Klikkivedättely

Joinain päivinä ei ole aikomustakaan blogata, vaan tehdä jotain tähellisempää, kuten tänään, eli mennä puunsahhuusseen.

Mutta kun tuli ärsyke tuolta. Eli enpä sano keneltä, niin joudut tekemään sitä, mikä ärsyttää iltalehtien sun monien muidenkin digilehtien otsikoita selatessa: klikkaamaan. Siellä Salovaara moittii Hesaria huiputtamisesta, esim. tuon sanan väärinkäyttämisestä. 

Minusta Hesarin, kuten monen muunkin asialehden, uutisten otsikoinnissa olisi parantamisen / ennallistamisen varaa: Otsikot eivät enää kerro uutisen sisältöä MMM-tyyliin, vaan vaativat usein sen iltalehtimäisen klikkauksen tajutakseen mistä puhe. Siis lehdet vedättelevät. 

Vedättelee kuin Jvon uusimman b.tekstin kuvalla. 😐

Otsikkoesimerkki eilisen Hesarista:

"HIFK:n huippupelaaja kertoo pysäyttävästä hetkestä: Oma tytär ei tunnistanut"

Eikä tuo vedättely koske ainoastaan lehtiä, vaan myös meidän kaikkien omistamaamme Yleä, sen uutissivua, joka menossa sekin hunningolle.

Esim. tältä aamulta:

"Tuukka Taponen. F1-lupaus Tuukka Taponen saa mahtavan kunnian"

Ei tässä ole aikaa klikkailla, kun pitää lähteä halakoranttteelle, jotta talavella tarkenis, 

ja ikään kun joku formulaluppaus saati sen kunnia kiinnostas pätkääkään! 

🚗

Lopputulos

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

Topin kimpussa taas

10-12 tuntia putkeen Konttisen Toivoa (1927-2012), nyt ei putkeen vaan pätkitellen uusista irtopapereista.  

Jäljittelen yhä Topin otsikoimia koulumuistoja 1930-luvulta, vaan ei näitä löydy vaikka kuinka soisi. Ei toivoakaan, että näkisin Toivon nurkassa seisomassa tahi heittämässä äkäistä Kuusaron Irmaa lumipallolla päähän, harmi:

• Ensimmäinen laiskanläksy
• Toinen nurkassa olija
• Pääsy isompien poikien porukkaan
• Erehtyksiä sekä omia pieniä kujeita
• Urheilua kuusessa sekä lopuksi aresti
• Paperinen lentokone ja aresti
• Piilossa halkolaatikossa
• Pelleilyä nurkassa ollessa
• Opettaja Kuusaroa lumipallolla päähän
• Tornin häkkiin nousu kirkossa katsomaan ympäristön maisemia

Olisiko Topi vain suunnitellut ja jättänyt sitten myöhemmin kerrottaviksi? 

Siltä tuntuu vahvasti, sillä Mummon murikasta kunnanvaltuustoon, osa II, ohittaa jo nuo koulumuistot, joita ei ensimmäisestä osastakaan löytynyt kuin otsikkoina. 

II-osa on paksunpaksu irtopaperinippu, sivuja 422. 

Verestelenpähän taas sitten noita muita Topin elämän kiemuroita mm. näillä: 

• Lossariksi Kivisalmeen
• Vahinkojakin sattui kerron muutaman
• Orreuksen Annin ylivienti
• Vanhat papat ja hevoset*
• Jälleen laivassa kansimiehenä
• Talon vuokraus kirkkoherra Halttuselta
• Pientä mustanpörssin kauppaa nimismiehen kanssa
• Muutama muisto taloista missä olin suutarina ennen sotaväkeen menoa
• Niinisalon kaikkein ikävimmät muistot

Sivulla 413 päättyy sotaväki ja paluu Rääkkylään on edessä. Näihin tunnelmiin päättyy myös Mummon murikan tämä kakkososa.

 

Vaan ei Topin elämä - päinvastoin.

 

Siitä muovilaatikosta, jonka tarkoin olen tutkinut, löytyy jatkoa ja monenlaista muuta mustumaa, vaan ei vahingossakaan Topin koulumuistoja menneiltä ajoilta.

Mutta mutta: 

Tämä kaikkihan on juuri sitä Pirkka-Pekka Peteliuksen kaipaamaa sukupolvien arkipäiväisen elämänpalasten siirtoa tuleville sukupolville, varsinkin omalle suvulle sekä myös meille ylenkyläläisille!

