Kirja

 vanhat Parnassot -sarjan 27.

+0 °C

41 kW/90

Aulis ajoi ladun, vaan menepä! 

Silti taitaa tauti toeta: jopa pörssikursseja siikailtu ja tutkiskeltu! Terveenkö merkki? 💰

8. nide - Joulukuu 1972

Luku-urakka puolessa välissä. 

Vuoden 1972 Parnassot muodostavat 512-sivuisen kirjan.  Vuoden viimeiseen numeroon otettu mukaan 29.10.1972  Unescon julistaman kansainvälisen kirjavuoden pääjuhlassa Väinö Linnan pitämä puhe, jossa hän toteaa: 

"Kirja on sanan varastoimis- ja siirtoväline."

Mielenkiintoinen vuosikerta jälleen luettuna Karolle lähetettäväksi, osin tosin jankkaava keskustelujen takia - ihmeen ähäköitä ja kaunaisia, epäkorrekteja ainakin, ovat jotkut mielipiteineen, muutkin kuin Erno P - ja etenkin politiikan vääntäminen alkoi ärsyttää Lindsteineen Lindforseineen. (toivottavasti pysyvät 1973 poissa) 

Myös, valitettavasti, Polameren, Niemisen itämaiset haiut ja runopaneutumiset jäivät lukematta, osin juttujen pituuksien takia. Lukematta jäivät myös Olli Alhon elokuva-analyysit, kun elokuva kaikkinensa on jäänyt vieraaksi alueeksi muutenkin.

Mutta olihan siellä mielenkiintoisia täkyjä mukana monenlaisia: Rekolaa, Lappalaista, Ruuthia, Kilpeä, Kytöhonkaa, Linkolakin.

Viimeisen numeron novelli suorastaan sykähdytti, eli unkarilaisen moniosaajan (mm. teatterikoululainen, kattilantekijä, säilyketehtaan työläinen) György Moldovan  (1934-2022) Lyömätön yksitoistikko. 

Vau! 

Otsikosta voi päätellä että jalisjoukkueesta on kysymys. Vaan ei aivan tavanomaisesta, kun joukkueen valmentaja Béla Jascsák on näin lajille antautunut:

"Jalkapalloilu oli hänen intohimonsa, hän vietti yönsä kentällä, keinui maaliverkossa pallo päänalustana, peitteenä valko-vihreä verryttelypuku. Hän kuljetti aina mukanaan pientä magneettitaulua ja kokeili siihen erilaisia taktisia ratkaisuja."

BJ oli tiukka ja kovan kurin mies, jortikkamainen.

 

Pois lopulta potkittiin aina Mahomettimaahan saakka. Vaan eipä tuo onnistunut enshätään sielläkään, taito kun ei porukoilla kertakaikkiaan riittänyt, kunnes. 

Kunnes apinat pelastivat pulaan joutuneen valmentajan, ja niistä/heistä saatiin kokoon varsinainen Joukkue, joka oli lopulta ylivertainen Unkarissa, Euroopassa ja koko maailmassa. 

Mutta nuppiinhan se kihahti apinoilla siinä missä eusebioilla ja ronaldoilla.

 

Sitä menonhytkettä sai sitten seurata lukijana ihan aitiopaikalta. Meno ja meininki oli vähintään yhtä railakasta kuin sittemmin Juhani Peltosen Dervangan olympialaisissa tai Nykäsellä niin harjoitus- kuin kilpailukaudella...

Tästäkös on hyvä uteliaana hypätä huomenna uuteen Parnasso-vuoteen 1973.

Parnasso-sarja 1970 - 1975

kokonaisena:

1 - 2 - 3 - 4 - 5 - 6 - 7 - 8 - 9 - 10 - 11 - 12 - 13 - 14 - 15 - 16 - 17 - 18 - 19 - 20 - 21 - 22 - 23 - 24 - 25 - 26 - 27 - 28 - 29 - 30 - 31 - 32 - 33 - 34 - 35 - 36 - 37 - 38 - 39 - 40 - 41 - 42 - 43 - 44 - 45 - 46 - 47 - 48 - 49 - 50 - 51

omat KIRJA-ARVOSTELUT

Kirjavinkeissä

Otto Manninen & Risto Rasa

 vanhat Parnassot -sarjan 26.

