Musiikiton mies

Musiikiton mies istui iltaa kirkkosalissa, kivikirkossa. Kuulas syysilta pimenemässä. Sunnuntai. Eilinen.
Iät ajat arvuutellut, että kumpiko se on: onko se sana elävämpi kuin kuva, siis taiteessa.
Ja omalta kohdaltaan tullut tulokseen että sana se on:

1. Kun joku piirtää talon nähtäväksi, niin siinä se jo valmiina möllöttää, et sitä muuta, korkeintaan keksit mitä siellä sen talon sisällä tapahtuu. Näet asian yhden puolen. 
2. Vaan kun joku sanana talon kirjoittaa, tai sanoo, niin mitkä mahikset muotoiluun! Eikä tunteilla määrää ei mittaa. Puolia loputon määrä.

Mutta.
MUTTA.

Siellä kirkon alttarin etupuolella monen sadan ihmisen edessä oli mies vaimonsa kanssa.
Mies seisoi, vaimo istui.
Mies ilmoille laulua lähetti, nainen sulosäveltä sormillaan näppäili.
Sanoja lähetti mies, nainen harpun kielillä puhui.

Talosta ei mainintaa, taivaasta kyllä sekä monesta muusta:
Leivästä enkelten;
Heijastuksesta;
Volgasta;
Laulu taivaasta kajahteli kauniisti kirkonkattoja hipoen.

Tenori kasteli kieltä kurkkuaan, maisteli lasista vettä, ääntään voiteli, pelkäsi: kaksitoista laulua laulanut jo päivemmällä toisessa konsertissa. Saman satsin oli lennättänyt ilmoille jo päivemmällä toisille kuulijoille toisessa kirkossa.

Nyt istuttiin illassa tässä.

- O sole mio!

Niin oli säveltäjä Krimillä huudahtanut auringon ilmestyessä vihdoinkin pilviverhon takaa. Nyt loisti se siitä alttarilta.

 

Musiikiton mies istui mykkänä ja kuunteli.
Nyt oli asia harvinaisen selvä hänen kohdaltaan: kiista sanan ja kuvan paremmuudesta ratkennut.

- Rasti sanan päälle. Rasti kuvan päälle. Ja niiden ylle musiikki.

Siinä ovat kaikki elementit läsnä: mielikuvitus, kauneus, rumuus, tunne, alhot, vuoret, laaksot, itku, nauru ... Milloin mikäkin kuulijassa kumpuamassa.
Tunneskaalaa siinäkin penkissä jossa musiikiton mies oli istumassa.

Jopa vitsi vallalla ajallaan, jopa kirkossa kun tenori veteli viimeisiään ennen Sorrentoa, What a wonderful worldia hetkeksi murtaen ääntään Satchmo Armstrongin kähinäksi.

"Helppo juttu nyt kun on tältä päivältä jo kolmattakymmentä laulua takana ja ääni särkymässä", päätteli iltaa Reijo Ikonen, tenori, ja vetäisi vielä sen Palaja Sorrentoon Ulla-Stinansa säestämänä.
Sinne Sorrentoon pääsi näin uudelleen pistäytymään Musiikiton mies, sinne missä tulevan vaimonsa kanssa oli aikoinaan lomansa loikoillut.

Siinä istui nyt miesvanha entisen nuorikkonsa kanssa kivikirkon penkissä, takaosassa kirkkoa - kuin musiikkihumalassa.

Lukukierteessä

Romantschuk Tarjoineen on nyt luettu ja kuopattu ihmetysten kera: miten etäällä maalaiselämästä nuokin ovat. Ihmisiä kirjassa ovat vain poliitikot, niistäkin vain maailmanluokkaa olevat ynnä muu näkyvä, mieluimmin kuninkaallinen, väki. Romantschukille tavallinen ihminen on Norjan prinssi joka hyppää lentokoneesta tavalliseen Osloon vievään bussiin.
Yhtään tavan tallaajaa kirjassa ei tavata!

No eivät ne, totta puhuen, kiinnostaisikaan. Mutta silti malliksi olisi pitänyt ottaa joku tavis. Vaikka muistuttihan Jyväskylästä pressan kabinettiin poimittu Pirjo Viitanen tavallaan keskivertopihtiputaanmummoa, maakunnan väkeä.

