Poikalyskan kolkko henki

Mitä enemmän Joelia luupilla luen sitä enemmän vakuutun Lehtosen ja Päätalon samanmoisuudesta: oma elämä koko ajan puntarissa, vahvasti mukana kerronnassa; Kalle vain kertoo minänä, Joel milloin kenenäkin.
Similar similaria raksuttaa aivoissa joku kumman lymyyjä.

Onnen poika on viittä vaille päätöksessä, vielä odottelen kaverin mailissa kertomaa kohtaa:

"Tuossa Jukan, siis Joelin, Onnen pojassa on herkkä kohta, kun Joelin alter ego lähtee pappilan pihalta kouluun ja leikkikaveri jää katsomaan perään, olisi mielellään hänkin lähtenyt. Siinä on moniselitteinen tilanne. Yhdeltä osalta eräs käännekohta Joelin elämässä: entäpä jos... miten olisi huutolaispojan elämä sujunut, elleivät asiat olis kulkeneet niin kuin ne nyt kulkivat. Sitä sopii monen muunkin kohdalla pohtia."

Niinpä: jos Augusta Wallenius ei olisi poikaa huutanut Vuohimäen kartanoon, niin ?.

Ei tuo kouluunlähtö vielä ole lapsuuskertomuksissa vastaan tullut.
Mutta nämä pari kohtaa pysäyttivät tarpeeksi, koska nämä kohdat ovat kuin omaa kokemaa lukioajoilta Elleineen, Ostereineen:

"Koulu oli pelottava, opettajat tuntuivat vaativan mahdottomia ..."
"... paikka, minne useinkin maanantaisin lähti kuin teilattavaksi ..."

      ...lähti kuin teilattavaksi!
Joelpa sen sanoi!
Ei siis mikään ihme että kehuttua lämmintä läheistä lyseon henkeä en aistinut opetustilanteissa, tai no ehkä kohtasin sen Impan urheilutunneilla pystyviivoineen ja armahduksineen. Vierauden tunne riekkui päällimmäisenä, toisten, opettajien käsissä riepoteltavana oleminen; ei lukiossa oppilaiden kesken sen kummempaa kiusaamista ollut.

Jotenkin jäivät siis noteeraamatta Lyseon 150-vuotisjuhlat ja koko juhlaviikko syksyn aikana. Toisaalta antoi kolkko 'poikalyskan henki' jonkinlaiset valmiudet heti kirjoitusten jälkeen alkaneeseen miesten kouluun. heh!

Ihmisen osa

Sieltähän se tuli, jo kuukausi taapäin - Onnen poika. Mutta sepä onkin niitä vanahan ajan kirjoja joita ei hotkimalla lueta - maiskutellen, maiskutellen kuin makoisinta jälkiruokaa. Ja tämä Joelin kirja onkin Lehtosen teoksista suloisimpia elikkä herttaisimpia. Ei sitä silti kukaan nykyaikana jouda lukemaan kun pitää hökeltää joka paikassa, varsinkin näin joulun alla.

1. Kellarin akkuna pitää sulkea jottei lumi sisälle tunge, taikka, totta puhuen, vesisateeksi muuttuva sää kastele laariperunoita roiskeillaan.
2. Ja pihamaa on hiekoitettava jottei pukki raajojaan rikkoisi.
3. Niin ja sähkövaloja on ripusteltava puiden oksille jos kaikkien ulkoulokkeiden haaroihin.

Hiihtääkin pitäisi tässä kiireen hötäkässä, muuten jäävät tulevat mualimanmatkat haaveiksi. Sitten Helenakin saa taas ilkikurillaan töräytellä totuuksia joutavanpäiväisistä haaveiluista, että muka 'haaveilet vain" kun satun Parempaani nuoreksi ja notkeaksi kehumaan.
Jotta tämmöinen on meno ja meininki: maallinen maallakin.

Vaan ihan oikeastikin: eipä kellarin ikkunaa iänkuun päivänä ole näin myöhään kuin joulukuun 20. päivä talvea vasten kiinni laitettu. Saati että rossipohjan tuuletusluukut kivijalassa yhä auki ammottaisivat! Lempillehän hyvinkin passaa: yhä saa lunkuista sukeltaa yönselkään hiiriä jahtaamaan ja öitään talonsillan alla viettämään. Onnellisna sitten aamutunteina kaapii ulko-ovea, sisälle tuppautuu, toppastuoleille, untuvapeitteille mahaansa vajuttelemaan.

Onnen poika on leikattu Lempi, kun ei tarvitse joutavanjälillä, tyttöretkillä, säntäillä.

Onnen poika on Lehtosen Antti-poikakin, tuo kasvatiksi kartanolle otettu, kouluja käymään ja eteen päin elämän teille:

"Oli niin suloista, oli sunnuntai. Aho äänetön ... tuolla kiilteli lepikon läpi matala järven lahti. Toisaalta näkyi se leikkivä järvi, ja toisaalla mäntymetsää joka sihisi helteestä ja tuoksui pihkalta. Karu maisema, ikään kuin eloton ... Mutta ympärillä sunnuntain suloinen, epämääräinen rauha. Ei kenelläkään mitään tekemistä, hevosetkin haassa jossakin loikoivat, kelloja ei kuulunut ... Kaikki rauhaa ..."

