Iltajuna kaukaa Karjalasta Helsinkiä kohti oli tupaten täynnä. Lauantai-iltana pimeyden jo tultua! Maassa oli lumensohjoa ja ilmassa vilua kun seitsemän aikoihin junan valot lähenivät suljettua rautatieasemaa Tolosessa, se on pontikkakaupungin, huom! kaupungin, asemakoppero, jonka ovet ovat olleet visusti kiinni jo muutaman vuoden, jotta varmasti matkalle pyrkiviä palelisi.
Uskomatonta kuinka paljon matkustajia kaikesta puutoksesta, harmista huolimatta oli nousemassa junaan ja miten täytenä INTERCITY-juna oli jo lähtöasemalta pohjoisempaa lähtenyt. Launtai-ilta - eikö ihmisillä muuta tekemistä kuin matkustaa maaseudulta etelään aina Helsinkiin asti!
Vai olisiko kympin hintaisella Helsinki-
Veturi-tarjouksella ollut osansa menohaluihin ...
Meidän vaunussa oli ala- ja yläkerta, me istuimme alhaalla; ylhäällä ravasivat lapset edestakaisin, ensialkuun hämmästelimme, että kumma kun jotkut junan katolla uskaltavat matkustaa, töytäillä ja tallustella.
Alakerrassa oli lastenvaunuille parkki, vaalehiuksinen äiti istui toisen rattaan ulottuvilla, vähän kauempaa t-paitainen ulkomaalaisennäköinen mies hoiteli omaa puoskaansa antaumuksella. Paljon jaksoi mies vaivaa nähdä lapsensa eteen, joka, ihme kyllä tai juuri siitä syystä, ei ollut kiukkuinen vaan katseli avoimin silmin matkustajia ja kierteli käytävällä horjuvaan tasapainoonsa luottaen.
Kylläpä iskä jaksoikin!
Koko ajan josjotakin nuori mies paksuissa laseissaan puuhasi: nousi laski nousi kurkisteli kasseihinsa tönki tunki otti tutin juomaa lapselle silitti lapsen kiharaotsaa kävi vaunulta lelun vei takaisin laittoi lapsen vaunuun heilutteli otti pois.
Kouvolan jälkeen laittoi lapsen vaunuun nukkumaan, hyssytteli heilutteli.
Lapsi nukahti.
Isä otti cokispullon joka oli täynnä vettä, joi kauan pitkään, halulla ja hartaasti. Ei ihme että tarkeni t-paidassa kaikessa tuossa touhussa, ei ihme jotta janotti, ei ihme ettei liikarasvaa ollut kehoon kertynyt. Otti kirjan, aikansa luki, laittoi pois, Lahden seutuvilla nousi, kurkotti pullon hyllyltä ja joi pullon tyhjäksi.
Istuimelta edestämme oli jonkin aikaa kuulunut naurua ja kikatusta, hiherrystä kiherrystä; jossain vaiheessa penkiin oli istuutunut parikymppinen tyttö, jota lauantai-ilta tuntui naurattavan pitkin matkaa, hörähteli, hiljeni, hörähteli taas. Kännykkäänsä räpläili. Lappeenrannastako oli noussut sen jälkeen kun juna oli joutunut peruuttamaan kilsan verran, kai huomaamattaan veturikuski oli ohi ajaa kurauttanut, lauantaihuumaa lie hänenkin menoonsa tarttunut. Lahdessa jäi kikattaja kyydistä pois ja nauroi vielä laiturilla kylmään kävellessään.
- Ravintolavaunussa oli tunnelma katossa, kertoi kumppani kahvinhakureissulta palattuaan: korttia oli miessakki lätkinyt ja kaljaa kitannut, kuitenkin rähinättä remunnut.
- Viimeviikkoista, oli vaunumyyjä vastannut kun kahvinostaja oli kysynyt, onko kahvi tuoretta ja milloin keitetty.
Tuntui lauhtuneen kiireinen myyjäkin korttisakin hypättyä ennen pääteasemaa kyydistä, sillä kuulutus ravintolavaunusta helpotuksen huokauksen kera kertoi:
- Jonot loppuivat. Nyt olis vielä tuoretta kahvia ja virvokkeita jäljellä.
Pääteasemalla, no siellä Helsingissä, seisoi nuori äiti vastaanottamassa lasta ja isää jolla touhua oli piisannut koko matkan. Isä sai luovuttaa lapsen äidin huomaan.
Helpotti varmaan, koska minuakin helpotti - aivan ulkopuolista.
