Tietoja minusta

Oma kuva
SUOMEN ARVOSTELIJAIN LIITON eli SARVin JÄSEN ilman sarvia ja hampaita; exänä: ope (luokan-, erityis-), lautamies + vähän sitä sun tätä - ja mikä huvittavinta: humanististen tieteiden kandidaatti HuK

perjantai 18. kesäkuuta 2021

Maksamattomien laskujen mappi

 "Kun sain ensimmäisen työkkärin työttömyyskorvauksen, ostin itselleni Cumuluksen hotellipaketin, söin ja nukuin. Katsoin telkkaria ja kävin ilta- ja aamusaunassa ja nautin uima-altaasta."

Mies oli menettänyt pakkohuutokaupassa firman ja kodin ja siinä ohessa vaimonkin. Työkkäri ei aluksi huolinut firmanmiestä, sossu ei auttanut.

Kaikki 'loisto' oli kadoksissa, elämänhalusta puhumattakaan.


Luen J. K. Tammisen kirjaa Perintämies ei soita kahdesti. Minerva 2021. Suomen 1990-luvun lamasta.

Tai oikeastaan en enää lue, vaan muotoilen, työstän, taon siitä arvostelua tässä, vähän kuin seppä pajassaan. Valmis kirja-arvostelu on joskus aikanaan nähtävissä Kirjavinkeissä, kunhan tässä aikani liemennän.
 
Taon soppaan laman syyt: syynsä sysissä ja sepissä. Oli liian vahva markka; tulivat ulkomaiset luotot; Neuvostoliitto hajosi; tavaroiden tuottaminen unohtui; nautintataloudessa ei muistettu tehdä työtä, polskuteltiin kylpylöissä kun olisi pitänyt työskennellä jne.  

Seiskasta, jo ennen kirjan lukemista, olen napannut leikkeen talteen, sillä aavistelin heti kirjan nimen nähtyäni, että juuri samasta menosta on kysymys: uusjuppius syntymässä - eikun rolexi ranteeseen ja estepelit alle!


Ensin autot, veneet, kellot - lopulta perskeikka. 
Siitä kertoo Tamminen, itsekin kaiken kokenut yrittäjä, lakimies, teologi, ex-konna, nyk. väitöskirjaa pomottamisesta tekevä tohtoriskokelas, joka on kirjoittanut konnuudesta puolentusinaa kirjaa Aarnioista sun muista älykkäämmän puoleisista rikollisista.

Totta kai käyn myös Minervan kotisivuilta tarkastelemassa, mitä kustantajalla on Tammisesta sanottavaa: pitkä on rikoskirjaluettelo!

Kirjaa lukiessa tehdyistä muistiinpanoista kaivan esille parit sitaatit, joissa haastatellut siunailevat:

"Onneksi minussa ei ole ainakaan enää isompaa viinavikaa, eli on pysynyt pää siltä osin kirkkaana. Omissa oloissa olen. Minulla on mottona: Rankkaa on ollut, mutta hengissä ollaan!"
"Loppulasku oli aivan järjetön. Onneksi maksamattomien laskujen mapissa oli tilaa. Sinne se jäi."

Siitä se hiljalleen sepän soppa kypsyy, arvostelu syntyy, kunhan aikansa takoo ja hämmentää.
Tavataan tarkemmin Kirjavinkeissä! 📢
Kirjavinkeissä tänään:


sunnuntai 13. kesäkuuta 2021

Itku pitkästä ilosta

Osaavat ne raavaat miehetkin itkeä!

"Hullutus ylimmillään näinä EM-jalkapallokisapäivinä. 
Vaan en minä silti jätä kisoja väliin, pelejä katsomatta, sillä taidettahan he jaloillaan tekevät, ja huutelen pukkipukkia!." hj eilen

Elämän ja kuoleman dramaattinen näytelmä siitä kehkeytyi: sotainto ja kiihkeys leikkautuivat kertalaakista poikki. Vastustajan pelaaja tuupertui kenenkään koskematta taistelukentälle. 

Draamaa roppakaupalla illallisessa EM-jalkapallo-ottelussa Suomen ja Tanskan välisessä leikkisodassa.

Mutta riittääkö Pauline Harmangen misandrialle todistukseksi toisenlaisesta maskuliinisuudesta? 

Katso ihmistä! 
Herkkyys on jokaisen ihmisen ominaisuus.
Josko oikeatkin sodat sittenkin olisivat vältettävissä?

