Surumieli-Nerval myös on matkalla, lappaa hullunkiilto silmissä toista toisen eteen, hirttäytyäkseen lopulta ikkunaristikkoon alle viiskymppisenä.
Toista se on jämptin Kantin (1724-1804).
Immanuel kävi kuin kello ja oli säännöllisyyden perikuva: asui ikänsä Königsbergissä, sieltä koskaan poistumatta. Ja auta armias jos asiat poikkesivat totutusta - oppilaan aina puuttunut palttoonnappikin aiheutti omat probleeminsa: yhtenä päivänä oppilas ilmestyi luennolla nappi ommeltuna. Pois piti repiä, jotta uusi muuttunut asia ei olisi Kantin luentoa sotkenut!
Kant oli, poiketen matkakävelijä-Nietzschestä, lyhyempien virstojen mies: tunti per päivä, tasan. Immanuel käveli terveyssyistä ja elikin sitten pari kuukautta vaille kasikymppiseksi.
Kant käveli hitaasti, koska ei sietänyt hikoilemista.
Ja aina yksin, sillä hän halusi koko matkan hengittää nenän kautta ja pitää suunsa suljettuna.
Kävelykokemuksessa on kolme ominaisuutta, kertoo Frédéric Gros kirjassaan Kävelyn filosofiaa:
- yksitoikkoisuus - kävelyn toisto hävittää tylsyyden; kävellessä on aina jotain tekemistä: kävelemistä.
- säännöllisyys - kävely harjoittaa kurinalaisuutta; valmista tulee lopulta, pala palalta, kuten Kantilla jättiläismäinen tuotanto.
- väistämättömyys - Kant teki toistuvasta tunnin kävelystä itselleen kohtalon, tahdon kohtalon, 'jonka avulla Nietzsche määritteli vapauden'.
Turha kai kävelyä, luonnollista toimintaa, on liikaa teorioida. Yksinkertaisesti homma Grosin mukaan lopulta menee näin: - Kun kuljetaan jalan, perille päästään vain kävelemällä.
Harmi kun nämä äijät eivät juoksusta ymmärrä höykösenpölähtävää! Vaikka sillä jos millä saadaan maailman parhain mitään vailla oleva euforinen olo. Minä tiedän maailmaympäryskokemuksella, öhöm!
Mutta jatketaan jalan: ainakin Gandhi kuluu jo tulla kopistelevan.
ed. Thoreau
