Onnen maa

- Elokuva on tunnetta. Ja se on juuri näin.
Niin lausahti Markku Pölönen kerran telkussa Onnen maata (1993) kertaillessaan.

Muutaman huvittavan anekdootin tekoajoista kertoi nyt, 2014, elokuvan syntysijoilla paikan päällä, Rääkkylässä, ennen kuin 140 vuottaan viettävä kunta pääsi tarjoamaan elokuvan lahjaksi meille kuntalaisille.

- Missään nimessä ei saanu unohtaa kertoa kuvauspaikkojen löytyessä talonväelle jotta tästä etteenpäin älkää missään nimessä tehkö mittää: heinää ei saa kaataa, taloa maalata, kattoa pellittää. Jos jätti sanomatta kävi kun sille Belarus-traktorille, jonka aamulla haettaessa, oli isäntä yön aikana maalannu, kiillotellu ja laittanu viimosen päälle. Oli iso työ maskeeraajan patinoija se entiselleen.

 - Niin no niistä kanoista vielä. - Kukko oli.
- Vaan kanoja ei koko sipulipitäjästä tuntunu löytyvän, piti laatikollinen kaupunkikanoja tilata. Niistä siihen touhuun ollu. Niitä piti miehissä pökerryksiin pyörittää jotta eivät ois sinne tänne töytäilleet vapauden koittaessa, sitten kun ne laski puolpökerryksissä maahan niin kukko säikähti ja säntäs talon taakse - se näkyy filmillä kun katotte...

Sanoi se Pölönen paljon muutakin, mm. miten lapsinäyttelijöitä ei kannata suututtaa ja miten oikean itkun saa syntymään, jopa lapsi, ja miten paljon töitä teetätti saada Pertti Koivula, vaalea albiinonpätkä, näyttämään tummalta pitkältä tangohurmurilta. Sen vielä kertoi että elokuvan Tapi ja Tenho on ite hän, pitkälti. Ja se kuvauskesä oli elämän onnellisin kesä.

On tässä tullut pujahdettua Onnen maahan tiheään tahtiin: Onnen maa on hurmannut minut niin että alkaa videonauha olla kaput, loppuun virutettu ja vongutettu. Onneksipa on YouTube ja teatterit Kouvolat koluttu. Ja ne kesäteatterit, joiden kylteissä ja brosyyreissä on lukenut - Tänä kesänä Markku Pölösen Onnen maa.

Tähänastisista vertaansa vailla on ollut esitys yhtenä kauniina kesäisenä iltana Kerman kanavalla oopperalaulaja Juha Kotilaisen kiskaistessa tangon kuin salaman.
Että hittoako näitä Oksasen Puhdistuksen kaltaisia puhdistuksia vain lukemaan ja katsomaan, kun onnellisempaakin elämää on tarjolla, ainakin jokapäiväisempää, silti ei turhan kevyttä, hötöksikin mainittua.

Pitkin maita ja mantuja Onnen maata etsimässä

Hellevi Pouta: Satumaa - Reijo Taipaleen tarina. Karisto 2017

http://todayintango.wordpress.com/2011/04/30/1993-april-30-premiere-of-onnen-maa/

http://www.kotikarjala.fi/tuotanto/etusivu/199791.html#199792.jpg

Saarikosken hauta

Onhan se vaikuttava olotila ympäristöineen, vaikka miten mieltäisi sen humpuukiksi, eikä uskoisi todeksi munkkipoikain kilvoittelua.
Mutta traditio painanee kupissa arvoa antaen.

Epäilee, epäilee; vähemmän kuitenkin epäilee jumalaa kuin noita etsiskelijöitä kaavuissaan: miten tosissaan voivat olla kun kaikki nykyajan lekkeet, ja vanhat viinit, ovat käytössä - ainakin ulottuvilla koko ajan. Mitäs Klimenko Jeesus-lauluja laulaessaan tokaisikaan: - Mistäs te tiedätte mitä ja miten maallisia ajattelen näitä lauluja laulaessani!