Kirjavinkeissä  


lauantai 12. kesäkuuta 2021

Misandriaa

Alkutilanne: Hullun puolustuspuhe / August Strindberg. Tässä, ole hyvä! 
- no siitä ei hyvä seurannut.

Jatko: Miksi vihaan miehiä / Pauline Harmange. S&S 2021. Ole hyvä!
- no siitä ei hyvä seuranne.

Välissä 150 vuotta.

Ja noiden omaluentaisten kirjojen väliin mahtuu vielä varsinainen lukuelämys: Perhosten valtakunta -  / Heidi Liehu  (s.1967 - ) Sphinx Oy  =
"Manifesti viimeisestä tulevaisuudesta - 1137 s.!/1998  
Yksi parhaista tiiliskivistä, joilla olen itseäni muurannut, vaikuttaa vielä enemmän kuin Pekka Kuusen Tämä ihmisen maailma." KL-blogi 9.12.2009 /hikkaj

Harmange aloittaa enkunkielisellä Sylvia Plath -sitaatilla - vaikka on itsetietoinen ranskalainen - taustatueksi: "The trouble was, I hated the idea of serving men in any way."

Ärsyttää kuin pientä oravaa, niin kuin pitääkin, ennakkoon, hinku kuitenkin nähdä toisenlainen ellei peräti vastakkainen näkökanta tähän maailmalliseen melskeeseen ja kalisteluun.

Joten hoplaa!
 
Ennen kuin pääsen aloittelemaan kirjaa, luettelen suomalaisia miehiä, jotka maskuliinisuudessaan ärsyttävät minuakin: joukkueurheilijoista koko sakki faneineen, Jere Karalahti etunenässä, ranta-ahot, dannyt...

Vaan olkoot (ja vastahan jononjatkona olin minäkin kauramaitokorkkeineni), ja käännetään Paulinen pamfletista misandria-käsite esiin:
"Minulle, ja tässä kirjassa, misandria tarkoittaa siis kielteistä suhtautumista koko miespuoliseen väestöön. --- Ja kun sanon 'miespuolinen väestö', tarkoitan kaikkia cis-miehiä, jotka ovat sosiaalistuneet miehiksi ja jotka eivät kyseenalaista nauttimiaan miehisiä etuoikeuksia ---"
Eli se on just tuo lueteltu poppoo.
Hullutus ylimmillään näinä EM-jalkapallokisapäivinä. 
Vaan en minä silti jätä kisoja väliin, pelejä katsomatta, sillä taidettahan he jaloillaan tekevät, ja huutelen pukkipukkia!.

Onpahan tässä kisojen ohella toisenlaistakin jännitettävää: eli pystyykö Pauline Harmange puolensadan sivun Miksi vihaan miehiä -pamfletissa kiteyttämään tuhannen sivun Heidi Liehun Perhosten valtakunta -teoksen sanoman. 
Sama tasa-arvon sanomahan kummallakin, ylilyönneistä huolimatta. 

Kuva: Magali Delporte

Muistutukseksi mitä aikoinani Heidi Liehun Perhosten valtakunnasta kirjoitin KL-Joulukalenteriin päivämäärällä 9.12.2009:

Heidi Liehu, nuorena väitellyt (Kierkegaard-Hegel), käy tieteen yksipuolisen mittausjärjestelmän kimppuun, mittatouhuissa unohtuu puolet elämän mitasta mittaamatta: tunne. Emansipaatio, naisen alistaminen, patriarkaalisuuden ylivalta, matriarkaalisuuden vaje ja sen toisarvoisuus - kiinnostavaa. Mutta silti tuhannestasadasta sivusta yli puolet lukematta. Tuntuu että kaikki tarpeellinen on jo siihen mennessä sanottu, paljon toistoa toiston perään.
Yksi parhaista keskenheitetyistä kirjoista. (Kustantaja saa käyttää slogania vapaasti myyntipuuhiin.)
"Todellinen älyllisyys on todellista uteliaisuutta, joka hyväksyy tunteenkin tuomat uudet ajatukselliset maisemat." HL
ps 
2021 mennessä
toki läpiluettu
Kirjavinkeissä 

perjantai 11. kesäkuuta 2021

Pelastusarmeijaan

On tämä nettiryteikkö kuin viidakossa vaeltaisi, viidakkoveitsi tanassa. Veitsellä kulkureittiä puhkoisi: milloin mitäkin uutta pällisteltävää edessä - ennennäkemätöntä ennnenkokematonta.