Mannisen faksausinto Jäätteenmäelle ja Halosen kipakkuus jäivät päällimmäisinä mieleen:

 - Takki päälle koska Penallakin on! kuului presidentin käsky seurueen miehille helteisellä torilla.

On aika siirtyä toiseen naiseen, toisenlaiseen naiseen.
Oikeasti lyövään naiseen, ei vain suulla pieksävään.
Pistetään lukuhaarukkaan Euroopan mestarinyrkkeilijä Eva Wahlström ja katellaan miten hän paukuttelee, ruoskii itseään ja vastustajiaan kirjassa Rajoilla. Melkoinen sairaskertomus näyttäisi olevan käsillä, hengenlähtö lähellä keuhkoveritulppineen kaikkineen.

Kiinnostava ristiriitatyyppi, jota olen hanakasti seuraillut. Edellinen  Evan kirja, Homma hanskassa, jäi tosin kesken lukemisen hassun syyn takia: ylen pieni präntti! ;)
Nyt näyttäisi teksti luettavammalta.

Kustantajakin kiinnostaa: SKS. Eikös ne niitä Kalevaloita sun muita semmoisia kuivia vain ...

 

ps

ja kolmas nainen, oma, senkun kantaa postista uutta kirjaa, nyt vaihteeksi kirjoja äijältä.

Tosi Vihreä Nainen, ainakin yksi

Tunkua joskus elintilassa.
Ihan mukavia tapahtumia räntäsateen sekaan.

Ensin ilmestyy nokikolari pihapiiriin ja siitäkös sikiää monenlaista juttua. Oli nähnyt lintutornilla  tosi Vihreän Naisen pyhänä, tämä hanhien mukana kaakattanut.
'Saanu haukut, muttei puolustuspuhetta; ois kysyny jotta mikä siinä nyt mehästyksessä niin mättää, kokemusperästä tietoa ois halunnu. Ei ollu antautunu saarnasa jäläkeen ajatusten vaihtamiseen.'
Sitten kohta ajoi Antti perunasäkkeineen. Punaista puikulaa ja valkoista muusiperunaa kellariin ja sohvalle ajatusten vaihtoon, semmoiseen johon tosi vihreä nainen ei ollut suostunut. Päällimmäiseksi jäi rajan taakse jäänyt kotmökki, ei siellä enää kun pusikkoa, rajassa kiinni, Ruskeelassa. Keinosenkin kirkonrakennus palon jälkeen vielä pahasti kesken.

Sittenpä lenkin ja saunan jälkeen astui kolmas vieras sisään.
Tämäkin pyydettynä. Kuten nuohooja ja talvipotaatin turvaaja. Tämä oli nainen, muttei niin umpivihreä kuin se lintutornin nainen. Mukanaan sillä oli toinenkin nainen, se oli aika punainen. Die Rote, sanoivat saksalaiset. Alkuun päästiin, ensimmäinen neljännes läpikäytiin.
Kolmesti kylättelee vielä.

Kunhan maalailen: ei tuo oikeasti lihana käynyt tämä viimeinen vieras. Kansien välissä tuli. Kirjana.

Kirjassa Ei, rouva presidentti  kertoo Maria  Romantschuk millainen hurjimus tuo persoona Tarja Halonen lehdistöpäällikön silmin ja tunnoin on; hyvin läheltä on nähnyt presidentin luottonainen asioiden laidat.

"Tämä saa tulla."

Niin oli Halonen turvamiehilleen sanonut, kun nämä yrittivät estää Romantschukin, presidentti-instituution ulkopuolisen, hissiin tulon Pasilan tv-talossa heti historiallisen vaalituloksen selvittyä 6.2.2000: Halonen 51,6 % - Aho 48,4 %.

9.2. keskiviikkona soi pyykkiä kuivumaan ripustavan lehdistöneuvos Maria R:n puhelin Tukholmassa, tuntematon numero:

"Oletko ihminen, joka pitää, mitä on luvannut?" 

Tarja Halosella ei kuulemma ollut tapana esitellä puhelimessa itseään.
Mutta se se nyt joka tapauksessa soitti ja tarjolla oli paikka presidentin kabinettiin. Ja ei muuta kuin syöttiin kiinni.