Pipo päähän heti aamutuimaan sunnuntaina ja toiselle retkelle Saarikosken tykö. Edelliskerralla satoi kaatamalla, syksyä silloinkin; nyt vain vähän tihuuttaa, räntänä liki. Sergei on nostettu maihin talvilevolle sillankorvaan. Tie on jäinen, 'pyhiinvaltajan' jalka tahtoo lipsahdella. Möyrien nousee vihreä traktori mäen takaa ahneine etukoukkuineen väritöntä maisemaa maalaamaan; kaspas - pyhän ympäristössä viljelevät viljelijät maataan kuin missä tahansa.

Kuusiaitakujaa, taivaankorkuista, kulkee pv pienenä toukkana hautausmaan takaportille.
Tervattu portti on jäänyt auki edelliseltä kiireettömältä.
Orava rapisee männyn oksalla, säntäilee sinne tänne.

Ei tuota vaikeuksia löytää Pentti kun kerran jo tavattu: oikealle  aidan viereen, vähän syrjään pyhemmistä.

Siinä makaa kynien alla kynittävänä.
Ja eikö tuo piru, kavala päätään nosta: Epäilys herää, sama kuin luostarin mäellä vasta, että onkohan Pena sittenkään sen kummempaa aikaan saanut? Lukeehan niitä, mutta!
On silti ainoa hauta, jossa elämää: jälkiä käyneiltä. Ne kynät, kuva ja ristin reunaan niitatussa paperibrosyyrissä ihailijan kehut.

Sairas Pentti, lepää rauhassasi.

Nunnat on haudattu riviin ylemmäksi. Paavalille hilattu melkoinen kivimuhkura muistoksi, Akaki-symppis on jäänyt ja jätetty rivimieheksi muiden munkkien joukkoon.

Portti kiinni ja kujalle.
Sillalla sama traktori, maiseman ainoa väri, palaa paalikuormalastissa, etukoukkuunkin on tarttunut yksi valkea mammutinmuna.

Kyllä. Elävät ne täälläkin.
Elävät - jos kuolevatkin.

Jolla sitten elämän voittavat.

Kirja kuin kärpäsläppä

Näkymä munkkikammion akkunasta

Uudessa Valamossa, Heinävedellä siis, on kymmenen munkin muonavahvuus, keski-ikä kilvoittelijoilla ainoastaan 45 vuotta. Nuorempien täytyy olla aika nuoria. Toivottavasti kantti kestää.
Ei siis hätää: homma jatkuu.

Vaikka aika kaukana taitaa kilvoittelunhalu, ja askeettinen elämä, tietokoneiden, sipsipussien ja viinipullojen ulottuvilla olla. Mutta mikä minä olen jne.

Raukkamaisesti sitä vaan vertaa aina kun muutaman kerran vuodessa oma käsi ojentuu kirjahyllyyn, josta nappaa kärpäsläpän paksuisen vaikuttavan kirjasen: J. Suhola Askeesi ja sen ilmenemismuodot Valamossa.  Ensimmäinen painos Sortavala 1936.

Kirja on melkein yhtä tehokas kuin kärpäsläpän huitaisu: vähäksi aikaa se kellauttaa selälleen, pökerryttää, mutta pian on taas valmiina lentoon - tonkimaan muunlaista elämää.

Jokin lumo tuossa läpykässä kuitenkin kaikitenkin on.
Ainakin se aina panee vertailuttamaan, miten kaukana askeettinen elämä on nykymenon jytkeessä: illat mtvtä ja bbtä, päivät puuhannan lomassa isää ja ilää läppäriltä ynnä päälle radion pölinät. Tuleepahan katkaisseeksi moisen maisen saippuaelämänmenon edes toviksi, edes joskus.

Loppulitviikkinä, kuin loppurukoukseksi (?), tulee sitten hyvillä mielin (!) kerranneeksi nämä askeesin ilmenemismuodot, äärimmäiset erikoismuodot:

• vaikeneminen
• eristäytyminen
• sulkeutuminen 

koko iäksi (huom!)

