelisti tutkimusalana astrofysiikka?
4. Yksi pitempää paneutumista vaativa kirja on aina kuuluttava joukkoon. Joel Lehtosen Korpi ja puutarha tällä haavaa. Kirja sisältää parikymmentä pientä kertomusta, joista vuorossa nyt Maineeton sankari sekä Ihme. Molemmissa kahden vanhenevan miehen tarina: toinen, kalastaja, ahertanut kauniin asuman Vanajan saareen, toinen, mylläri, polttaa velallisensa velkakirjan. Elämän kanssa sujut kumpikin. 
5. Eevan Kuolinsiivous ja Volterin Suljetuilla porteilla. Palanen kumpaakin päivän päätteeksi. Syvästi syvällistä ja rauhoittavaa - ja unettavaa kumpainenkin Kilpi. 

Öitä!

ps 1
Mankell tarjoaa Likaista enkeliään luettavaksi - tarttuu väkisin käsiin kun jotain muuta dosetista pöydältä haparoin. En hevillä suostu dekkaristin kynsiin. En. Tosin taitais täyttää Kirjailijakriteerit, siis sillä tavoin tulkittuna että tavallaan noin ja niin kuin dekkaristi kirjoittaa kuolleista ja on tavallaan siis ruumis itsekin - ja ainakin vanhempi on ja ja ....
ps 2
eihän tästä vaan tullut vähän niin kuin tämän nimeen vivahtavaa:

+1C hiihdot  650 km/€