 -2 °C

47 kW/100

Satanut lunta pitkin yötäpäivää. Lumetin talon kivijalan uudelleen. Iivo valittiin vuoden 2022 urheilijaksi; turhaan pelkäsin, että autohuimille ajomallia näyttävä Kalle R.

Helpoin ja houkuttavin, lukijoita kiinnostavin olisi, jos valitsisin lehdestä ropeloitavaksi debatin Erno Paasilinna - Raimo Ilaskivi. Paasilinna on ajanut jyrällään ohimennen Helsingin  arvopaperipörssin johtaja Ilaskiven yli aikaisemmin, ja nyt Raimo puolustautuu ja oikoo yliajajaansa, mutta tapansa mukaan Erno ei anna periksi, vaan ajaa uudelleen Ilaskiven yli.

Kyse on luonnonsuojelusta Ernon väittäessä, että rikas isokenkäinen ei voi suojella luontoa jo pelkän elintapansa takia: 

"Kun luonnonriistäminen on kasvavana tavoitteena, luonnonsuojelusta puhuminen on puhumista.--- Arvopaperipörssi tulee tuskin ensimmäisenä mieleen puhuttaessa luonnonsuojelun tukikohdista." jne.

Tapelkoot, kehnot! - Mennään kaunokirjallisuuden pariin, sitähän tässä on tarkoitus harrastaa. Siihen kelpaa pari Otto Manninen & Risto Rasa. 

Konkari ja keltanokka.

Kangasnimen pojan Otto Mannisen (1872-1950) on aika jättänyt, mutta Someron kirjastonhoitaja Risto Rasa (1954-) on yhä voimissaan. 

Säkeiden tarkka kilkuttajakalkuttaja, Homeroksen kääntäjä Otto ja luontorunoilija Risto miellyttävät positiivisella elämänasenteellaan: paljon kaunista tässä maailmassa. Heidän seurassaan ei suru puserossa jatkuva, hädintuskin piipahtava - noo, Mannisen, Anni Swanin aviomiehen, kohdalla ei aina noin.

Lauri Viljanen käy Mannisen elämäntyötä läpi seitsemän sivun verran; Arto Virtanen analysoi puolella sivulla Rasan esikoiskokoelman Metsän seinä on vain vihreä ovi. Otava 1971. Kirjoitusten otsikot paljastavat runoilijoiden olemuksen: Kangasniemen viulu on Manninen, Mikrokosmos selittää Rasan runomaailman.

"Mannisen monumentaalinen saavutus kaikkineen oli yksinäistä omasärmäistä, tavoittamattomassa rikasilmeisyydessään suljettua laatua. Se on kieltä kielessä, "homeerista suomea", kuten on sanottu, tai oikeastaan homeerista savoa."

"Tuskan ja ahdistuksen tunteista syntyvät runot, pateettisen maailmankatsomuksen emootioiden sinfoniat ovat Rasalle vieraita, niin että sosiaalisen todellisuuden tapakuvioissa ja vaikuteviidakoissa elävän ihmisen on yhtäkkiä vaikea suhtautua Rasan herkästi purkautuviin, esteettömästi rakentuviin runokuviin. Niissä ei ole elämisen ristiriitaa, ne eivät kysy oikeutusta eivätkä epäröi, niiden oleminen on olemista maailman kanssa."

"Kissa nukkuu patterilla.

Sen häntä liikahtelee

kun se näkee unia."

"Tule, - tuskas jää!

Tääll' on olla väljin,

helpoin hengittää.

Tääll' on pääsinpaikka,

täällä lämpenet,

missään, missään vaikka

muuall¨ enää et."

Kumpi on kumman?  Ei liene vaikea tietää. Ja samapa lienee kumpii kumman on, sillä kumpikin runoilija loihtii turvallisen olotilan.

Jos proosaan mennään, niin Rasa on Hyry, Manninen itse Volter Kilpi.

Parnasso-sarja 1970 - 1975

kokonaisena:

1 - 2 - 3 - 4 - 5 - 6 - 7 - 8 - 9 - 10 - 11 - 12 - 13 - 14 - 15 - 16 - 17 - 18 - 19 - 20 - 21 - 22 - 23 - 24 - 25 - 26 - 27 - 28 - 29 - 30 - 31 - 32 - 33 - 34 - 35 - 36 - 37 - 38 - 39 - 40 - 41 - 42 - 43 - 44 - 45 - 46 - 47 - 48 - 49 - 50 - 51omat KIRJA-ARVOSTELUT

Kirjavinkeissä

Kerttu-Kaarina Suosalmi

  vanhat Parnassot -sarjan 25.