Kahleiden kantaminen sekä varsinkin peseytymättömyys pyöristävät suun joka kerta. Näin ylihygienia-ajassa sekä narsismin muotikautena on mieltä puhdistavaa lopettaa lukurupeama saippuattoman elämän selitysyritykseen:

"Samoin tapa olla peseytymättä mielestäni johtuu pikemmin siitä, että ihmisen sielullinen kääntyminen on tapahtunut sellaisissa olosuhteissa, jolloin hän on alkanut pitää mitättömänä kaikenlaista hienostelemista, jopa puhtauttakin, kuin narsismista, s.o. alastoman ruumiin näkemisen pelosta."

Lisää Cityssä

Rousseau - yksi tusinasta

Jos kaksitoista persoonaani vaikuttanutta kirjapersoonaa olisi pakko luetella niin mitalikolmikkoon asti sujahtaisi kevyesti tämä jo koulupoika-aikoina opetettu kummallinen 'Takaisin luontoon' Rousseau Jean-Jacques. Opettajakoulutusaikoina hänestä kuuli lisää, kuin pakkosyöttönä, siinä missä muistakin kasvatusmaestroista.
Ihmekös jos kaiken maailman Émilet yhä hallinnassa.

Mutta ei Émile eikä Yhteiskuntasopimuksesta mihinkään - mutta Tunnustuksia.
Siinä kirjaa kerrakseen!
Se iski.
Siinä on matkaava filosofi paljaimmillaan: oma elämä vähemmän hallittavissa kuin toisten, joille neuvoja pudottelee.

Tolstoikin kahteentoista mahtuu; noista  muista ei niinkään tietoa, ei ainakaan vielä: Saarnaaja, Job, Paavali.
Miten lienee laita tämän, koko tunnustuksellisen, paljastavan kirjallisuuden isän:
Aurelius Augustinus.

Mukava kuulla ja kokea miten paljon viisaampia ovat nuo entisaikojen tunnustuskirjailijat kuin myöhempien aikojen Päätalot, Saavalaiset ja Kihlmanit. Tai
Joel Lehtonen, joka Pekka Tarkan toimittamassa Putkinotkon herra -kirjeissä Sylvia Avellanille on väkisinkin täysin pyllyä myöten paljas, koska nämä intiimit kirjeet rakkaan Sylvian piti hävittää lukemisen jälkeen.
Tai miksei samaa sarjaa ole jopa Eva Wahlströmin Rajoilla nyrkkeilijän tuskista kirjoittaessaan. Vuokko Koistinen  Avohaavassaan.
Pilvin pimein löytyy julkaistua paljastusta ja tunnustusta milloin kirjeinä, milloin päiväkirjoina, milloin kirjoina.

Toinen juttu sitten säilyvyys.

Niistäpä säilyneistä, siis sisällyksellisistä, aarteista otetaan selvää FM Torsti Lehtisen johdolla nyt Valamossa kurssilla Paljastava kirjallisuus.

Oikein kurssilla, johdatettuina. Jopas kelpaa.

Varsinainen sarjakuvasankari!

Konsultti!

Turha joukkoko taustalla?

Kombinaatio Sana&Kuva on minulle ylivoimainen ollut tutkittavaksi aina: lukeako vai katsoako? Eikö muka jompikumpi yksin riitä!

Tällä kertaa kyllä, kun minulle valmiiksi sarjis ojennettiin, napsahti. Heti.

Myös Mensan viikolla jakama palkinto Aku Ankan oivaltavasta kielenkäytöstä herätteli  sarjakuvanvastaista mielenlaatuani: näinköhän on kelkkansa käännettävä - jukolauta!

Tämän verran vielä ämpyilen vinosti hymyillen: 

- Vaan palkitsiko kuvista!



Urho

- Ei Urholle voi sitä antaa. - Ota pois, ei Urho jaksa sitä kantaa. - Urho rikkoo sen.