* "Kun lossi oli irrotettu niin pappa vahti silmä tarkkana hevostaan, jos sillä vaikka korva heilahti niin silloin pappa ärähti sille ja samassa piipusta tupsahti savu, jos hevonen sattu nostamaan jalkaansa niin silloinkin pappa ärähti ja korjas samalla omaa asentoaan ihan kuin siinä olis tapahtunut kummempiakin juttuja, näin se pappa komenteli hevostaan joka kerran kun he meni yli salmen, 

se hevonen olisi kestänyt paikoillaan vaikka olis sen jättänyt ihan yksin lossille, ilman puomejakin, sillä se seisoi silmät luppaa lyöten ihan kuin olis nukkunut, mutta papalla se oli hirveän tärkeää näyttää miten sitä hevosta pitää tärkeästi vartioida ja samalla näyttää että hänen hevonen kyllä tottelee hänen sanaa, 

aina joskus kun pappa sattu värkkäämään piippuaan ja hevonen sattu liikauttamaan jalkaa kun kärpänen tai paarma puras niin jo emäntä ärjäs että kato hevosta eläkä sen piippus kansa värkkee, usein jatko vielä että kyllä se tuo piippu nysän pittää tärkeenä jotta ei jouva hevosta kahtomaan vaikka mänis järveen, pappa murahti ouk hiljoo kyllä mie tiijän piippun millon sitä rassoon."

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

tänään

Venla Poskela: Vauvan iloinen ihmettelykirja 

"Anteeksi tomppeliuteni!"

Tuota se vissiin tarkoitti PPP näillään:

Intiaaneilta ei ole tainnut hänellä (James Potkukelkkanakin tunnettu) olla syytä pyytää anteeksi - on vähän siinä ja siinä, onko intiaani loukkaava sana* -, koska uskaltaa kirjan nimessäkin mohikaanin mainita.  

* Inkkari-sana näemmä olisi moitittava sana, intiaani-sana on neutraali, tarkistan fil. tri Riku Hämäläisen kirjoituksesta SAM-lehdestä: 

Voimmeko kutsua Yhdysvaltain alkuperäisväestöä intiaaneiksi.

PPPeepä ei tohdi käyttää kumpaakaan sanaa, vaan asiaa hipaistessa Rin Tin Tinissä, kertoo näin:

"Rinty hyökkäsi Amerikan alkuperäiskansan edustajan (eli tässä tapauksessa ajan draaman hengen mukaisesti pahiksen) kimppuun estäen tämän aikeet."

Mitäkö taas höpisen?

👇

Siltala

Tuo kirja virikkeenä ja pontimena näitä mielelläni mietiskelen.

Pirkka-Pekka Petelius, S. 1953, muistelee seitsemänkymmenen vuoden iässä sadoin muistumin, millaista lapsuutta hän perheineen ja kavereineen eli Kouvola-Kuusankoski-seudulla tuolloin.

Muistumat ovat lyhyitä vilahduksia, semmoisia salaman välähdyksiä, joita hän kirjaa ylös mitenkään järjestelemättä: kun tulee mieleen Virginialainen, panee sen paperille, jos tulee mieleen oma Beatles-tukka, niin se ja muutama sananen tarkennukseksi. Myös Rastaanmetsän lehmät, kun yksi päättäväisesti söi Saima-tädin pyykkinarulta pitsikoristeisia vaatteita.

Olisikohan anteeksipyyntö- ja synninpäästömeininki saanut kenties alkunsa pensaskertun pesästä, jonka PPP luuli tärvelleensä, kunnes vanhempana sai tietää, että lintu rakentaakin monia soidinpesiä tulevan morsiamen valittavaksi....

Nostalginen, makea muistumamatka omaan lapsuuteen. Kiittelen.

_____________

TV Puoli seitsemän:

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

eilen

Maaria Haikola: Kämppäemäntiä ja laivakokkeja 

- Metsä- ja uittotyömaiden ruoanlaittajia

Pettävä pappi

Areena

Ensin meinasin meinata, jotta ihan analysoin kirjaihmisenä näkemämme tämän Arto Pajukallion kritikoiman kolmen tähden elokuvan. Vaan arvioikoon Arto, kun hällä se taito hyppysissä ynnä rima korkealla. Eli vaatimus kova.

Katselen omalla tavallani, omasta perspektiivistä: pintaa minulle elokuvat kirjoihin verrattuina.

Mikäs tuossa katsellessa Irina Björklundin nättiä naamaa pappina. Syvällistä pettämistä. Myös Peter Franzénin sulautumista pettäväksi poliisiksi: osa kuin osa niin kyllä Peteriltä luontuu; ikimuistoinen Pölösen Mankka-Arvi aikojen takaa, sen aataminaikaisen Emmauksen tien - vau. 