Otava 2014

http://www.city.fi/blogit/hikkaj/tavallinen+tarja/128172

Härkönen on nyt paketissa

Viikossa luin Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein loppuun, mikä on hitaalta ja paneutuvalta lukijalta aivan formulasuoritus, vastaa vähintään Räikkösen vauhtia.

Turhan nopeita kierroksia, ei huomaa kaikkia kiemuroita ja voi törmätä koska tahansa, menettää kirjan hallinnan.
Mutta niin siinä nyt on käynyt ja tulos tilitetty Cityyn. Eli sinne minne se kuuluukin: nuorehkoille urbaaneille, energisillekin eläjille.
Itse mieluummin palaan Lehtosen kesäiseen Putkinotkoon, vaikkei sielläkään mikään ainainen tyven vallitse. Ei todellakaan!

Mutta: onpahan luontoa ja luonnonhelmaa.

Ja se jos mikä tarjoaa kaipaamaani, eli lepoa ja rauhaa.
Ihan oblomovilaiseen sisäelämään en sentään kumminkaan vielä suostu.

 

http://www.city.fi/blogit/hikkaj/lottovoittajan+voihan+elama/128136

Seisominen intohimona

Pakon edessä kun ei istumapaikkoja riittänyt seisoskelin lähes puoli päivää oven suussa lauantaina tuolla: Intohimo kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa 19.-21.9.2014

Westö siellä oli kuuluisimmasta ja laadukkaimmasta päästä ja hänen sanomansa oli se että ahkeruus kaiken voittaa, lahjatonkin voi ohittaa laiskan lahjakkaan, kuten hän on tehnyt. Lisäksi uutena tuli esille ettei hänellä suomenruotsalaisena ole mitään tekemistä varakkaiden kielivähemmistöläisten kanssa: Pohjanmaalta on suku lähtöisin ja aivan tavallisia pulliaisia ovat; ei saa sotkea Donneriin ei Wahlroosiin.
Niin sen kuuntelin. Intohimona hänellä on siis ennen kaikkea ahkeruus.

Kai tässä Leijaa lennättämään sittenkin on jossain vaiheessa kuljettava kerran. Finlandia-palkinnon on Joku Hyvälukija - vai oliko jo silloin yhden ihmisen raati, mikä tuntuu tosi naurettavalta ja diktatoriselta, hyvän maun rajat ylittävältä - päättänyt ojentaa vuonna 2006.
 
Pätevältä tuntui, eipä silti, Kjell.
Toinen Finlandisti ei niinkään, puheesta päätellen, eli vuoden 2013 Riikka Pelo. 

Mutta eihän näitä esiintymisten perusteella jaetakaan, jos jaettaisiin niin lauantain esiintyjistä Maija Nainen katolla Vilkkumaa ja Antti Pihkatappi Heikkinen kävisivät voittotaiston. Maija tapaili välillä laulujakin eläväisen puheenpidon lomassa.
Mutta kyllä Antti huumorillaan olisi voiton kuitenkin korjava.

Kirjallisestihan molemmilla on vielä ohukainen pohja, yhden kirjan kirjailijoita ovat.
 
Mitä nyt Antilta Juice putkahtaa näinä päivinä markkinoille. Leskisen elämäkerta Siltalalta. Se on kyllä hankittava, kun kerta muutaman mukiinmenevän Juice-elämäkertanäytelmän jälkeen  on välillä saatavilla totuudellisempaa Juicea.
Heikkinen kertoi, ettei se J niin V-mäinen oikuttelija ollut kuin taru kertoo, päinvastoin hyvin sydämellinen ja herkkä ihminen, ainakin hänelle. No toinen on juankoskelainen, toinen nilsiäläinen. Naapuruksia siis. Sama savolaenen äetinmaeto kielessä jos muussakin pohjimpana jylläämässä.
Kumpikaan ei ilkeää ihmistyyppiä, ainakaan tahallaan.

"Sellaisiakin luonnostaan on, siis tahallaan ilkeitä."

Niin vastasi Antti yleisökysymykseen salissa, joka oli siis tupaten täynnä kirjallisuusväkeä niin kuin jokahinen syksy.

Komeat kirjallisuuspäivät taas Joensuussa, kannatti seisoskella ja miettiä epäolennaisuuksia.

Siellä selvisi sekin, onko Juicen Musta aurinko nousee -kipaleen Musta pronomini vai adjektiivi.

Mukana olemattomille vihje: löytyy Heikkisen Juice-elämäkerrasta Risainen elämä – Juice Leskinen 1950–2006, ilmestyy Siltalalta lokakuun alussa.

 

Luen tätä nyt näin

Yhtä aikaa luen Lehtosta ja Härköstä, klassikkoa ja nykypölyä. Lehtonen riittäisi yksinkin luettavaksi, Härkönen jäisi ohueksi. Käkriäiset Puttosten kainalokeppinä on tarpeen. Jotta lukijana jotain Härkösestä kostuisin. Pelkkä moderni BB-elämä ei riitä mielenkiinnon ylläpitoon, sen verran vanhaa sukupolvea olen, ettei jaksa melskata Puttosten mukana tavaran perässä.

Liitän Juutakseni, jota olen tutkaillut jo pitemmän aikaa, Eevin rinnalle.

Juutas Käkriäinen on palaamassa matkalta, niin myös Eevi Puttonen, lottovoittaja.
Molempien matka päättyy mahalaskuun. Juutas palaa lähimatkaltaan kahdeksankymmenkiloista jauhosäkkiä kantaen tuskaa täynnä; Eeviäkään eivät enää juuri kiinnosta kaukomatkan ensimmäisen luokan edut, sängyiksi taittuvat penkit eikä free tarjoilu.
Juutas on nähnyt sahan omistajan hienoudet ja saanut pientä kunnioitustakin kansanparantajataidoistaan; Eevi elänyt omine uima-altaineen Thaimaassa palvelualttiin henkilökunnan huomissa.

Nyt on aika pudota arkeen.

Molempien kotiintulo on suurinpiirtein surkea katastrofi.
Juutaksen puoli-ilmainen hiellä kannettu jauhosäkki repeytyy; ketunpesille ovat häipyneet heinäntekijät. Vihoissaan Juutas tappaa kanan ja on haljeta raivosta.

Eeviä vastaan tulee ilkkuva naapuri: huumepoliisit ovat käyneet rauhoittamassa juhlivaa aviomiestä ja tämän remuavaa seuruetta, jonka jämiä vielä on jäljellä kotisohvalla. Ne saavat lentävän lähdön Eeviltä, mutta kukaan ei sentään kuole.

Että semmoista elämää: oletpa rikas tai köyhä.
Mailissa kysyn Vanhikselta, kumpi elämä parempi: köyhän vai rikkaan. Saan vastaukseksi hyvän analyysin kuten Vanhikselta aina:

Romaanihenkilöt ovat usein aika yksiulotteisia. Onko Konsta Pylkkänen onnellinen. Se on eri asia kuin se, että lukija ja romaanin muut henkilöt hänelle naureskelevat. Ehkä olen tosikko, mutta aika usein tuohon ”kansanmiehen” kuvaukseen liittyy jonkinlaista ivaa, mutta täytyyhän kirjan myydä.

seur.
http://hikkaj.blogspot.fi/2014/09/harkonen-on-paketissa.html

700 ranneketjua

Käyneet nuo härköset pankissa sijoitusneuvojan pakeille jo.
Ja siellähän se kieli on just sitä omaansa, sitä jota Karit (Rydman ja Kavi kera kanttori-Äijän ) joskus yltyvät musiikista keskustellessaan käyttämään: ota siitä selkoa! Vaan ylen mielenkiintoista silti.

- Paljonkos tuo, tahtoo sijoitusneuvoja sanoa.

7 miljoonaa.
Paljonkos tuo!

- Ei kai se näädänsilmä yritä taas meistä köyhiä tehdä! miettii itse lottovoittaja Eevi.

Eihän se paljon olekaan:
Eevi menee kultasepänliikkeeseen ja katsoo ranneketjua. 9600 €. Ei osta, vaan tyytyy  halvempaan. Konjakkitimanttisen maitokahvin värisen ohittaa. Ostaa tuhannen kahdeksansadan euron viuhkamaisen sormuksen.
Nopeasti laskien:
Jos ostaisi koko rahalla noita ranneketjuja, saisi ainoastaan 700 kpl.

Kiinnostavaakinko luettavaa näin miehisen lukemana?
No enemmän kuitenkin kuin mitkään autot ja moottorisahat, tai no yhtä kaikki. Pakko tehdä omia laskelmia, jotta jokin roti lukemisessa säilyisi.

Silti tiukkaa tekee, kuten kauppareissut aina, kirjakauppakäyntejä lukuun ottamatta.

Tuohon jätän nyt ja siirryn vartiksi Putkinotkoon missä Juutas Käkriäinen äheltää sen puoli-ilmaisen jauhosäkin kanssa kotia kohti. Olisi taas pesueelle leipää tiedossa.

Että on rikasta olla mukana  suomen kielessä ja näissä yhteiskunnissa. Ja joku vielä väittää miten tylsää on elämä.
Lue! Tartu opuksiin!



Lukuhaaste

seur.
http://hikkaj.blogspot.fi/2014/09/luen-tata-nyt-nain.html



Kennedymäisen nopeasti

Tämän helpommaksi ei lukeminen tule: sanat virtaavat kuin vesi hanasta. Välillä kuumempana, välillä kylmempänä, haaleana käsipesuna suurimman ajan.
Hanaa ei viitsi sulkea vaikka huomaa käsien puhdistuneen jo ajatammon.
Tuntuu hyvältä liotella.

Suuhun sopivat ja silmiin osuvat. Sen kuin mennä lorotellaan, ihan kivasti. Kerrankin kaunokirja jota sumeilematta voi lukea kennedymäisen nopeasti sisäpiirissä pysyen.

Minulle kennedymäinen pikalukeminen kaunokirjallisuudessa merkitsee korkeintaan viittäkymmentä sivua illassa: sentään raaputeltava sanojen alle omia onkaloita, mielleyhtymiä kaikessa rauhassa.
Aika ajoin pysähdyttävä assosioimaan, mikä, ja sehän se, on lukemisen suola.

Että osaa olla banaaliaiheeksi kiinnostavaa tekstiä!
Niin ennakoitavia tapahtumia: niin odotettua, niin yksinkertaista. Niin silti: sakseissaan pitää. Ja mukavapa tuo välillä on pistäytyä nykyajassa Putkinotkojen ja Kuubien ohessa.

Härkönen osaa suuhun sopivan dialogin, näyttelijäkin kun on.

Tämä Häräntappo-Anna-Leenan Kaikki oikein on kuin jokin Kolmosen, Nelosen tai Subin viihdeohjelma, Maajussille morsian, Vain elämää, BB, tai jokin johon helposti jumittuu.
Kiinnostavaa ihmisen käyttäytyminen oudossa ennen kokemattomassa tilanteessa on, niin kuin noissa ohjelmissa, tai tässä rompsussa, jossa voitetaan yksin, pariskuntana, seitsemän oikein lotossa seitsemän miljoonaa.

Sadannella sivulla menen, Eevi-voittaja kertomassa baarissa skumppaa pöydällä ensimmäiselle ulkopuoliselle, parhaalle ystävälleen, Hannalle, että näin on päässyt käymään ...

seur.

http://hikkaj.blogspot.fi/2014/09/700-ranneketjua.html

Kaikki oikein - onko?

IL

Härköseen jäätiin eilen ... ei kun toissapäivänä, tai toissatoissapäivänä siis.

- Miks juuri me?

Kysytyttää Anna-Leena kirjassa Kaikki oikein Otava 2014.
Kari Puttonen on ihmeissään, vaimo kauneuksienhoitaja Eevi, vastaa kysymykseen kysymyksellä: - Kukas muukaan?

Viinanhan siinä tahtoo tukehtua. Ja voi sitä kateuden määrää!

Totuuspohjaakin Härkösen romaanista löytyy, sillä kirjailija mainitsee käyttäneensä lähteenä tutkimusta: Falk & Mäenpää Lottomiljonäärit.

Menneekö noilla Eurojackpotin voittajilla paremmin, tasaisemmin edes?
Toivotaan niin.
Voi olla vaikeaa, koska vottajallahan on käytössä nyt suurin piirtein sadan ihmisen työelämäntienuut.
Joutuu elämään sadan ihmisen elämän!

Eikös se jos mikä ole jo ennakkorangaistus ja kamaluus.

seur.
http://hikkaj.blogspot.fi/2014/09/kennedymaisen-nopeasti.html

Virulaisittain Putkinotkoa

"Päike paistab Putkinotkos. Vanaema, ruske ja kumarseljene, kônnib Putkinotko hurtsiku poole. Ta tuleb marjametsast."

Näin sitä mennään vuorostaan naapurikielellä marjaan; hyvinhän tuo luontuu lyhyellä yliopistollisella viron peruskurssilla, jonka Remes H aikoinaan Joensuussa veteli. Hurtsiku täytyy tarkistaa.
Vähän kuin ristikkoa ratkoisi. Tulee huumorielementtikin samalla mukaan. Toinen meistä sanookin, halventamatta, että koko viron kieli, eesti (maakeel), tuntuu kuin vähän keskenjääneeltä, keskenkasvuisen puhumalta.
Ainoa kieli jota jotenkin heti terästäytymättä tajuaa.

Paratiisissa, tässä Putkinotkon peilikuvassa, luumut kypsyvät vauhdilla, saas nähdä kelpaako harakoille, jotka tyhjensivät makean omenapuun runsaan sadon muutamassa tunnissa. Siinä ei paljon Lempin käpälä paljon avuksi ollut; hyvä etteivät Lempiä nokkineet omenana.

Jos kelpaa, niin eipähän tarvitse vanaeman lailla viimeisillä voimilla paneutua poimimaan.

"Ta kummardub neid nüüd noppima."

Mikään tutkija ole, mutta

Kaikenlaista se ajatus sylkee = eikö muka enää muuta huolta mulla kuin problem

'miten paljon Huovinen sai vaikutteita Haanpäältä?'.

Lienee Rajala tai joku muu Huovis-tutkija asiaa tutkinut. Olisi kiva tietää, kun vankka perstuntuma on, jotta aika paljon. Viimeksi itse olen asiaa honaillut Joulukalenterissa, jonka kaikkien luukkujen alta paljastui Pentti Haanpää. Kaikkien!
Vaan mitäpä tuosta tietämään, lopulta: senkun lukee ja nauttii. Kumpaisestakin.

Tämä uusimman Haanpään, Eräs Avioliitto ja muita kadonneita juttuja, jälkeen sekä yhtä julkaisematonta romaanikässäriä lukuunottamatta, nyt kaikki Haanpäät lienevät piiloistaan löytyneet.

Haanpää-tuntija Matti Salminen on kaivellut nämä 29 juttua monen mutkan ja selän takaa.
Yhdeksi suurimmista pimittäjistä Salminen mainitsi Haanpään elämäkerrassa, Pentti Haanpään tarina, Otavan kustannustoimittajan, Eino Kauppisen, joka heti hautajaispäivänä oli 'rojauttanut' Pentin työpöydän sisällön pahvilaatikkoonsa.

Salmisen löytöpaikkoina on moninainen nimike lehtiä, joihin Haanpää on kirjoituksiaan lähetellyt pienin muunnelmin jo valmiista kirjatekstistä, Noitaympyrästä, Vääpeli Sadon tapauksesta, Isännistä ja isäntien varjoista, Korpisodasta, Taivalvaaran näyttelijästä jne.

Lisää liksaa Pentin piti saada, kun ei mitenkään varma ollut, uskaltavatko kustantajat painattaa 'yhteiskunnan vihollisen' tekstejä kirjoiksi asti.

Mielenkiintoinen lehtiluettelo siitä muodostuukin:

• Nyyrikki 1927 (kirjoittajanimellä Jopi Jousijoki)
• Työväen Joulualbumi 1932,1937,1938
• Työväen Joululehti 1934
• Tulenkantajat 1935
• Kirjallisuuslehti 1935
• Työläisnuorison Joululehti 1936
• Työn Joulu 1936, 1937, 1940
• Kirjallisuuslehti 1937
• Kansan Joulu 1937
• Kaltio 1945
• Suomen Invaliidin Joulu 1945
• Suomen Kulttuurirahaston 10-vuotisjulkaisu 1949
• SKDL:n Vappu 1949
• SKDL:n Joulu 1950
• Nuoren Voiman Liiton 30-vuotisjuhlajulkaisu Nuori Ikaros III 1951
• Kiina sanoin ja kuvin 2013!

Tässä mennään nyt siis viimeisillä 'penteillä' syyssäihin, vaan eiköhän näillä pärjäillä kun sekaan dippaa Putkinotkoa, ja kas kas! Anna-Leena Härkönenkin uusimmallaan, Kaikki oikein lottovoittajallaan, on kevytkenkänä hypähtänyt yöpöydälle.

Hääpuhe

Siitä hetkestä 

 

Poika, olet onnesi löytänyt.
Päivälleen viisi vuotta sitten löysitte toisenne.
Äitisi, tässä, oli ikäisesi kun me yhteen kävimme, mutta puolenkymmentä vuotta vikkelämpi olit kuin isäsi, joka tosin jo pienenpienenä oli iltarukouksen loruttuaan noussut vielä sängyn kaiteita vasten ja syvän helpotuksenhuokauksen päästänyt:
"Äit. Naimiteenpa ei oo pakko männä mutta taivaateen on!"

Se on ohi teiltä nyt, hetki sitten. Naimisiinmeno.
Ja tavallaan nythän on toteutunut kumpikin huokauksen puoli: kun on naimisissa niin on myös taivaassa.
Niin se on, epäilemättä.
Niin sen on oltava, sillä kuka sitä muuten menisi ja jaksaisi.

Teillä molemmilla on elävä esimerkki vanhemmissanne, so. kolmetkymmenet vuodet ja silleen takana jo. Meillä joulun alla helmihäät, 30 v, lähestyvät, korallilla pian ovat Sinun, miniärakkaan, äiti ja isä, joilla yhteiselon vuosia sitten 35.

Sopii kokeilla, sopii tulla perästä. Ei se hassumpaa ole ollut.

Teillä edessä jo vuoden päästä paperihäät, sitten pumpuli, nahka jne. Taulukon mukaan taivalta tätäkin taitetaan.
Mukavia etappeja tiedossa arjen keskelle.

Ei muuta kuin elämää eteenpäin elämään; pääasiassa nautittavaa ja lokoisaa avioliitossa oleminen on - hauskaakin.
Niin sen on oltava, sillä kuka sitä mörköpiirissä jaksaisi jurottaa.

Kunpa voisitte tavoittaa toisenne niin kuin Volter Kilpi, suuri suosikkini, toivoi tapahtuvan kosiokirjeessään 22.4.1906 rakkaimmalleen, tuolle hänelle niin ihanalle Hiljalle, kirjassa Volter ja Hilja
"Ovat sanasi niin kuin valoa minulle"

"Katsos, minä olen joka hetki valmis astumaan koko elämäkseni sinun rinnallesi. Olen täysin selvillä sydämestäni, ja tunnen itsessäni tahdon ja voiman omistaa koko olentoni sinulle. Koko elämäni onni olisi siinä. Sinä hetkenä, kun sinä tunnet itsessäsi sitä samaa, voit sinä luottamuksella liittää kätesi käteeni, ja siitä hetkestä on meidän kummankin elämä oleva ratkaistu. Siitä hetkestä asti on meidän kamppailtava siitä, että koko elämämme ajan kestäisi rinnassamme hyvyys ja lempeä anteeksianto ja syvä rohkaiseva ja lohduttava ymmärtämys tointoistamme kohtaan."

Samaa tunnetta toivomme me kaikki täydestä sydämestämme teille.
Hyvyyttä, lempeyttä, ymmärtämystä ja anteeksiantoa.

Onnittelemme!
Hyvää matkaa!
Ei muuta kuin peukut pystyyn ja kolminkertainen Skål!

Tervetuloa Paratiisiin!

   psstt                 

  

Kaksi ristiä käsillä

Viisastuuko sitä kuoleman kielissä?

 

Kiinnostaa kovasti, astuuko viisaus vanhenevaan ihmiseen; tuoko iäkkyys tiedon tulevasta; osaako poimia olennaisen epäolennaisesta; onko arkipulmilla yhä ylin paikka ajatuksissa; kiinnostaako yhteiskunta enää, se mitä ympärillä nyt ja tulevaisuudessa tapahtuu ???
Eikö oman kehon ulkopuolella toisille tai ympäristölle tapahtuva ole jo viimein merkityksetöntä...

Muistan ikuisesti äidin innon koulutukseen (jos kuninkaallisiinkin) ja sen tuomiin titteleihin. Niinpä kuolinvuoteella, kun kaikki voimat alkoivat olla finito, joku piru meni minuun ja sai kysymään jo puhumattomalta, pois lähtevältä:
"Vieläkö oot sitä mieltä että pitäs kouluja käydä ja titteleitä hankkia?"
Ajattelin varmana, että viime voimilla moinen sivuseikka olisi jo EVVK.

Mutta ei.

Pää nyökkäsi ja nyökki; muuten ei sitä intoa ja silmänluontia voinut tulkita kuin että kaikkea sie kysytkin:

- Totta kai! Ja ilman muuta.

Niin, nytpä samaa seurailen Hannu Helinin blogista päivittäin.
Runoilijahan kirjoittaa kuolevansa ennen joulua, enää syöpähoidot eivät auta. Ja ihmettelen, kuinka kumminkin, välillä, kaksin käsin HH:kin on ajassa kiinni, jopa maan kohtaloa surren, kuten kun Jatkosodan päättymisen 70 päivän kunniaksi solmittiin eilen jokin hemmetin nato-liitto.
Melko vaikea on kuvitella että moinen kiinnostaisi kun lähtö on lähellä.

Ei se oma napa sittenkään ole tärkeintä tai ainoa asia elämässä - eikä kuolemassa!

 

Syysähkettä

Saskatoonin, marjatuomipihlaja (Amelanchier alnifolia), taimia tarjosi naapuri, ja mikäs: siihen leikatun sukulaisensa, kymmenrunkoisena harottavan Suomen tuomen viereen haudattiin tämä preerian kasvi uutta ylösnousua odottamaan, ja luumupuupensaiden väliin upotettiin toiset yrittäjät.
Eipähän tarvitse mustikoissa kyykkiä kun seisaaltaan samahkon makuisia marjoja aikanaan koppaan keräilee.

Muutenkin oli istutuspäivä.

Tammi (Quercus roburoli) oli jossain vaiheessa karistellut siemeniään niin että ruohonleikkuulta oli taimi jäänyt kuusiaidan juurilta ajamatta; parikymmensenttinen taimi sai uuden paikan katkaistun koivunrungon ja äitinsä viereltä - parikymmentä vuotta niin eikö tuo jo äitinsä alaoksiin ylettyne.

Vielä parit vaahteranpoikaset (Acer platanoides) ruusupehkon sisältä alaoksiaan kuivattavan kuusiaidan eteen tuottamaan Paratiisin Aatamille, sille Onnille ilkossuojaa.

Nokikolarikin pitäisi taas kutsua. Likakaivontyhjentäjää ei tänä vuonna enää tarvita: siitä revohkasta ei enää ole kuin hyvin ruohottunut nurmikenttä jäljellä ja muutama kalju pensaanruipelo.

- Tämän näyttää suht hyvältä, sanoo ja vilkaisee muotovaliota, pumppua, joka töröttää kuin viettelevä kuningatar orapihlajapallon takana.

Vielä nyhtää aitaverkon salaattien ja persiljojen ympäriltä. Rullaa, työntää aitan alle odottamaan uutta kevättä. On tehtävä kaistaa peräkärrille, jotta ne keväiset puunrangat saisi talveksi raahattua ja sahattua pinoihin.

Melkein jo pyyhittää hikeä.
Sen verran rajaa Onni syystohinaa, ettei työstä ala käydä, ähkiä tarvitse.

Saunassa sitten on ähkinnän aika.
Odottamassa myös sauna-, ehei kalja vaan, saunasuklaa ja saunakirja! Sitten illankamussa kylykylvyn jälkeen. So.
- Fazerin sinistä kahvin kanssa ja Haanpään punaista uutta: Pentin 29 kansien välissä ennen julkaisematonta juttua tuoreessa kokoelmassa Eräs avioliitto.