Kaupungin Siwassa pikkupoika ponteva kantaisi purkkia vaan ei perhe luota. Urhoa itkettää.

Kuinka voi sattuakin että Urho sittenkin tavattiin!
Hassua. Urhon jäljillehän lähdettiinkin alun perin.

Kolme päivää on sataa tihuutellut. Viimeinenkin etappi selätetty. Luonto itkenyt koko ajan kuin pikku-Urho Siwassa, vähän niin kuin silleen tikistämällä.

Näissä loppusyksyn matkoissa on hohtonsa: lämpimässä autossa istuskella ja katsella luonnon luopumista, luovuttamista. Värit häviämässä, haalistumassa märkyyteen suuren laveerauspensselin huiskintaan. Liottuvaa värinhäivähdystä silti, enemmänkin olisi, jos käväisisi edes vähäinen auringonpilkahdus.
Tuuli ylen laiskana puistattelemassa puiden lehtiä lentoon.
Mitäpä sitä turhia myrskyämään, ei auta.

Kolme päivää Savoa.
On nähty uudemman kerran Lepikon torppa, se jonka savupiiput häivytettiin kuvista kun tehtiin siitä oikeasta Urhosta savupirtin poikaa. Pielavedellä 3.9.1900 syntyneestä metsätyömies/tukkiasioitsija Juho Kekkosen ja tämän Emilia-vaimon, o.s. Pylvänäinen, puoskasta.

"Hän oli tyypillinen äidin poika, joka pyrki huolehtimaan kantajastaan loppuun saakka. Elämänsä loppuajat parantumattomasti sairas Emilia Kekkonen vietti jo presidentiksi valitun poikansa luona Tamminiemessä." 

Siinä syntymä, 1900.

Ja tässä kohti kuolemaa, 1986:

"Giscard kommentoi myöhemmin keskusteluja omilleen toteamalla, ettei hän ollut tiennytkään Kekkosen olleen vanhuudenhöperö." /Tapaaminen 2.-3.6.1980 Giscard d'Estaing

"--- vastoin professori Kivalon nimenomaista kieltoa Kekkonen päätti lähteä kalastusmatkalle Islantiin pienkoneella. Koko retki epäonnistui täydellisesti, ja Kivalon pahimmat aavistukset kävivät toteen: presidentti oli äreä, levoton, kadotti ajan ja paikan tajun, ja hänellä oli myös harha-aistimuksia." /Islannin matka 17.8.-22.8.1981

"Kekkosen luopuminen presidentin tehtävistä sinetöitiin 27.10.1981 koolle kutsutussa valtioneuvoston ylimääräisessä istunnossa."

"Viimeinen muistiinpano on elokuun 13. päivältä. Se kertoo hammaslääkärin olevan tulossa. Vajaat kolme viikkoa myöhemmin, sunnuntaina 31.8.1986, Tamminiemestä aamuyöllä lähtenyt suruviesti pysähdytti suomalaiset."

Kolmen päivän päästä Urho Kaleva Kekkonen olisi täyttänyt 86 vuotta.
Viitisen vuotta sairaana syrjässä. Niin kauan! Sitäpä en enää muistanut.

Eihän sinne sisälle torppaan syksyllä asiaa ole, verhotkin tiukasti kiinni.
Oma ulkokuva otantaan, niin ei tarvitse tekijänoikeuksista tapella.

Ja Urhon loppuluisusta luetut talteen otteina ylle 700-sivuisesta murikasta: Juhani Suomi Lohen sukua Urho Kekkonen Otava 2010.

Lepikon torppa piippuineen

Tervanjuontia

Osavuosikatsauksen aika = ks. Sekaisin kesästä?

Hammasta purren etenen, maaliin en tänä vuonna vieläkään päässe. Vaan väliäkö sen. Johan deadline, vuosi 2000, on lipsahtanut vuosikymmen, toista, sitten!