Tosin pelkonsa ne ovat pikkuisellakin: keittiöön ilmestyvä tumma nainen, musta varjo, äidiksi itseään väittävä, möröt vintillä ja kelkkamäessä isommat pojat, hampparit ja hampuusit, kiusaajat ja pahantekijät:

" - sysäsivät hänet väkivaltaisesti syrjään, tuuppivat niskasta ja nakkasivat käsipuolesta, ja nyt ne solvaavat, kiusoittelevat, ärsyttävät. Silloin Antti yht'äkkiä suuttuu; hän on varovainen, mutta kuitenkin hyvin pitkävihainen ja itsepäinen, - sellainen hän on sisältä tuo pieni ja heikko. Hän alkaa iskeä takaisin nyrkeillään, silmittömästi, sokeasti, - mutta minkäs huono voi vahvemmilleen!"

Silti onnellista aikaa, kaikin, saa elää Antti.

Lukijana takaraivossa tietenkin pyörähtelee, että Joelin omaa elämäähän tämä kuvastin: äidin sen Heikaraisen, taikka Mataleenan, hylkäämä huutolaispoika on päässyt sen papin leski-Walleniuksen hoitoon ja huolenpitoon.
Onnen poika siis hän jos kuka.

Melkein yhtä onnellinen kuin tämä hyväkäs:

Lempipuuhissa

+2½ C hiihdot 40 km/€ 

Syntyjä syviä

Kuolemasta ja hävityksen kauhistuksesta jatkui matka syntymään, kuolemasta elämään.

Niinhän se meni että ensin käytiin siinä saunassa missä synnyttäminen oli tapahtunut ja vasta sitten etsittiin se piha missä tuo siirretty sauna oli syntymähetkellä sijainnut.

Vieläkö pysytte matkassamme mukana?
No joka tapauksessa Savonlinnan liepeillä pyörimme.

Kyse on Säämingin suuresta pojasta, Joel Lehtosesta, tietenkin. Poikapahasesta, jonka äiti Karoliina Heikarainen - pojan onneksi lopulta? - hylkäsi huudolle pian syntymän jälkeen. Papin leski Augusta Wallenius lopulta otti pojan huostaansa, ja näin Joelille avautui toisenlainen elämäntaival kuin mitä muille kylän pojille.
Jos on elämä välillä karua, saattaa se olla myös onnekkaita sattumia täynnä.

Olisi Joelilla, jonka kirjallinen tuotanto on sen tuhannen tasoinen jos tuusannuuskainenkin, ollut aihetta kirjoittaa myös yksi mielikuvitusteos itsestään kylälle jääneestä kouluja käymättömästä kulkijasta.

Joelin kotimäelle poutapäivänä kapusimme, Harjun tilalle Haukiniemeen heinikkoitunutta tietä ylös.
Osasimme koska Putkinotkossa, missä siellä se siirretty syntymäsauna nyt on, käydessämme sattui sattumoisin vanhempi herrasmies kuulemaan aikeemme ja kertoi olevansa kesänvietossa juuri siellä lähettyvillä. Opasti ja neuvoi:

- Kyllä sinne autolla perille pääsee vaikka heinä on pelottavan pitkää.

Jouko Loikkaseksi osoittautui tämä opas, ja tajusimme kohta, että hänhän on juuri yksi niistä presidentti Kekkosen luottomiehistä, Tamminiemen saunakavereista.

Joten mikäs meidän ei ollut kiivetessä harjulle keltaisen talon pihamaalle rohkeasti, vaikkei siellä heinistä päätellen ollut tänä kesänä kukaan muu käynyt.
Löytyi se kivikin lopulta kun puiden alle kurkki ja heinää taitteli:

Miten nappiin ajoitettuna voikin olla, sattuma jälleen, että kotona pääteltävissä viimeiset sivut Lehtosen Sorron lapsista, siitä kirjasta jota keväästä asti olen iltaisin pala palalta edennyt, sivu sivun jälkeen paperiveitsellä aukonut ja joka nyt päättyi sivunumeroon 485 ja jossa pienemmällä lopuksi lukee:

Romaani jatkuu

toisena niteenä.

Se toinen nidehän on jatkokirja Punainen mies.
On siihen kiinni käytävä, koska siellä jatkuu myös maanmittari Isidor Tistelbergin ja tohtorinrouva Julia Oljemarkin rakkaustarina.
Pakko se on katsoa päättyykö tolstoilaisittain, mikä lienee ollut Lehtosen vakaa tarkoitus.

Junaan nousee nyt Isidor, pakenee luvattoman rakkauden paikkakunnalta.