 -3 °C

52 kW/130

Ulkona! Happi maistuu.😀

Kävellen Kulmalan tietä ladolle. Sisäsaunassa, vuoden eka, sähköpiikkiä kasvattamassa.

6. nide - Lokakuu 1972

Yritin käyttää eilistä taktiikka ja ojensin käteni Jarkko Laineelle: - No, anna Eila Jarkko käsi, ja näytä!  Kuljeta minut mukanasi ja ohjaile miten nämä runot luetaan. 

Vaan eipä luonnistanut: Jarkko Laineesta ollut Eila Pennaseksi.

Avoinna oli kolmelta runoilijalta kirja kultakin: 

• Pekka Sairanen: Avaa suusi Eurooppa. Karisto 1972.
• Kai Nieminen: Joki vie ajatukseni. Tammi 1971.
• Leif Färding: Luominen. WSOY 1972.

Höpisi Jarkko ummet ja lammet jotta runous on arkipäivän ymmärtämistä ja siinä elämistä. Ja näille kolmelle löysi kolme eri lähestymistapaa: Sairanen on sivusta tarkkailija, Nieminen tarkkailee lähinnä itseään, Färding syleilee koko universumia. 

Riuhtaisin pian käden irti moisen oppaan kädestä ja jätin Jarkon hohoilemaan itsestäänselvyyksiä.

Palaan Parnasson alkuun, jossa kymmenen sivun novelli Riippakoivun oksa. Siis ihan aitoa originellia tekstiä yhdenkään välikäden tulkinnatta: saa lukea ja nauttia ihan itse. Ihanko totta? kun tahtoo ainakin joka toinen teksti Parnassoissa olla jonkun tulkitsemaa ja seulomaa. Vähintäänkin keskusteltua kiistelyä, erimielisyyttä jne.

Kerttu-Kaarina Suosalmi (1921-2001) on novellin kirjoittaja Ja kun noin on, on laatu taattu.

'Kylänkerma' usein kokoontuu siellä missä KKS:n kynä tekee merkintöjä, ainakin muutaman vuoden takaisessa, 1969, Hyvin toimeen tulevat ihmiset -romaanissa äly räiskyi. Jeesuksen pienessä soturissa sentään hurjaluontoinen romukauppias pääsee bisnestelemään.

Riippakoivun oksassa kyläkoulun ostanut Timo, kirjailijaopettaja, odottaa Leenaa käymään, mutta saa vieraakseen paikalliset Mikon ja Jaakon. Kolme taiteilijaa. Ee-ii-pä siinä kauan mene kun kaikki humaltuvat ja alkavat ratkoa maailmallisia ongelmia - sivistyneitä kun ovat, käsirysyyn asti ei mennä. Taidemaalarin mielestä kirjailijat vievät kaiken apurahoista lähtien.

Toden tuntu, älynkin, kuittaan tekstin lyhyesti, samalla miettien, että jollain Tarkalla sitä riittäisi sanoja tulkitsemaan - pitempään versioon kuin Kerttu-Kaarinan juuriteksti!  

Eli josko minäkin sittenkin pitemmästi ja komeammasti:

- Suosalmi säilyttää kerrontansa intensiteetin sivu sivulta; olisi turha soveltaa novellin estetiikan ahtaita sääntöjä tähän uhkarohkeaan, omintakeiseen, vangitsevaan taiteeseen.

En minä ikinä noin, en nytkään - tuntuisi kirjaviisaalta, ei omalta; huvikseni kaappasin tuon älypätkän Pekka Tarkan kirjasta Sanat sanoista - Arvosteluja ja kirjoituksia 1957-1984. Otava 1984. 

Siinä Tarkka arvostelemassa Suosalmen kahden novellin kirjaa Rakas rouva.

KERTTU-KAARINA SUOSALMI,
KUUSANKOSKEN TYÖVÄENOPISTON KIRJALLISUUSPIIRI 1983.
KUVAAJA: PERTTI TOUKKARI.
Kirjasampo

Parnasso-sarja 1970 - 1975

kokonaisena:

1 - 2 - 3 - 4 - 5 - 6 - 7 - 8 - 9 - 10 - 11 - 12 - 13 - 14 - 15 - 16 - 17 - 18 - 19 - 20 - 21 - 22 - 23 - 24 - 25 - 26 - 27 - 28 - 29 - 30 - 31 - 32 - 33 - 34 - 35 - 36 - 37 - 38 - 39 - 40 - 41 - 42 - 43 - 44 - 45 - 46 - 47 - 48 - 49 - 50 - 51omat KIRJA-ARVOSTELUT

Kirjavinkeissä

Mirkka Rekola

 vanhat Parnassot -sarjan 24.

 -0 °C

61 kW/149

Ensin kakaistava arkiset asiat: kolattu piha; kiikutettu kompostille solokkusankko - hienommissa piireissä puhuisivat biojätteestä; komposti jäässä, muttei hätää: tilaa on ja kevätaurinkohan sulattaa pian.

Sitten juhlapuolelle:

5. nide - Syyskuu 1972

Mirkka Rekola (1931-2014)

- Eeva Kilvenkin ylittävä, etten sanoisi.

Minulla ollut suhde Mirkkaan puolivuosisataa, abivuodesta alkaen, you know. 

Mutta se siitä vesivahingosta ja antaa Eila Pennasen johdatella meidät tämän Mirjam Polkusen puolison ajatushautomoon otsikolla: Mirkka Rekolan 'Muistikirjan' maisema. (Muistikirja, 1969, sisältää aforismeja, proosarunoja ja runoja.) Ikään kuin jokainen ei muka osaisi sinne omin päin mennä.

No, anna Eila käsi, ja näytä! Ja Eila ojentaa kätensä ja ohjaillen näyttää 9 sivun verran painottaen: "Hän tajuaa paineen joka kohdistuu yksilöön ja siksi on tärkeä runoilija."

Kuiskaten: marxilaiset eivät hänestä tykkää. Ei Mirkasta eikä minusta.

Eila aloittelee varovasti: 

Vedessä palaa, 1954, runoissa hän oli pieni viehättävä runotyttö, josta olisi tullut Saima Harmaja jos olisi pysynyt roolissansa. Sitten silmät avautuivat ja hän alkoi puhua siitä mitä oikeasti näki; hänestä tuli viisas aikuinen - vähemmän viehättävä. 

 

Eila pääsee asiaan, melkein unohtaa talutettavansa:

Epävarmuus on muuttunut itseensä luottavaksi seuraavassa kokoelmassa Tunnit, 1957.

Syksy muuttaa linnut, 1961, siinä on kaihtava, kiihkeä sävy. Keskeneräinen maailma murenemassa. Sosiaalinen todellisuus saapumassa minuuteen käpertymisen tilalle: on aika pelätä ja nähdä mikä on todella vaarallista. 

Ilo ja epäsymmetria, 1965, ahdistunut lapsi on tullut aikuiseksi, jotta voisi taas olla lapsi.

Anna päivän olla kaikki, 1968. Se on iloinen, lempeä selkeä kirja. On kaupunki ja rakastettu saa hahmon.

 Saattas sopia sinulle, arvelee Eila, ja jatkaa syvemmälti:

Luonnonläheiselle runoilijalle merkitsee jotakin yön ja päivän vaihtelu, samoin vuodenaikojen vaihtelu. Ne herättävät ihmisissä juhlallisia tunteita, niitä voi ilmaista uskonnollisin termein, näin Mirkka:

"Miksi kysyisin sitä joka antaa kaiken mitä on ja ilmaisee joka hetki."

Metafyysisellä voimalla voisi olla nimenä jumala, mutta se voi olla myös nimeltänsä herkkyys, myös mystinen elämys, kun katsoo avaruuteen.

Sitten Eila lainailee lisää, kun oma selitys kai tuntuu turhalta:

"Meidän ravintomme on valo ruokkinut." 
Ruumiin arvostaminen ilmenee nähtävästi yleisemmin sen pahoinpitelynä, esimerkiksi ylensyömisenä.
Mirkan saarna ruumiin puolesta on kuuntelemisen arvoinen: 

"Et ole vain yhteydessä luomakuntaan, olet sitä."

Eila muistuttaa kuitenkin, ikään kuin en tietäisi: - Ihmiselämä on joka tapauksessa vain hyvin tilapäinen, lyhytaikainen ilmiö.