Puolessatoista tunnissa hujahtaa tarina filminä ohi. 

Toista tuo kaikki olisi kirjana, jos kirjana olisi.

Sitä lukisi, niin kuin kirjoja luetaan, pysähdellen, takautuen, hiljalleen edeten, omia mielikuvia luoden, ainakin viikonpäivät.

Nyt kaikki suoltuu tauotta yhtenä pötkynä, valmiina, jonkun toisen silmin tuotettuna.

En ehdi mukaan. Niin jää kauniiden kasvojen katseluksi ja tietysti tulee, vanhanaikaisella asenteella, vinosti tuhahdelluksi: - Miten se nyt noin, PAPPI. 

Kyllä minä silti annan samat tähdet kuin Arto; kirjana saattaisin antaa ja antaisinkin ainakin tähden päälle. ⭐⭐⭐(⭐)

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

Vauvan kanssa

arvostellaan kirja

Nytpäs nytpäs on Kirjojen Arvostelijalla hankala paikka: kirja, jossa ei yhden yhtä sanaa. Väännä siitä sitten arvostelu!

Kirjojen Arvostelija, KA, ihmettelee, ryhtyy kuitenkin töihin: 

- No selaillaan sitten nuo kuvat.

Kohtakos selviää, että vauvakuvakirjahan tämä:

Lasten Keskus

Jos lukisi ikään kuin ukkina. Kaappaa lapsosen syliin.

- Luetaas yhessä!

Katsellaan kuvia ja lorutaan niistä.

- Äläs, äläs!

Ei tämä mikään namu ole.

- Ei saa nuolla. 

Aavistaa ukki K A seuraavan siirron:

- Kyllä kyllä. Kyllä repiä voit. Huoleti. Ei pahvisivut siitä kärsi.

Jännittävää onkin: Tuossa on laiva, katopa, sillä mennään merten yli - vaikka Ameriikkaan asti, siellä on Rumppi ja HIRVeen Kamala Harris ja ...

- Äläpäs valu ... innostu liikaa ...

Tätä rataa, tällä keinoin onnistuu kirja-arvostelu mainiosti kaksin.

Ja onhan kirjassa kirjoitustakin: Vauvan iloinen ihmettelykirja lukee kannessa. Se on kirjan nimi. 

On monenlaista ihmettäkummaa tarjolla. Tuokin punainen käärme, siitä ukille pulpahtaa mieleen se Bengtsonin Röde Orm, mutta sen sokkeloihin KA ei loruamistaan laajenna. Tyydytään lunniin ja aurinkoon, tassun jälkiin ja mustaan nalleen. Niissäkin kertomista nokko. Suhistaan yhdessä vielä ilmalaiva, tuulikyyti.  

Hyvältä maistuu taivaan kyyti - varsinkin kun sivua taas toinen, ei ukki, vähän nuolaista lipaisee.

Tähän jäädään tällä haavaa, jottei koko kirjaa kerralla nielaistaisi, eikä juoni kokonaan paljastuisi.

            🠉⮝🠉

Tekijän nimi vielä etsitään, löytyy pienen pienellä takakannen viimeiseltä riviltä mustan sammakon alta: Venla Poskela.

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

tänään:

Hannu Mäkelä: Kasper - Mies ja tie

Mikkeli (mieli)kuvin

 sanojen todisteeksi kuvakertomus näistä ja muista:

• Otto Manninen (1872-1950) - Mikkelin lyskan poikia
• Anni Swan (1875-1958) - tyttökoululainen Mikkelissä
• Carl Gustaf Mannerheim (1867-1951) - Päämaja Mikkelissä
• Riikka Purra (s. 1977) - puolita päivin Mikkelissä

Mannerheimiksi luulimme häntä Naisvuorella auringon sokaisemina,

                                                ⮟🠇

Jalkaväkimuseossa käytyämme

ja Sodan ja rauhan keskuksen / Muistin sivuutettuamme,

viestikeskus Lokin ohitettuamme:

Vuorelta laskeuduttuamme, pitihän se tätäkin vaunua pällistellä, taas yhden kerran,

niin näki Hitlerin naamasta naamaan harmaasta akkunasta:

Anni Swania turhaan etsitittiin, vaan Riikka Purra löydettiin:

Käyköön Annista - sadunkertojia kumpainenkin!

Kertoi kulkeneensa hotellilta tämän miehen ohitse:

Mutta jos olisi tarkemmin katsonut vasemmalle näiden pensaiden taakse:

Olisi löytänyt 

itse 

runoilija 

Otto Mannisen.