Tänään taas raivataan palanen polkua livingstonena ihan huntturissa, kunhan nyt johonkin päin:
 
  1.  epressi.com 

     päivittäisen mailin kautta tänne:


  2. Pelastusarmeija 

     enpähän ennen ole tänne osunut, vaikka asunutkin kokoussalin yläpuolella.


  3. Ritva Oksanen - 82 v 16.6., haastateltavana: Yksinäisyys voimavarana - "Minulla on vielä paljon annettavaa."
     nainen, jota ennen oudoksuin, mokomakin Liehuva liekinvarsi, mutta sittemmin enemmän kuin suvaitsin - hieno juttelurupeama luettavissa (Oksasen kuva: Toni Kaartinen) 

  4. RO lukemassa ja lausumasssa komentaja Eva Klemanin Omin silmin -hartauskirjaa* 


      " Älä jätä sinua yksin -tekstissä minua koskettaa se, miten siinä todetaan, että yksinolo itse valittuna on miellyttävää, mutta pakkona miltei sietämätöntä. Miten se puhutteleekaan näinä aikoina, kun monet meistä ovat entistä enemmän yksin. Itse olen tottunut yksinäisyyteen, se ei ole minulle uutta. Se, ettei voi laskea kotiinsa ihmisiä, on ollut raskasta. Ymmärrän ihmisten näinä aikoina kokeman tuskan."

  5. *Niin kirjoihinhan se tämäkin viidakonraivausretki päätyi, Klemanin trilogiaan: Omin silmin, Nyt aamu tulee useammin ja Tänään elän.

Kirjavinkeissä 

keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Ilmaisia teoksia luettavaksi

 Poesia.

Hämärästi muistelen, että, runoilija Hannu Helinin (1944-2015) kuolinkamppailua seuratessani hänen kotisivuiltaan, yhtenä harvana runoilijan ilahduttajana toimi Poesia, jonka kautta hän runojaan sai julki. Vai oliko asia just toisinpäin?

Joo, Poesia se oli, se henkireikä, vaikka sielläkin oma riesansa: 

"No, eräs pienisieluinen kustantamon kapteeni onnistui keväällä pilaamaan hieman loppuelämääni, varastamalla työni, kai se oli jokin kosto, koska hän vaati että minun on pyydettävä hänen entiseltä vaimoltaan anteeksi (ja mitä, sitä että mielestäni tämä ei osaa kirjoittaa runoutta)… herregud, jos minä olen sitä mieltä, minulla on oikeus olla sitä mieltä!"

Poesia on osuuskuntamuotoinen kustantamo, jonka keskiössä on monimuotoinen keskittymistä vaativa runous.

Sen kotisivuilla tällä haavaa seikkailen ja luen iloista sanomaa teosten ilmaisuudesta: 
pääsääntöisesti vapaasti saatavilla pdf-muodossa noin puoli vuotta ilmestymisen jälkeen

Ja miksi?
Maksuttomalla pdf-julkaisemisella tahdomme edistää taiteen tasavertaista saavutettavuutta, sen liikkuvuutta ja tästä syntyvää ennustamatonta hyvää.

Siksipä juuri minullakin tuolla Hikatuksen alla ingressissä tämä immateriaaliteksti:

IMMATERIAALIOIKEUDET eivät täällä päde, joten - kellä tarve yllättää - potun sisällön luvaton leyhäyttäminen on suotavaa.

Käykääs tutustelemassa Poesian toimintaan ja tuotteisiin: esim.

Löytyy sieltä Helinkin, mutta Helinin savuista kuussatkusivuista Ylisistä alisiin -jäämistöä, pdf, suosittelen vain meille, joilla on ruhtinaallisesti (keskittymis)aikaa.


Kirjavinkeissä - 
tänään: 
Kirsi Vainio-Korhonen
- Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa

 


tiistai 8. kesäkuuta 2021

Kone korvaa miehen

Lähti lapasesta omakehu heti aamiaispöydässä, kun F ei saanut kauramaitopurkin muovikorkkia kierrettyä auki, ja kahvimaito olisi jäänyt saamatta. Kahvi juomatta toiselta. 

