Riitasensuon laidalla toisena kesänä

11.6. klo 13.00   Avoimet Kylät, Kyläkävely Riitasensuon
                                     vankileirin alueelle. Opastus Kuokkalan tieltä.
                                    /  Kuonan kylät ry ja Yläkuona - Luotojärvi
                                     kyläyhdistys ry

Kerimäen puukirkolta reilu peninkuorma pohjoiseen.

Sotavanki Mihail Kutsherenko Riitasensuolla syksyllä 1999:

"Totta kai tämä on raskasta, kun kaikki kauheat muistot tulevat takaisin mieleen. Silti olen iloinen, että pystyin palaamaan paikkaan, joka on elämäni käännekohta. Ehkä nyt voin unohtaa asioita."

Me kesällä samalla paikalla 2016:
- Mikäpä meidän ei ole perillä käppäillessä vapaina kansalaisina parinsadan muun kansalaisen kanssa, poutapäiväkin kun on - ainoina vihollisina itikkalaumat.

Silloin kun tämä oli vankileiri, oli kaikki ollut toisin - olitpa ollut vanki tai vankien vartija.

- Tuohon Raatteenahon tupaan ne toivat ensimmäiset sotavangit lokakuussa -42. 60 tupaan ja 40 riiheen. Eessä ankara pakkastalvi.

Oppaamme, veljekset Erkki ja Markku Rask, selvittävät ja joukkohaudalle päästyämme jatkavat:
- Ja tänne haudattiin ajanoloon 98 vankia. Leirin vankiluvun ollessa pahimmillaan neljänsadan, vähän ylikin.

"Eivät ne muuhun hevosta tarvinneet, kun vainajia hautaan viemään.
Sen rekkeen jiäneet vertahrat osottivat. Oisivat voineet ies pestä jälet", muistelee emäntä Aino Rask hevosta hakemaan tulleista vartijoista kirjassa Ihmisiä ja elämää Kerimäellä sotien jälkeen, Kirja-Pakari 2010.

Että tämmöinen vaelluscompostela meillä eilen. 

Raskin talon tanhuville sitten ajanoloon palailtiin, hiljokseen. Kahveille ja makkaroille.
- Eri toista se on nyt ...
me siitä vakuuttelemaan alas järvelle katsetta luodessamme, pullaa mussutellessamme:
- Mikäpä meidän - loppuin lopuksi.

Ensimmäisenä kesänä

muuta



Käytiin ryssän helvetissä

'Kerimäellä on maailman suurin puukirkko ja maailman pahin paikka, oikea ryssän helvetti, tuhannen hehtaarin Riitasensuo, sotavankien kurileirin pitopaikka.' - linkki

Tulipa tuolla vihdoin käytyä kauniina kesäisenä päivänä, riesana ainoastaan vertahimoitsevat hyttysparvet.

Kuusikon keskeltä pitkän ja märän polun päässä yhdenäkin avautui  hyvin hoidettu ruohokenttä kuin tenniskenttä, jonka keskellä kivi ja kivessä pelkkää venäjää.

'Riitasensuon vankileirin joukkohautausmaahan on haudattu 98 sotavankia, joista 20 kuoli etsintäpartion ja teloitusosaston ampumana. Muut 78 sotavankia kuolivat raskaan työn, puutteellisen ravinnon ja kylmyyden aiheuttamiin sairauksiin.

Sotavanki Mihail Kutserenko kävi vuonna 1999 muistomerkillä.'

" - Täällä tehtiin alusta lähtien selväksi, mitä karkaajalle tapahtuu. Työkseen hän joutui kaivamaan noin neljä metriä leveää yli suon johtavaa ojaa pikkukengissä, talvellakin. - Herätys tapahtui kesällä aamuviideltä, töissä oltiin 6.30-17.00, talvella tuntia myöhemmin. Ruokana oli kuppi teetä, kaksi palaa sokeria, 400 grammaa leipää. Lämmin ruoka oli yleensä kaalikeittoa, joskus paleltuneita perunoita. Kahdensadan neliömetrin parakissa nukkui enimmillään kolmesataa miestä kovalla lattialla."  

Reijo Pakarinen, toim. Kirja-Pakari 2010: 

"Ihmisiä ja elämää Kerimäellä sotien jälkeen - ja vähän ennenkin 

Ja nyt me Reijon kanssa seisomassa mahapakolla muistomerkillä
- vuosi on 2015, kuukausi heinäkuu, päivä 18 -
kummastelemassa, moniakin asioita.

Siirtymässä pian toiselle kivelle.

Vielä toisen kerran

Sotavangin poika Arvo Myllymäki


Arvo Myllymäen isän etsintä televisiossa teki vaikutuksen. Arvo matkusti isän kotiseudulle Venäjälle vaimonsa kanssa, siellä tapasi isän venäläisen perheen, sai velipuolia muutamia ja äitipuolen joka pian tapaamisen jälkeen siirtyi ajasta sinne missä isä jo oli.
Koko isän etsimisprosessi oli nytkähtänyt hyvälle alulle Kekkosen ja Sorsan Venäjä-suhteiden avulla.
Kekkonen oli voinut auttaa tiettyyn pisteeseen, joka johti lopulta isän tapaamiseen.

Isästä oli tullut Arvon isä sotavankeudessa Vaasan seudulla kun isä oli raa'an Kerimäen Riitasensuon vankileirin jälkeen päässyt parempiin oloihin maataloon jossa Mihailia pidettiin ihmisenä ja talontyttö Maria miehistä parhaimpana.

Sodan loputtua oli edessä palautus Venäjälle, ero äidistä ja omasta pikkupojasta.

Julkisoikeuden emeritusprofessori Arvo Myllymäki on kirjoittanut tapahtuneen romaanimuotoon:

Sitä tässä nyt tavailen, puolessa välissä tarvon.

Koskettava on tarina, herkistävä, vaikka romaani jäsentelyltään kömpelöhkö kaunokirjallisesti onkin, sitäpähän inhimilliseksi tarina muodostuu.

Mihail on ihastunut talon tyttöön Mariaan, Maria sotavanki-Mihailiin. Ei tule kuuloonkaan että Mihail voisi ilmaista tunteensa, niinpä aloite jää Marialle ja juhannusaattoiltana Mihailin palatessa jokapäiväiseltä iltauinniltaan Maria istuu aitan portailla:

"Maria oli odottanut tätä hetkeä. Hän oli rakastunut Mihailiin ja sellaisten tunteiden vallassa, joita hän ei ollut milloinkaan aikaisemmin tunnistanut itsessään olevan. Sodan todellisuus ja ympäristön paine jäivät talon tyttären vaikean ratkaisun alle. Marian ihastus sotavankiin oli avointa ja peittelemätöntä. Suorasukaisena pohjalaisena hän sanoi välttelevälle Mihailille lähes komentelevaiseen sävyyn: - Tulehan Miska aittaani suomen kielen lähiopetukseen."

  -27 C

ks. myös

1. Kirjavinkkaus

ja

Kurileiristä 

2. Kirjavinkkaus

+

Käytiin paikan päällä Ryssän helvetissä

ja

toisena kesänä toisenkin kerran.

***********************

LISÄÄN TÄHÄN

Kauppalehden blogin, koska ei enää ole luettavissa sieltä:

Arvo Myllymäki, sotavangin poika - ryssän penikka

09.03.2011 - 13:00 | hikkaj | Politiikka, pahoinvointi, rakkaus, koti, MEDIA - tv,lehti,kirja yms, KIRJALLISUUS

(lisää 3.4.: http://hikkaj.blogit.kauppalehti.fi/blog/23097/sotavankina-torasensuolla-ja-riitasensuolla-ja-kuortaneella)

 Riitasensuon vankileirin joukkohautausmaahan on haudattu 98 sotavankia, joista 20 kuoli etsintäpartion ja teloitusosaston ampumana. Muut 78 sotavankia kuolivat raskaan työn, puutteellisen ravinnon ja kylmyyden aiheuttamiin sairauksiin. Sotavanki Mihail Kutserenko kävi vuonna 1999 muistomerkillä.

Kerimäellä on maailman suurin puukirkko ja maailman pahin paikka, oikea ryssän helvetti, tuhannen hehtaarin Riitasensuo, sotavankien kurileirin pitopaikka.

Mihail Kutsherenko, kaikesta nälästä ja työnnäännytyksestä huolimatta, yleni luottovangiksi ja sai siirron 'taivaaseen' Vaasan seudulle ja sieltä maatilatöihin.

Kutserenko luovutettiin sotavankisopimuksen mukaan takaisin Neuvostoliittoon. Siperian reissu oli Mihaililla, kansanvihollisella, petturilla edessä.

Maatilan tytölle syntyi lapsi, sotavangin poika, pikkuryssä, kylän halveksima, joka sai kuulla kunniansa ja  sukulaisten syrjinnän: 'onkos siitä kulunut seitsemän vai kahdeksan vuotta siitä onnettomuudesta kun sinä synnyit..." Pojalla ei juuri muuta arvoa ollut kuin nimessä - Arvo Myllymäki.

"En palaa milloinkaan Kuortaneelle tämän päivän jälkeen", sanoo emeritus professori Arvo Myllymäki dokumentissa, jonka TV1 sunnuntai-iltana näytti. Matka isän luo / Areena

"Isä on löytynyt. Elävänä", tuli viesti marraskuussa 1977. Isä löytyi Siperiasta Liinamaan, Kekkosen, Sorsan, Stepanovin avulla.

"Isä on vapaa matkustamaan koska tahansa", tuli puhelu seuraavan vuoden huhtikuussa suurlähettiläs Stepanovilta.

"Arvo oma lapseni, minä olen tullut sinun elämääsi", kuului jo juhannuksena vastaanottajan sivulta huokaus Helsingin rautatieasemalla. Isä oli astunut Tolstoi-junasta ennen kuin poika tajusikaan. Isä oli tunnistanut poikansa satojen ihmisten joukosta. Arvo oli saanut yhteyden isään vuosikymmenten jälkeen.

Vaikuttava ohjelma.

Heti kun päästään yksilötasolle, tunteet myllertävät omilla boforeillaan. Saavat melko rauhassa uutisissa World Trade Centerit romahdella, amerikkalaiset putoilla ikkunoista, Lontoon metrot, Moskovan teatterit terroristien käsissä täristä. Massaa siinä vain murskataan.

Mutta poimipa yksilö joukosta!

Monesti on niin merkillistä noiden lukemisten ja katsomisten kanssa, miten ne kohtaavat, tai miten ne olisivat yhtä hyvin voineet jäädä kohtaamatta. On tässä henkilökohtaisesti kiivetty noihin torneihin New Yorkissa, Lontoon junissa jyskytelty ja Moskovan teattereita koluttu, sun muut taatelit tallattu, koettu, liikuttu - vaan ei liikututtu.

Riitasensuosta ei kuultukaan, vaikka melkein vieressä sijaitsee, tv-mastokin näkyvissä tänne kumpujen takaa.

Sitten Pakarisen Reijo, koulukämppis ja lapsuuden ystävä, lähettää toimittamansa kirjan Ihmisiä ja elämää Kerimäellä sotien jälkeen, ja eikä aikaakaan niin television dokumentti Matka isän luo pistäytyy samalla suolla, siis tuossa nurkan takana, niin johan selviää Riitasensuon sotavankileiri.

Vaiettuja häpeän hetkiä ovat, siksi näistä niin vähän puhuttu ja näytetty.

Sotavankien lapsia on parikolmesataa, Arvo Myllymäki antaa heille kasvot.

Katselkaa ja kuunnelkaa, tiedä vielä vaikka oppisimme olemaan ihmisiksi.

                                                           linkki: Riitasensuon kurileirikartta

Arvo Myllymäen isä, Mihail Kutserenko, kävi puolisonsa ja pojantyttärensä kanssa Riitasensuolla vuonna 1999. Lehtihaastattelussa hän kertoi mm. siitä, millaista elämä sotavankileirillä oli:

 " - Täällä tehtiin alusta lähtien selväksi, mitä karkaajalle tapahtuu. Työkseen hän joutui kaivamaan noin neljä metriä leveää yli suon johtavaa ojaa pikkukengissä, talvellakin. - Herätys tapahtui kesällä aamuviideltä, töissä oltiin 6.30-17.00, talvella tuntia myöhemmin. Ruokana oli kuppi teetä, kaksi palaa sokeria, 400 grammaa leipää. Lämmin ruoka oli yleensä kaalikeittoa, joskus paleltuneita perunoita. Kahdensadan neliömetrin parakissa nukkui enimmillään kolmesataa miestä kovalla lattialla."  Reijo Pakarinen, toim. Kirja-Pakari 2010: "Ihmisiä ja elämää Kerimäellä sotien jälkeen - ja vähän ennenkin    

Ensimmäiset 100 sotavankia saapuivat Riitasensuolle jo syksyllä 1941, ja heidät majoitettiin suon lähellä sijainneeseen Raateahon taloon. Sotavankien määrän kasvaessa oli kuitenkin rakennettava tavallinen sotavankileiri. Riitasensuon vankileirillä oli enimmillään 500 sotavankia. 

Riitasensuon vankileiristä Heikki Luoma on kirjoitttanut romaanin Surman suo