Semmoinen reissu meillä, jotka tänne varjoon suojaan loppuhuipennukseksi varsinaista teatteria, matkamme päämäärää, pujahdimme katsomaan: Linnan juhlia.

ressun alta tällainen talo

Herääpä loppuhuokauksena henkiin se Sever Suhosen tuhannen markan kysymys: 

Onko Mikkelliin mänijöitä?

Muita? 

Vielä ennättää: siellä se asemalla juna yhä uottelloo:

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

Kulttuurimatkalla Mikkelissä

• Otto Manninen (1872-1950) - Mikkelin lyskan poikia
• Anni Swan (1875-1958) - tyttökoululainen Mikkelissä
• Carl Gustaf Mannerheim (1867-1951) - Päämaja Mikkelissä
• Riikka Purra (s. 1977) - puolita päivin Mikkelissä

Eiköhän noista jo kulttuuri-Mikkeli avaudu! Ilman sen omia pankinjohtajapoikia, Erkki Liikasta ja sitäkin viisaampaa Olli Rehniä. Parin päivän tarpeiksi töllisteltävää. Kun siihen vielä lisätään huputettu teatteri, niin jo vot! Vaikkei tulevasta NATO-esikuntakaupungista vielä jälkeäkään katukuvassa.

Syysaurinkoinen kävelykierros alkakoon maahan upotetun Urheilupuiston kulmilta. 

Anni Swanin katua pitkin kohti kasarmialuetta ja Jalkaväkimuseota, jota vain ulkopuolelta tarkastellaan puisia kasarmeja kierrellen. Sieltä Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkon kupeelle ihmettelemään, miten ruman sysimustan rakennuksen on kaupunki lapsilleen päiväkodiksi rakennuttanut - eivät mahda lapsoset pahemmin viihtyä moisessa synkässä rakennelmassa?

Kiireellä karkuun pois pohjoista kohti.

Piankos kuljetaan tuomiokirkon takana Otto Mannisen kadulla. Ja muutaman harpan päässä onkin Sodan ja rauhan keskus Muisti. Tällä kertaa Päämajan Marskin huone jää vilkaisematta, sillä onhan tuolla jo oppilaiden kanssa kerran käyty. Tuskin kelpaa natolaisten esikunnaksi rakennus.

Mites Lokki, viestikeskus kallion sisässä? Kiinni. Mitäs tuostakaan, nähty on kerran sekin luola. Ohi vaan ja kallion päälle - kapuaminen ylös Naisvuorelle: alla koko kaupunki panoraamana.

- Tuonne! Tuonne vielä päivän päätteeksi, alas aina asemalle saakka. Tiedätte kyllä, mikäs vaunu se siellä. 

Ei muuta kuin päätä pehkuun ja pielukseen, ja kohti uutta aamua ja päivää - edessä se varsinainen, se, miksi tänne on oikeastaan tultu. 

Katos katos: Riikka Purra keltaisissaan Kirkkopuistossa, missä kirkkoa ei ole, tarjoamassa pirteänä sanaa, kahvia, makkaraa ja lettua porukoille. Nautitaan kaikin, kun ilmaiseksi kerran saadaan!

Vaan ei valtiovarainministerikään riitä retkemme pääkohteeksi. Ei  kulttuurista leikkaava Riikka päämäärä voi olla kulttuurimatkalaisille - sattuma sopassa vain koko saksi-Riikka.

Päämäärämme on Linnan juhlat. Niihin bileisiin pujahdamme makkara suussa, kahvikuppi kätösessä keskellä päivää, josko siellä tarjolla paremmat boolit ja pelit:

Mutta siitä sitten joskus, kunhan kotiin pääsemme, kameran kuvat puramme ja niillä toisen pottujutun kuvitamme - josko huomenissa jo jaksaisimme. Tahtoo ottaa voimille.

Sen verran rankkoja nämä kulttuurimatkat!

ps

Tämä tarina Annista ja Otosta jää ainakin mieltä kutkuttamaan: 

vai antoi Anni rukkaset Otolle! Tulikohan se muuan Leinon Eino väliin räpylöimään? 

Se on ihan ensteks selvitettävä.