Jos:

- Siinä tarvitaan voimaa! kehahti M ja väänsi naurahtaen korkin auki ihan tuosta noin vaan.
F:kös kalpeni. 
Ei pahemmin ihastellut - tahi kiitellyt. 😇

Harmi kun voimaa ei nykyisin tarvita mihinkään muuhun kuin maitotölkkien aukaisemiseen. Semmoiseksi on kuihtunut ainut miehinen valttikortti. 
Muuten kone korvaa miehen.

Paraskin voimamies! 
Hiljalleen hiipuva.


Kirjavinkeissä

lauantai 5. kesäkuuta 2021

Mies joka istutti puita

Toiseksi jää Onni Eläkeläinen tämän miehen kynsissä. 

Tämä mies on Elzéard, joka eli pitkän terveen elämän liki ysikymppiseksi, ja hänestä ekologisen elämän esikuvaksi kelpaavan lyhkäisen, 62-sivuisen, tarinan kirjoitti Jean Giono (1895-1970).

Ranskan alppimaisemissa Provencessa valeteli Giono nuoruudessaan, kilometrin korkeudessa nummimaisemassa missä maa oli autio ja tyhjä ja missä ainoastaan villi laventeli menestyi. Vettä vailla koko maisema. Tuulentuiverrusta riitti.

Janoinen vaeltaja kohtasi miehen, joka tarjosi leilistään harvinaista lähdevettä.

Elzéard oli vetäytynyt vaimon ja pojan kuoltua lammaspaimeneksi yksinäisyyteen elämään unelmaansa, istuttamaan puita. Tai oikeammin: ei hän puita istuttanut vaan puiden siemeniä; 100 tammenterhoa päivässä kolmen vuoden ajan hän oli jo 'kolottanut' maisemaan ensikohtaamiseen mennessä. Ainakin 10000 puuta oli päässyt kasvunmakuun. Ja edessä oli vielä kymmenien vuosien puiden istutuspuuhat samaan tahtiin. Tammea, vaahteraa, pyökkiä, koivuakin.

Onnellisempaa, tyynempää ihmistä kertoja ei iänkuun päivänä ollut tavannut: mies osasi nauttia elämän hitaudesta. Ruumiillisen työn kautta kummunnutta sielunrauhaa ei mikään järkyttänyt.

Kun vuosien jälkeen kertoja palasi linja-autossa 'erämaahan', rauniokyliin, ei hän ollut uskoa silmiään: elämä oli palannut seudulle.

"Kaikki oli muuttunut. Jopa ilmakin. Kun kävijää ennen tervehtivät kuivat ja rajut puuskat, tuulen henki oli nyt lempeä ja hyvältä tuoksuva. Vuorilla kuului kohinaa, niin kuin vesi olisi virtaillut, mutta se olikin tuulen ääntä metsien puissa. Lopulta, mikä hämmästyttävintä, kuulin aivan oikeankin veden äänen sen ryöpytessä keräilyaltaaseen."

Elettiin vuotta 1945, jolloin kirjailija tapasi Elzéardin viimeisen kerran. Monien monien neliökilometrien uurastus, metsittäminen, läheni loppuaan.

"Elzéard Bouffier kuoli rauhallisesti Banonin sairaskodissa vuonna 1947."

Ainoa häikkä tuossa tarinassa on se, ettei se ole totta - päähenkilö EB:tä ei ole ollut olemassa, vaikka moinen työ ja toiminta mahdollista ovatkin.

Suomentaja Tuukka Kangasluoma paljastaa jutun juuret loppusanoissaan.

Samoin lienee myös Onni Eläkeläisen laita: ei olemassa, mutta mahdollinen. Ja vaatimatontahan OE:n toimintakin on: istutettuna vasta se yksi puu, kun toisella satojatuhansia!

Basam Books 2008


Kirjavinkeissä

keskiviikko 2. kesäkuuta 2021

Poppeli - "Mies" joka istutti puun

Ystävämme Onni Eläkeläinen heräilee talvikoomastaan; onhan kesäkuu ja kesän kaikki ovet avautumassa. Onni seisoo portaillaan, venyttelee, hetkuttelee, ketkuttelee talvikankeita kupeitaan.

Kesän ensimmäinen itikkakin ilmestyy korvan juureen härräämään, kuuluu läimäys ja raato lepää kämmenellä.

Virkistyy Onni.
On aika herätä. Touhuta ja kärrätä. Askarrella Paratiisi paratiisikuntoon.

Hakee lapion, kävelee aitan taakse, missä poppelit ovat vallanneet alarajan. Kaivaa yhden itseään korkeamman taimen syvältä syvältä märästä multamaasta ja kantaa sen kaikkine multapaakkuineen uuteen paikkaan.
Puhkuu voimaa:
- Vai vielä tässä kärrejä! 

Kovertaa uuden kuopan uuteen paikkaan. Kuivaan hiekkamaahan. Lapio ei tahdo painua soran sekaan.
Hiljokseen hyvä tulee. Poppelin juuret haiveneineen peittyvät kuoppaan sen verran syvälle, jottei toinna tukipuita laitella, puun ympärille haruksia viritellä.

Onni läimäyttää rukkaset yhteen ja toteaa tyytyväisenä:
- On. On se samassa suorassa vaahterarivin jatkeena.

Nyt vaan kasvua vartoomaan.

Vox Populi 😈

Tuo yllä oleva narratiivi on symboliikkaa, semmoinen mopoautofiktio - narrattavana Onni E.
Todellisuudessahan kaikki tapahtui näin:

On oltava elämässä muitakin harmeja kuin harmeja edellismallisia. Kepoisampia.

Niinpä otin lapion ja istutin puun. Poppelin. 
Nautittuani ensin - samperin ainainen lukeminen! 😋 - parit tasapainottavat hömpsyt: alkukulaukseksi tämän Önnepalun Paratiisin ja sitten Gionon puunistuttajaukon.  

Tarkemmin: istutin uudelleen kookkaan puuntaimen, joka oli siinnyt monine kavereineen vikapaikkaan Kettus-Antti-naapurin aikoinaan lahjoittamasta pääpoppelista. Pääpoppelia ei enää ollut, sen tuuli kaatoi jokunen vuosi taapäin ja se rojahti toisen naapurin tontille. Eikähän itse Anttiakaan enää. 

Saas nähdä, miten tuollainen pitkä ruipelo kotiutuu uuteen olotilaan: lähteekö liitoon vai kuoleeko, näivettyykö, jääkö varjoon hallitsevan vaahterarivistön poikkeamana. 

Kastelee, niin eiköhän.

Harminpala, jos ei lähde.

Kirjavinkeissä
eilen Tapani Kinnunen: Helter Skelter
huomenna Sven NordqvistViiru ja Pesonen rakentavat auton

maanantai 31. toukokuuta 2021

Ihan hätkäytti Täällä Pohjantähden alla

 keskellä yötä!

Väinö Linna (1920-1992) loi väärän kuvan yhteiskunnasta ja varsinkin vuoden 1918 tapahtumista asettuessaan subjektiivisesti köyhän kansanosan puolelle.

Hätkäytti, kieltämättä.

Elämännäkemykseni/maailmakuvani on ollut siten oppikoulun kolmannesta luokasta, jolloin Pohjantähdet luin, alkaen väärä, viallinen ja vinksottava. Samoin satojentuhansien muiden; muutama sukupolvi on johdettu vakavasti harhaan: poliitikoista Erkki Liikanen, Antti Lindtman, Satu Hassi, Sampo Tervo, Mari Lohela, Juhana Vartiainen ... 

Lasse Lehtinen & Risto Volanen 'näkevät' Linnan väärän yhteiskuntakuvan kirjassaa Kuinka vallankumous levisi Suomeen, Otava 2018.
 
VTT Pauli Kettunen ottaa esille tuon näkemyksen kirjoituksessaan Sopeuttamisen kriitikosta muutoksen mukauttajaksi / Väinö Linna ja kansallinen suorituskyky. Kettusen essee on yhtenä kirjoituksena parinkymmenen muun joukossa teoksessa Väinö Linna - Tunnettu ja tuntematon. Kirja ilmestyi viime vuonna kirjailijan 100-vuotissyntymäpäivän tienoilla.

Kettunen kääntää asiat toisin: Linna repi haavoille, kävi läpi tapahtumat perinjuurin osattomien ja köyhälistön yksilönäkökulmasta. Ja näin ollen Linna puhdisti kirjoillaan häviäjien traumat eivätkä ne jääneet painolastiksi tulevaisuuteen.

Voittajien taakka jäi. 
Heikki Ylikangas kirjoitti Tie Tampereelle -teoksen,1993, loppusanoissa 'valkoisen miehen taakasta', voittajien surmatöiden salailuista, jotka nekin  olisi kirjoitettava kansiin, jotta toinenkin osapuoli traumoistaan vapautuisi.

Punaisten, häviäjien, totuus on puhkaistu ja julki tullut. Valkoisten, voittajien, ei. 

Esko Salminen Päättymätön sota -teoksessa, 2007, komppaa Ylikangasta valittaen 
'etteivät valkoiset voittajat olleet saaneet ansaitsemaansa tunnustusta Suomen itsenäisyyden pelastamisesta' --- 'tarvittaisiin valkoisten näkökulmasta kirjoitettu suurromaani':
"Vaikka kuvaus menisi liiankin valkoiseksi, se auttaisi pääsemään traumoista eroon."

Näin yksipuolinen linnamainen näkemysharha tasapainottuisi.

Tämmöisiä raskasta heviä keskellä yötä työntyi yöpöydältä käsiin.* Unen sijasta tuosta noin vaan. 
Eikö parempi olisi nukkua tuonkin aikaa tai uneksia vaikkapa lottovoitosta tai kuunnella ikkunan takaa aamuöistä linnunliverrystä - taikka vaikka vetää sikeitä ja nähdä unta. 

Vaikka taannoisen kiinalaisen unen uusintaa - kevyempää kamaa sekin.


*PS*
vähän samaa noituu kirjailija Laura Gustafsson, yhtenä kirjan kirjoittajista:
"Että siis vieläkin näitä vitun antologioita. Miksi tällainen antologia? Ketä tää kiinnostaa? Kuka on silleen, että jees, taas uusi kirja liittyen Väinö Linnaan, heti ostan, kun siis mikä täs maailmas muka vois olla kiinnostavampaa."

 Kirjavinkeissä

lauantai 29. toukokuuta 2021

Munsterhjelm Sofie

 Otetaas tästä väärän koivun takaisesta aatelissukulaisrouvasta selvää:

Ei se niin helppoa ollutkaan, elämä - olemuksesta päätellen.
Vaikka aluksi kutsuja, tanssiaisia ja pöytäherkkuja riitti:

'kuivattuja etelän hedelmiä, manteleita, viikunoita, rusinoita ja rintasokeria'

Onko teidän pöydässänne moisia herkkuja saatavilla, ja oletteko viime aikoina pyörähdelleet poloneesit, polskat, katrillit silkkileningeissä tanssisaleissa ja -salongeissa?

Hänellä oli aikanaan kahta kummempiakin mahdollisuus nautiskella - ja hän pyörähteli; välillä tosin kaikki meni päin puuta ja piti pureskella näkkileipää ja tyytyä metsämarjoihin etelän hedelmien sijasta.

Kaiken menettäminen johtui rakkaudesta: naida nyt huikenteleva poikamies, jolla muka ei ole omia lapsia!(oli 4) Ja varallisuutta, muttei muka velkaa!(oli)

Vanhempiensa kuoltua omapäinen varakas Sofie Munsterhjelm (1801-1867) huimuudessaan valitsi miehekseen Lars von Platenin keneltäkään kyselemättä, veljien varoittelusta huolimatta.
Pian pitikin Toivonniemen kartano myydä eikä sittenkään velat tulleet kuitatuiksi. Mies luikki sotimaan Kaukasukselle ja Sofie jäi puille paljaille kera kahden lapsen.

Mutta nainen nousi sitkeydellään ja ahkeruudellaan alemmilla kerroksilla käytyään takaisin omillaan toimeentulevaksi eläjäksi. Jopa niin ettei tarvinnut käsiään liata navettansa töissä.

Eletään Venäjän keisarien aikaa Suomessa 1800-luvulla, jolloin naisella ei juuri sijaa valtakunnassa ollut. 
Elettiin vuosisataa, jonka aikana mentiin kohti vapautumista, naisen ja rahvaan etenemismahdollisuuksia. Niin tulkitsee professori Kirsi Vainio-Korhonen 1800-luvun.

Ja nythän, pari vuosisataa myöhemmin, on meillä melkein kaikilla täysi vapaus kävellä kauppaan ja kerätä ostoskärri täyteen vaikka kaikki aatelisten herkutukset tuoretuotteina eikä vain kuivattuina.
Eikö niin?

Siis: aatelisten onnellisuusaste saavutettu.


 Kirjavinkeissä