Kierroksemme on lopussa, olen ottanut, en riuhtaisten, käden pois Eilan kädestä jo hyvissä ajoin - huomattuani, että pysyin mukana, enkä tarvinnut kättä tahi kyynäräkeppiä - siinä vaiheessa kun Eila lainasi Mirkkaa: "Ruumis on heikko, mutta et tarvitse vahvempaa sauvaa."

Eila vahvisti näkemyksensä ennen loppuvilkutuksiamme: 

Minä koen Mirkka Rekolan opit lähinnä yksilön kärsimysten lievitykseksi. Hänen runoudestaan virtaa viileää voimaa, joka auttaa kestämään päivästä päivään.

Rekolahan oli tuolloin vasta taiteilijuutensa alkutaipaleella: tunnustukset, palkinnot ja arvonannot edessä odottamassa.

Mirkka Rekola (1931- 2014)
kuva Elina Laukkarinen WSOY

Muistokirjoitus HS

Parnasso-sarja 1970 - 1975

kokonaisena:

1 - 2 - 3 - 4 - 5 - 6 - 7 - 8 - 9 - 10 - 11 - 12 - 13 - 14 - 15 - 16 - 17 - 18 - 19 - 20 - 21 - 22 - 23 - 24 - 25 - 26 - 27 - 28 - 29 - 30 - 31 - 32 - 33 - 34 - 35 - 36 - 37 - 38 - 39 - 40 - 41 - 42 - 43 - 44 - 45 - 46 - 47 - 48 - 49 - 50 - 51

omat KIRJA-ARVOSTELUT

Kirjavinkeissä

Alpo Ruuth

vanhat Parnassot -sarjan 23.

 -12 °C

- 69 kW/139

🎄 Joulukuusi ulos - sen verran ulkoilua jo. 🎄

4. nide - Kesäkuu 1972

Olisi tarjolla Linkolaa, Paasilinnaa (E.), Salaman Villanpehmeetä, taskulämmintä, Nabokovin Adaa ja Erik Gullman!, tuo paksulinssinen poika, joka runoineen ilmestyi yllättäen samoille opiskelumestoille Joensuuhun.

Mutta otetaan Alpo Ruuth (1943-2002) pöydälle, minulle aivan ulkopuoliseksi jäänyt kirjailija; on aika edes jotain lypsää miehestä irti. Toki minä Kämpän tiedän (eivät maalaispoikaa stadijengit hetkauttaneet) ja sen että Alpo asui perheineen parinkymmenen neliön yksiössä kolistellen yökaudet tekstejään kirjoituskoneella, josta ei ääntä puuttunut.

Alpo päiväkirjaa uuden kirjansa etenemistä, siitä miten Korpraali Julin valmistuu vuoden mittaan 1970-1971. Sattuupa niin sopivasti omalle vuodelle, jolloin yhdenlainen initiaatio kohdalleni osui: ylioppilaskirjoitukset keväällä ja armeijaan meno syksyllä.

2.1.1970: "Toissa päivänä sain ensimmäisen kynnyksen loppuun suoritetuksi. Ensimmäisen version kokonaispituudeksi jäi 170 liuskaa..."

Kirjoittaa sodasta seuraa Hitlerin etenemistä Moskovan porteilla, vaikkei omakohtaista kokemusta sodasta olekaan, mikä ensin arveluttaa Ruuthia, mutta sitten: eihän Dantekaan käynyt Helvetissä, eikä Waltari Egyptissä. 

Mikäettei.

20.4.1970: "Minä olen vielä jonninmoisessa aallonpohjassa, haen uutta tietä, mutten uskalla edetä tarpeeksi pitkälle eri suuntiin.---"

2.6.1970: "Hirvittävän väsynyt, kello on juuri seitsemän ja lopetin kirjoittamasta. Tänään tuli tämän homman suurin määrä: kaksikymmnetäviisi liuskaa totaalista tarinaa. Minun on tässä vaiheessa vaikea ajatella mitään, pää on tyhjä, raskas, se melkein kumisee niin kuin kadut joskus. Sitä silloin tällöin ajattelee onko elämässä muuta olemassa kuin työ. Neljätoista tuntia vähintään joka päivä tätä kirottua naputtamista, onko siinä mitään järkeä.---"

Niinpä, puuduttava lukio itselläni takana ja edessä työmaa TVH:lla ja syksyllä armeija. Ruuth sen sijaan lähtee kesäksi kesälaitumelle, venepurkkiin perheineen asumaan.

11.11.1970 "Olen nyt voiton puolella, minulla on perusraaka-aineet käsissäni, ei puutu enää kuin valmis käsikirjoitus." 

Höh! itselläni toisin, kasarmilla alkanut alokasajan höykytys; voi jospa pääsisi takaisin sinne siltaparruja veistelemään ja Luakkosen Einon kanssa latoon heinille sadetta pitämään, palasta puraisemaan...

Vaihdetaan vuotta: 1971.

17.1.: "Sain tänään ensimmäisen osan kolmannen kierroksen loppuun. 275 liuskaa, josta 24 kyseenalaista prologia. Ja rehellisesti sanoen minä en tiedä mitä koko roskasta tulee.--- minuun on vain iskenyt työperiodin kestäessä sanasokeus, rimakauhu ja voiteluvirhe."

Niin minuunkin Aukissa Lappeenrannassa, jonne minut on siirretty shakkinappulasotilaana. - Pääsispä täältä pois, vaikka hittoon! Turha tulla luutnantti Holman kyselemään haminoista, kuten myöhemmin tapahtuukin. EI.

Alpolle tulee kirjoitustauko: MM-jääkiekko televisiosta! Ja sittemmin suutari-isän sairastuminen ja hänen työnsä tuuraaminen.

--- Heinäkuun 7. sain ensimmäisen osan viidenteen kertaan kirjoitetuksi ja aloin kirjoittaa tosita osaa --- 24.7. olin saanut toisenkin osan kuntoon kirjoittamalla satakolmekymmentä liuskaa. Tämä oli ensimmäisiä kertoja kun tunsin jonkinlaista tyydytystä. ---

--- Olin viimein ja lopullisesti vapaa 21.10. kun vein viimeiset taitot Tammeen. Olin vapaa, mutta tuntuiko se siltä. ---

Minä olin vapaa myös: siirtynyt syyskuussa armeijasta akateemiseen vapauteen, joka tosin oli aika rajoitettua kurssimuotoisessa luokanopettajakoulutuksessa.

24.10.1971: "Inhottavaa aikaa, ei ole muuta tekemistä kuin murehtia ja odotella kirjan tuloa kauppoihin."

12.11."Kirja alkaa tulla kauppoihin, tarkoitan alkoi eilen. Kummallinen olo, suren vain sitä mikä jäi tekemättä --- Jos joku luulee että on tyytyväinen kun kirja näkyy kaupan ikkunassa, niin luuleepa paljon, kirja tulee hiipimällä sinne tänne eikä mitään tapahdu. Mitä sitten pitäisi tapahtua. Torvet soida, kakkuja ja kahvia tarjolla. Se on työtä minulle, se on työtä toisille.

Minä istuin hissun kissun asunnossa, olin levoton ja pelokas.--- Sitten tuli ensimmäinen arvostelu, se oli ylistävä, pelko ei väistynyt, sitten toinen kiittävä, pelko ei väistynyt, sitten kolmas, pelko alkoi väistyä, kuoli lopulta kokonaan, ja sitten tuli jo ilmoituksia että kirjaa myytiin hiljakseen, ei menestyksen tavalla mutta ei ihan vähääkään.

Arvostelujen jälkeen seurasin myyntiä niin kuin kaikki seuraavat, ja kun uusi vuosi tuli, tiesin että kaikki Julinin kohdalla on ohi, niin arvostelu kuin myyntikin. Semmoinen on kirjan vaikutus, marraskuusta jouluun. Ja minulle vahvistui päivä päivältä tunne:

Ei enää koskaan sotakirjaa."

Tammi 1971 - 421 s.

Parnasso-sarja 1970 - 1975

kokonaisena:

1 - 2 - 3 - 4 - 5 - 6 - 7 - 8 - 9 - 10 - 11 - 12 - 13 - 14 - 15 - 16 - 17 - 18 - 19 - 20 - 21 - 22 - 23 - 24 - 25 - 26 - 27 - 28 - 29 - 30 - 31 - 32 - 33 - 34 - 35 - 36 - 37 - 38 - 39 - 40 - 41 - 42 - 43 - 44 - 45 - 46 - 47 - 48 - 49 - 50 - 51

omat KIRJA-ARVOSTELUT

Kirjavinkeissä