Englannin sodan jälkeiseen kirjallisuuteen näemmä jumahtanut, edelliskatsauksesta kesäkuusta edennyt vaivaiset 20 sivua, sivulle 281 Angus Wilsoniin; hänkin niitä vähemmän kiinnostavia kirjailijoita, joka kuulemma voi sanoa: "Humanismi on kuollut! Eläköön humanismi!"

Jostakin syystä - kai siitä ettei englantilainen luokkayhteiskunta ole hallinnassa, eikä vaatimus 'että hän [lukija] pystyy tajuamaan snobismin eri asteet ja ilmaisun, sanavaraston ja käytöksen hiuksenhienot erot' ole hallussa - brittiläinen kirjallisuus vähemmän kiinnostaa tämmöistä suomalaista perusjunttia, joka sanoo että Päätaloa, Mukkaa, Kilpeä sen olla pitää, aitosuomalaista.
Mitäpä noidenkin herrojen anglisaatiosta tulisi! Englannipa noiden herrojen kieli!

Kaipa pidän saarivaltakunnan kirjallisuutta enemmän sosiaalisena kuin metafyysisenä kirjallisuutena, enemmän ulkokohtaisena kuin sisäisenä ihmisen hakemisena. Siksikin vähemmän kiinnostavana. Vaikka olisihan siellä jälkimmäisenkin romaanitaiteen tekijöitä, kuten Iris Murdoch, William Golding ja Lawrence Durrell otettavissa.

No katellaanhan; ei ainakaan Kärpästen herra aikoinaan iskenyt.

Kahlailenpa tässä kaislikossa - vielä se ranta koittaa.
Noiden enkkujen jälkeen enää Amerikan kirjallisuus tutkinnan kohteena, josko se nappaisi.

Yliaikaa on jo mennyt 14 vuotta, viidestoista näköjään vielä tarvitaan ennen kuin 12-osainen Kansojen kirjallisuus on viimeisen osansa viimeisellä sivulla ja hallinnassa. Hallinnassapa koko haitari hyvinkin. :)

Vielä on 124 sivua jäljellä - enemmän kuin tätä kesää, ja tätä vuottakin päivissä.

Fiksoitunut virkkeeseen

Pirun Parnasso - pitikin ilmestyä!
Pahaan rakoon. "Paha paikka", sanoisivat kännykälliset. Kun on niin paljon muuta laadukasta luettavaa.

Niin pitikin tämän vitos-Parnasson tulla, sotkemaan tilannetta!
Yleensä viskaan, en heitä, nurkkaan tuoreen numeron odottamaan parempia aikoja, monesti tulemattomien, vähän niin kuin toisen kulttuurilehden ennen vanhaan: Juoksija, joka oli mahtava, ihan oikeesti hei, kulttuurilehti elämäntapajuoksija Tapio Pekolan eläessä ja päätoimittajana vaikuttaessa.
Juoksijassa oli silloin historiallista perspektiiviä, antiikkikin vahvasti mukana.

Sitten tuli kilpajuoksija, Ari Paunonen, päätoimittajaksi; siihen se sitten lässähtikin, sillä eihän oikean juoksijan ajatus urheilun ulkopuolelle hevin ylety. Arvontapääpalkintokin tilaajille muuttui Nykin- ja Berliinin-maratonmatkasta Peugeot-henkilöautoksi.
Auto juoksijan pääpalkintona - Ptyih! 
Eip männy kaaliin.
Siihen päättyi yhteinen matka, so. tilaus ja tuttavuus. Ilmestynee lehti vielä? Samapa tuo, kun omat lenkitkin ovat kaukana maratonista. dddd

Mutta onhan meillä Parnasso korvaamassa yhden Juoksijan. Siitä iloitkaamme.

Uusin voimin kaksin kasvoin yrittävät nyt Pernaa & Hämäläinen.  Näkemyksellistä persoona-Papinnimeä ei niin vain korvata janustelemalla. Toivottavasti ei käy kuin Juoksijan.

Että löytyisi muunkinlaisia virkkeitä kuin Tommi Melenderin sisäpiirin kaltaista kilpapaunosta, siis Melenderin Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari -kirja-arvostelusta Cityyn nappaamaani virkettä, jota olen viime päivät käännellyt, väännellyt ja vihannut -  joskin myös salaa psst psst ihaillut:

"Ensyklopediselle narratiiville ovat ominaisia alluusiot ja laajat historiallis-filosofiset perspektiivit sekä pyrkimys luoda uudenlaisia kerronnan muotoja, joilla pureutua vallitsevan aikakauden psykopatologioihin."

Onnekseni Dante, Rabelais, Cervantes, Melville ja Joyce, kaikki tuttuja kamuja minulle, ovat samaa sukua narratiivisuuden traditiossa kuin Pynchon.
Melenderin arvostelusta saatu tieto helpottaa tuskaani: ehkä toistaiseksi voin ohittaa Pynchonin, koska tunnen kaltaisensa, silmäillä vain samaan tapaan kuin Parnassoja ennen Papinniemeä ja Papinniemen jälkeen ja keskittyä lopullisesti pääasiassa suomalaisiin kirjoihin ja kirjailijoihin.

Siltala 2014

kuin

kuin kana kaurakuhilaan juurella;
kuin vainion harja helluntaina;
kuin hyppivä orava kuusen oksalla;
-
kuin pietarilainen juhtinahka;
kuin piimää köyhän talon piimätuopissa;

Muori (vasemman korvan hiustupsu) humisi ja nyökki hartaasti kuin kana kaurakuhilaan juurella:

- Muistan minä, muistan minä! - Tuore minä olin kuin vainion harja helluntaina ja rusko kiilteli pinnallani kuin hyppivä orava kuusen oksalla!

Ukkeli (oikean korvan hiustupsu) hörähteli hyvillä mieli, pienen leikinkin lykkäsi jutun juureksi:

- Koko rietas sinä olit päivinäsi lorvimaan korvallisellasi ja välkyit kuin pietarilainen juhtinahka! - Hehe! ja mittaakin piisasi kuin piimää köyhän talon piimätuopissa, kun vettä tuoppiin kaadettiin!

Siinäpä pätkää Volter Kilven Pitäjän pienempiä teoksen osasta Aurinkotytin tanssi, missä suutari Soleniuksen hiustukot puhelevat muinaisia. Suutarin kaljun yli huutelevat toisilleen.

Siinä kuin saa kyytiä nopeassa tempossa, kuin kunnon polkan tahdissa. Eli Kaville ja Ryytimannille vain tiedoksi, että perillä asioista olette, mutta että kyllä tältäkin pesee - ja ennen kaikkea löytyy jos linkoaakin. Ajatelkaas: pari kolme virkettä ja mikä kuinien määrä! 

Huumormieshän Volter on viimeisen päälle kirjoittaessaan. Juha Hurme on painotellut Kilven tekstin hauskuutta, moni ei ole asiaa huomannut eikä uskaltanut tajuta. Ei ihme jos lukijaraukat pitkästyvät jos kaiken tosissaan vakavanaamoin ottavat.

"Yksi parhaista naurua pusertava iloa hykertävä kirjallinen esitys edessä" olen merkinnyt Aurinkotytin III luvun alkuun, ja luvun loppuun:

"Viimeksi on yhtä paljon huvittanut ja naurattanut sekä hymyhuvia tuottanut Päätalon Kallen kerronta armeija-aikaisesta putkareissustaan Oulussa."

Ja voi sitä alleviivauksen määrää, jota kynästäni on irronnut raaputtamaan, kutittamaan pitkin Pitäjän pienempiä. Selkärangat ja -ruodot notkolla saivat varoa kutitusta nuo eläjät!

Muuten, muistivat nuo harmaantuneet ja ohueksi käyneet hiustupsut myös niitä mainioita nuoruuden aikoja jolloin saivat pitää varansa kun suutari oikein syljellään niitä litteäksi lipoi kun häätantsuihin  oli meno: kylläpä silloin nyt kalju päälakikin oli näyttänyt komealta - vai mitä:

"Soleniuksen päälakikin tunki tukkaa kuin sonnitettu sarka orasta ja itsessäkin oli paksuutta pideltäväksi."

Kaksi kirjaa muiden edelle

Putkinotko, pois. Haanpää pois. Kähkösen Graniittimies pois. Salaman Hakemisen riemu pois. Eva Wahlströmkin odottakoon. Keskityn vajaaksi viikoksi nimettömämpiin. Äejälle pitää antaa lausunto, kahdesta kirjasta.
Enshätään annan ainakin yhdestä.

Ari Stenman: Se on ikuista -kertomusten kirjasta nostan novellin Viimeinen palvelus.
Se on upea, uppoava suoritus. Ja kuolemasta ja hautaamisesta kun on kysymys voin hehkuttaa adjektiivilla: taivaallinen.
Se on oikea novelli ja siinä on juuri sellainen loppu kun novellissa kuuluu olla: mikä loppuvälähdys! Hyvän maun laitamilla, sen paremmalla puolella.
Vähäeleisyydessään vaikuttava: Kanttori ottaa kitaran ja alkaa tapailla, hyräillen muistella päivällä haudattua syrjäläistä, ja löytää osuva Laulun. Ulkopuolelta virsikirjan.

Muut kirjan kirjoitukset eivät ole novelleja vaan kertomuksia. No Hankala viikonloppu voisi olla.

Pitkän Puolenvuosisadan rakkaustarinan kanssa painin ja puhisen kauan, kunnes sulan siinä vaiheessa kun työllä vaurastuneella avioparilla ei enää mene hyvin, vaikka firmalla menisi; siinä vaiheessa vihdoin unohdan etten mikään oikolukija, virheiden metsästäjä ole. Sirpan löytäessä nuoruuden rakkautensa, Heikin lukkiutuessa ulkopuolelle kaiken, luovuttaessa, tv-radioliikkeen siirtyessä pojan käsiin.
Irvokasta kyllä, mutta: nyt vasta kirja alkaa tuntua elämänmakuiselta!

Kahta huonommin pyyhkii toisessa pitkässä kertomuksessa, Jarmo ja Heidi, nuoren avioparin perhe-elämähelvetissä, missä nainen nutuuttaa kilttiä rekkakuskimiestä aina psykoosiin saakka. Julma nainen tämä Heidi.
Tekisi mieli kopauttaa, mutta koska Jarmo ei sitä tee, niin en minäkään.

Kategoroida yritän kirjan: raportti, pamfletti, sosiologinen tutkimus jne. Siis kääntyy vahvasti tietopuolelle monin paikoin, niin tarkkaa on tekijän tietämyskuvaus pankki-, sosiaali- ja työvoimatoimen byrokratiapompottelusta. Sinä virastoruljanssissa on leikki kaukana, ihmisarvo kadoksissa. Vaikka toisin väitetään hyväosaisten suin: tahallaan toisten elätettäviksi ajautuvat.
Ilmankos kertojakin, joka on näkymättömissä pysynyt, alkaa, aiheellisesti, varoittaa itseään: "Mutta nyt kertoja vaietkoon, sulkekoon viisauksia latelevan suunsa ja jatkakoon kertomusta, siirtyköön kärpäseksi kattoon."

Siinä se neljän kertomuksen toinen kirja.
Nyt toisen vuoro, Ari Stenmanin esikoinen: Joskus voi käydä melkein hyvin. Nimi olisi sopinut täysin myös toisen kirjan nimeksi, nappiin osuisikin.
Esikoinen käteen epäuskoisena - tokko pappismiljöössä elämä auvoisempaa ...

Kummastakaan kirjasta ei käy ilmi ilmestymisvuosi, mutta tämän vuosikymmenen tuotteita ovat.
Kustantaja on Books on Demand. Liittynee omakustannustoimintaan, joka ei oikoluentaan, sisällön jäntevöittämiseen puutu.
Kommentoikoon Ari tarkemmin BoD:tä.