Nietzsche - kävelevä hullu

Sakris valvoa ähisee myöhäisyöhön; juhannusaattoyön viettää Sakris yksin, koska naisilla on parempaa seuraa:
"Täytyy yrittää lukea ... Sara Hustan Nietseske-kirjaa."

Kaksi vuotta siitä on kun viimeksi oli kosketus tuohon mieheen; se tapahtui tuon Joel Lehtosen Rakastuneen ramman, kääpiön, miehen puolikkaan kautta.

Nyt Nietzsche taas kummailee, kävelee, käsissäni.

Siis vihdoin sain Frédéric Grosin oppaan Kävelyn filosofiaa käsiini.
Vau! Sitä mennään.

 

Heti alkumetreillä kävelee Nietzsche vaatimattoman otsikon alla:

Miksi olen niin hyvä kävelemään

Mies kävelee päivät pitkät jäätyään eläkkeelle, kolmelle niukalle eläkkeelle 35-vuotiaana, tehtyään kymmenvuotisen ura(ka)n Baselin yliopiston filologian professorina. Voimille käypä homma.
Likinäköisiä silmiä kirveli, päätä särki, migreeni hyökkäsi tuontuostaan.

Löytyi kävely: "Hän käveli, käveli kuin olisi tehnyt työtä."

Hän teki työtä kävelemällä.
Käveli jopa kahdeksan tuntia päivässä. Kävelyt synnyttivät teoksen Der Wanderer un sein Schatten:

"Kaiken, muutamia rivejä lukuun ottamatta, ajattelin matkaa tehdessäni ja luonnostelin lyijykynällä kuuteen pieneen vihkoon."

Kaikki kärsimykset katosivat kuin taikaiskuista, ja hän oli onnellinen ja suurenmoisen terve. 

Sitten homma meni puihin.
Kymmenkunta vuotta ennen kuolemaansa, hän lähetti taidehistorioitsijalle, vakavissaan, vähämielisen kirjeen:

"Loppujen lopuksi olisin mieluummin ollut baselilainen professori kuin Jumala; mutta en tohtinut olla niin itsekäs, että olisin jättänyt maailman luomatta."

Nietzschen mieli oli vialla - hulluksi, kiertelemättä, kirjan tekijä häntä tässä vaiheessa kutsuu. Miehessä oli pitelemistä, koska hän saattoi hyökkäillä ihmisten kimppuun, mylviä ja päästellä suustaan mitä sylki toi.
Loppujen lopuksi nelivuotiaana isättömäksi jäänyt papin poika jäi äitinsä hoidettavaksi kuolemaansa saakka, joka armahti vuonna 1900 vuonna 1884 syntyneen merkillisen merkkimiehen.

Saattaapi todella olla edessä vielä mielenkiintoisia kävelyjä: seuraavana Rimbaud näkyy jo kävelevän sivuille.

Löylyä lissää kiukaaseen

"Sääliksi minun käy kaikkia, joiden täytyy lukea kirjat vain yhteen kertaan ja sitten laittaa ne hyllyyn takaisin."

Noin Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella filosofian kunniatohtoriksi vihitty kääntäjä Kersti Juva lausahtaa Ylelle.

Olenpa olenpa - totta totisesti! - samoilla linjoilla Kerstin kanssa. Lisää hän vielä:

"Se että saa mennä niin syvälle hyvään kirjaan, että voi nostaa sen sieltä kokonaan uusissa vaatteissa suomalaisille lukijoille, avaa sen lukukokemuksena aivan toisella tavalla. Se on ehdottomasti nautittavin tapa lukea kirjaa."

Kaikkiin käännöskirjoihin suhtaudun suurella varauksella näin umpisuomalaisena Mukan, Päätalon, Haanpään, Kilven, Turusenkin ylistäjänä: eihän noita nyt kääntää voi, koska aito ja alkuperäinen sana on kaiken ydin - tapahtuipa sitten mitä tapahtui teoksessa.

Ottaa aikaa selättää kirja.
On ilo saada lukea kauan yhtä teosta: palata, edetä, palata ja edetä. Siitä pitopöydästä ei ole kiire poistua, niin kuin ruokapöydästä tahtoo olla.

Joel Lehtos -kausi tässä on meneillään; Putkinotkossa viipyillään, yhtä poutaista päivää elellään, takana epäkronologisesti pari vuotta Markkinoiltaa, Munkkikammiota, Mataleenaa, Rakastunut rampaa, Putkinotkon herraa ja helmenä moninaisuudessaan Henkien taistelu. Vielä noita puolenkymmentä, ainakin, jäljellä.

Ja sittenkö Lassilan Maijun kimppuun?
Sinne päin ainakin Maarianvaaran teatteriväki on suuntaviitannut: Tulitikuillaan muutama kesä sitten sekä nyt tämän kesän Kilpakosijat-esityksellään.

Näkee jos elää, mutta ensin pois alta Lehtosen Joveli.

Kaavilaisten loistava Putkinotko, harmi tai ilo, seuraa kuin takiainen mukana nyt kun Putkinotkoa tavaan halulla hartahalla, varsinkin sen persoonallinen Helka Periaho Rosinana kulkee rusinana Putkinotko-lukuprosessissa, pullassa, jonka saanti ja syönti tuntuu olevan tosi tiukassa Juutaksen pesueella.
Matsin muistuttama Rotakolla-lampivene putkahtaa päähän.
Reijon komiat kuvat Joelin alkuelämän paikoilta. Ja vironnos-lahja Kujutus laisast viinahangeldajast ja kohtlasest härrast.
Savonlinnalaisten Putkinotko-näytelmä jokunen kesä sitten aidossa Putkinotkossa, se miten sinne höyrylaivalla seilattiin ...

Eli ei avattu Putkinotko-kirja ole kuin pieni osa Lehtos-kokemusta ja elämystä, kun tuossa taas Käkriäisiä eteenpäin pukkailen, kesäistä päivää saattelen iltapäivään; näkyy muuten Rosina Savonlinnan Potamiassa velimies Mauno Kypenäistä olevan houkuttelemassa viinankeittopuuhiin henkirievun pitimiksi ...

Että ei näitä ahmien pidä niellä, ettei pullaan tukehtuisi.
Ja näkisi monta lettiä.
Rusinan poimijoilla ei pullan jytäkästä makuelämyksestä  hajuakaan!

Että semmosta.
Enemmän oikeassa kuin väärässä on kunniatohtori lausuntoineen.
Ei muuta kuin löylyä lissää ja vettä  Putkinotkon saunankiukaalle!