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

viimeksi

Pentti Stranius (toim.): Olemattoman kokeneet - Muistelmia suomalaisopiskelijoiden Neuvostoliitto-vuosilta

Vuolen Vuolletta iltapuhteeksi

 Juuri kun eilispäivänä olin Kämppäemännistä pottujutun painanut näkyviin ja päivän kuusiaitaa parturoinut, niin eikös illalla pohjalukemisena Heidi Jaatinen sivunnut savotta-asiaa ja kämppäelämää vajavaisine 'menoineen':

"Karmea katku tukkikämpillä. Russakoita kerroksittain märissä hevosvaljaissa. Sokeripussin jos jätti ulottuville, aamulla oli paloista jäljellä kuoret, olivat ukot vehdannet sepittää, kun Tuure oli mennä talvena pistäytynyt yläjuoksun savotalla. Miksi hän olikin tuppautunut sisään, käry oli tainnuttaa jo ovella. Kauheampaa oli vain läskikauhojen jono kaminalle. Tuuresta ei olisi siihen, oman paistovuoren vahtaamiseen, ja joka päivä sama ruoka. Mutta miehet olivat tyytyväisiä, porukassa hankittu sianihra takasi läskiä leivälle ja ruista ranteeseen. Puhdetöitäkin askarreltiin, verskejä pärekoppia katto-orret killillään."

Niin illan pohjalukemisena, iltatähtenä, helmenä, tällä haavaa menossa on tuo elokuussa aloittamani Heidi Jaatisen Vuolle, Kiuruvesi-sarjan kolmas osa. ed.

Etenemässä sivulla 372 - jäljellä onneksi vielä yli puolet 900-sivuisesta murikasta. 

Ei monikaan kirja ole kelvollinen viimeiseksi hitaaksi sanaksi illan päätteeksi. Vuolle kelpaa.

Harvassa ovat unihelmet.

Heidi Jaatinen

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

Kämppäemäntiä ja laivakokkeja

Eivät savottaemännät itse asiassa läheskään niin vanhoja olleet, kuin miltä emäntä sanana kalskahtaa. Nuoria tyttöjä ja naisia paremminkin olivat, parinkympin molemmin puolin, kuten kansikuvasta näkyy: 

Maaria Haikola: Kämppäemäntiä ja laivakokkeja - 
Metsä- ja uittotyömaiden ruoanlaittajia.
Tapio 2024

Syrjäisillä salomailla Kainuussa elettiin, puutteellisissa olosuhteissa - mieslauman keskellä vain muutama nainen.

"Kuhmossa metsähallituksen yli sadan metsätyömiehen Katajavaaran kämpällä työskenteli 1960-luvun alkuvuosina yhteensä neljä emäntää: kolme työmiesten ja yksi teräväpään kämpässä."

⮜🠄 Liki Venäjän rajaa näemmä olivat työnlaidassa, 

(Stalinin Hyvää Hyvyyttään?) jättämässä poukamassa.

Luen Maaria Haikolan tietokirjan alkumetreiltä. Ja ruokalistaa tutkin, ikään kuin en tietäisi ja aavistaisi:

"Ruoaksi kämppäemännät laittoivat tavallisia kainuulaisia keittoruokia ja lihakastikkeita, joissa käytettiin mausteina lähinnä sipulia, suolaa ja pippuria." Kasviksia oli turha soluttaa sekaan, raskaaseen läskikäristykseen tottuneet miehet eivät moisista välittäneet. 

Näin Kalle Päätalon ja Pentti Haanpään* kautta sanallisesti savottahommiin perehtyneenä, on aiheellista lukea objektiivisempaa tietoa sekä asiallista asiaa metsien miehistä ja heidän ruokkijoistaan runsaan valokuvaston kautta. Pääsemme metsäkämpiltä myös uittohommiin sohoveneillä, missä ruoanlaitto oli taas omanlaisensa raskasta, sekä ulapoilla seilaavien laivakokkien helpompaan joskin yksinäisempään työympäristöön.

Ei tämä niin kuivaa luettavaa ole kuin luulisi. Työhistoriaa kaikin: runsaat puolivuosisataa kestänyttä savotointia, ennen kuin konevoimat puskivat metsiin ja korvasivat miestyövoiman.

Välillä säälien luettavaa, koko ajan kunnioittaen ja mietiskellen nykyihmisen pärjäämistä leivänhankinnassa noissa ankeissa ja ankarissa olosuhteissa syrjäseuduilla. 

* Eikähän se kaksista ollut silläkään Haanpään Amerikkaan muuttaneella tukkijätkällä, joka 15 vuoden ajan kävi - joka ikinen vuosi! - häviämässä vuoden tienestinsä rulettiin toiveena päästä takaisin Suomeen.

"Mr Niemi käsitteli puita Amerikan maassa, kovia puita, kirveineen ja kiiloineen. 

Hän osasi ammattinsa ja pääsi palkoille. Ruuan lisäksi hän tarvitsi vain pari piipullista tupakkaa päivittäin." Suomeen tai kämpille, novelli

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä