Sanako vai kuvako?

Hamletin probleemi se jaksaa päässä jyllätä muodossa
tai toisessa. Tuon tuostaan tunkeutumassa hummeettiin.
Vaikka olenhan sen osilta osaltani ratkaissut. Mutta silti.

Piti taas kyliä kierrellä todistelemassa - itelleen. Nyt ystävien kautta. Pisti empimään oma vakaumus.

Ensin kirjastoon ja valokuvanäyttelyyn.
Veju oli lyönyt seinälle komeita kuvia luonnosta. Ja olin jo sanomassa jotta hakkaavat sanan kirkkaasti. Ei valehtelun hiventäkään jää jäljelle kun kuvia katselee ja kumartelee, toisin kuin sanan.

Mustavalkokuva sen olla pitää, valokuvan, jos kerta. Jättää liikkumatilaa ja askaroimista tuolle yllä mainitulle hummeetille. Kuten tämä jääsilhuetti:

Veijo Lievosen Otoksia Rääkkylän luonnosta-näyttely
 kirjastossa 9.8.2016 saakka

Jäätävää!

Mustavalkokuvana sen näin, vaikka oma kamera toistaa sen väärin värinä kaikkine kirkkaine salamajuovineen.

Siitäpä sitten jalkapatikassa kirkonkylän alle.

Noiden sykäyttävien luontokappaleiden kautta Paksuniemeen.

Ja Mestari-Matin tauluille:

Matti Hirvosen taidenäyttely

On serkulla kättä!

Valamo tuolla perillä siintää; kauinta haki katse, kauimmin zoomaili.

Sn ja KP:n Rt

Kiky ja Sote ja mitä näitä muita onkaan, urheilupuolelta ainakin: RK-V, HJK, RaNsU. Nuorisolla omat rajummat EVVK:nsa, bisnesmiehillä EK:nsa ja eläkeläisillä EKL:nsä.

Selvyyden vuoksi kaikki tuo l. pääasia että sekoittuu pää ja asiat. Eli kelkasta putoaa, ns..

Lyhennellen jää paremmin ja enemmän aikaa muuhun touhuun, ja silti asianlaidat tulevat kerrotuiksi siinä missä pitemmin poristen ja jatustellen. So. epäselvästi - mihin pyrin tänään(kin).

Otsikossa ts. on tiivistettynä haudallakastelukäyntiä lukuunottamatta koko eilinen päivä:

Sn
Heikki kävi kolvillaan tinaamassa pari katkennutta johtoa yhteen kuntopyörästä, joka raahattiin talvi-iltojen iloksi turhan kovakouraisesti yläkerran kuntohuoneeseen, missä ennestään on jo yksi kuntoiluväline valmiina, ukin nk. venäläinen haitari - hiki senkin kanssa tulee, varsinkin kun oikein väärin vetelee.

KP:n Rt
Kuukauden päivät se mukaansa tempaisi niin ettei harppomisesta puhettakaan, päinvastoin: hyvä etten Volter Kilven lukemisen tarkkuuteen päätynyt Kalle Päätalon Reissutyössä kirjaa edetessä. Kummallista vetovoimaa: olisiko Päätalo, jos musiikkia olisi, iskelmää ja Kilpi puolestaan kategorisoitaisiin klassiseen, taidemusiikkiin.

Olipa tuon miten oli, mutta nyt on kiire vetää yhteen Kallen kirja ja liittää se 18. kanneksi tuonne Kirjavinkkikuvastoon.
Jäljelle jää syksyksi enää vaivaiset 7, kunhan seuraava osa, Oman katon alle, on elokuun kuutamoilla nautiskellen luettu.

Ai niin, jos Omituinen höpöttäjä liikkeellä tänään tässä, niin on eilispäivään liitettävä toinenkin Höpöttäjä, vielä yksi vieras, jonka  höpötys katkesi ruohomättääseen kun paljain jaloin potki jalkapalloa pihanurtsilla ja ampiainen pisti varpaaseen:
- GRANDE KATASTROF! huusi tämä ja juosta potalti mummon auton uumeniin kipua potemaan.

Epistä tai ei

Hyvähän noihen isompien luakkosten on teatteriloissa istua ja niistä kirjoittaa kun on kaikki oikeudet! Toista se on meikäläisten pienten pyristellä kun ei edes kuvata saa!

(no ennenkin olen purnannut valokuvauskiellosta kun ne muka loukkaavat tekijäoikeuksia tai jotain - ja paskat! Pitää vaan näytellä isompaa kuin onkaan: tuntuu fiinimmältä ja fiksummalta, isommalta foorumilta.)

Unohtakaa tuo kursiivi, se on vain paha henki joka pulpahti hetkeksi pintaan, lupaan ettei se nouse sieltä enää tämän potullisen aikana.

Kymmenen on tähtäimessä, tämä taisi olla nro 7.
Joku eilisessä just noihen luakkoslaisten lehessä kuulemma kehui käyneensä toistakymmentä 'esitystä kahtomassa ja Kinahmossa on paras'. En usko.

Ja pane näitä nyt paremmuusjärjestykseen! Senkun iloitaan mukana, surraan ja ajatellaan syvemmin sitten laitosteattereissa.

Tahko Pihkala teki vaikutuksen, elämäkerran lukeneena tiedän: just tuommoinen ärhäke oli tämä lähtönimeltään Gummerus. Saarinen T oli ilmetty Tahko.

Huipulle pyrkivä Pesäpalloilija Jere, joka haavoittuu eli loukkaantuu pahasti heittokäpälästään ja joka kokee näin toisen vakavan iskun elämässään, on myös uskottava, ja ylimielisyyttäkin jo tähtipelaajan verran: antaa jo kimulien tapella itsestään. Pääroolin vetää Severi N railakkaasti.

Entä se rintava ämmäkööri, joka pesisjoukkue PoPana polttaa ja puotaltaa! Säpinää, suhinaa jos sutinaakin riemuksi asti.

Ja yllättäen löydän tältä näyttämöltä saman miehen, jonka kanssa sahattiin toisella näyttämöllä kenttäsahalla keväänkorvilla lautoja! Hannu V vetelee Jeren Tolppa-sedän roolia niin kuin ei mitään!
Niin ne estradit vaihtuvat. Tosin silloin ei näytelty niin kuin nyt, vaan paiskittiin irvellä ikenin töitä.
Niin pieni on maailma, eskoseni.

 

(enpä jänistä, sen verta miestä löytyä täytyy, kertomatta jätän jotta missä, kun eivät kuv...)

Siinä silmä sairastaa

- Valamis! kuului aidan päältä karjahdus joka riemunhuutoa mallasi, eli ei mitenkään aito ollut.
- Melekonen vinkura, pani sitten kuiskaten.

Kädenjälki ihan hudoi, vaikkei tosin kohdemateriaalikaan hurraita ansainnut.
Eikä näky oiennut vaikka pyyhki rillejäkin kuin. Kaihiakaan ei vielä.
Silti silmiä sairasti.

Mitä sitä kun molemmat iäkkäitä, leikkaaja ja leikattava, leikattava jo seitenkymppinen harvahapsinen könttyrä.
Eikä leikkaajakaan enää ketterimmillään, ei sinne päinkään: miettii jo että vieläköhän kerran tai kaksi korkeintaan kykenee pukille ja yläilmoihin nousemaan ennen lopullista korkeuksiin kohoamista.

- Kuusiaitaa kun ei huoli joka vuosi leikata, kolmen neljän vuoden välein jos.
Sen verran antaa siinä samalla elonsiimaa itselleen.

Mutta kestääkö kuusi, jos mies kestäisikin?

Ja kalut?
Kun millään ei tohdi sitä aitan pakettia avata ja purkaa käsille se ammoin hankittu sähköpeli, se vanhuuden vara. Sitähän myöntäisi olevansa jo raakki. Ei kun saksilla puukolla ...
Sama se on nuiden muidenkin pelien ja pensselien kanssa. Viikate sentään on vaihtunut sähköpapattajaan, jota kaihtaa ja hyljeksii niin että on delegoinut eli sanan mukaan ulkoistanut ruohonleikkuun vastedes: ei palvelijoille eikä karjalle, vaan ?.

No eletäänhän ja edetäänpähän niin sittenpä tuon näkee - rupsahtamisen.

Päitä putoilee

Onkohan jo viides päivä menossa ITE-taiteilussa: kaunistellulla telineellä sekä aidan päällä horjunnalla. Ka, mikäpä ei kun on kunnon välineet, niin jälkeä syntyy: valehtelematta toistasataa metriä päitä on pudoteltu ja kaunista sivuttaisjälkeä aikaansaatu noiden ikivanhojen aitojen  jos nuorempienkin pelissä.

 

Käden jälki on jos jonkinlaista vanhuudesta ja hidasteista johtuen.

Seisova helle sekä paarmojen sun muiden kuorimöyriäisten pörrääminen ovat omalta osaltaan häirinneet pyövelin työtä. Siinä on kuusiaita saanut kyytiä jos orapihlajakin kun fiskarsin saksi on nirhannut uutta kasvua ja ja leikkuri leikannut vanhempaa, puukkosaha puraissut puuta!

Välillä on tehnyt mieli anteeksi pyytää uhreilta etu- ja jälkikäteen nupin irrotusta, kun mielen päälle ovat syöksähtäneet isisiläisten hirmuteot. Välillä oon lepytelly ja läyrynny: - Vaan annapa kun setä vähän naksuttelee hiuspehkoasi ja laittaa kuontalosi kuntoon niin pätee taas rivissä seistä hörötellä.

Jotta tämmöinen savotta meneillään. Ihan sitä ITEänsä, sano.
Ja tällä kalustolla mennään:

Kääntäskö kelekkansa

ja alkas haukkua, napostellen repostella, vai jatkaisko entisellä linjalla - enämpi kannustavalla.

Pukkaa vaan yhä mieleen se kesätoimittajapoikanen maakuntalehdessä parikymmentä vuotta taapäin. Tämäkös kiersi kaikki maakunnan kesäteatterit pahaksi pannen, lättänäksi lyöden, juurikaan mitään hyvää löytämättä.
Eipä tainnut huomata taustoja saati harrastustoiminnan idistä.

No se oli ja meni. Eikä tainnut haavoittaa muita kuin minua lukijana, joka ei takuulla, ei kirveelläkään näyttämölle astu: on siellä työn puolesta palloiltu kyllin niin että enin live-esiintymisvimma on tyydyttynyt.
Joissain eli kaikissa esityksissä parasta ja tosi nautinnolta tuntuvaa on ollut kun ei ole itse tarvinnut mennä kateederille, eli on saanut katsella valmista ja olla vaan.
Ja nauttia kauniista maisemista.

Niin kuin eilisiltana kumpuilevaa kypsyvän viljan tähkittämää maisemaa: peilityyni lampi alla - lämpöä ilmassa, lempeä näyttämöllä, ystäviä vierin.

Ja muutakin sutinaa kahden kalastajarouvavelhon näyttäessä kaikki taitonsa. Ilmeikkäitä nämä ikikset onkivapojensa, verkkorisansa kanssa tötterehtiessään. Eivät ne mitään idiootteja olleet vaikka marketjohtaja niin väitti. Naurettavia kyllä. Ei - idiootti oli tuo pisnesmies Ruutanan-saatana itse! Ei pienintä myötätunnon häivääkään kanssaeläjiä kohtaan pystynyt tuntemaan tämä äfäärimän.

Oli muuten viimeinen näytöskerta, siksi turha tämän enempää siitä musiikillisesta komediasta turista, koska ette te kuitenkaan enää sinne voi mennä iloitsemaan ja riemuitsemaan.

Joten en edes aikaa, en paikkaa kerro.

Kuvan räpsäytin, senkin väliajalla kun tekijänoikeudet edelleen kieltävät esityksen äänittämisen ja kuvaamisen. Niin ja tuon salakuvan yllä.

Kesän parasta pannen

Aikansa kun kiertelee niin viimein georastin löytää: Kemien mäellä, Maiju Lassilan tien vaihduttua Katri Helenan raitiksi, kohta jo oikealla tarttui varsinainen vonkale koukkuun!

Kauppaneuvos Jöns Lundberg satamajätkä Jönni Lumperi
Teemu Jaatinen ja Veijo Hämäläinen

Näytelmä Kuolleista herännyt  ja Jönni Lumperi, josta kirjallisuudentutkija Pertti Karkama on sanonut:

"Satamajätkä Jönni Lumperi, Pentti Haanpään jätkien pikkuserkku ... ei ole seikkailujensa sankari vaan uhri, koominen antisankari."

Juuri semmoiseksi osasi tehdä Jönnin Veijo Hämäläinen Tohmajärven kesäteatterissa. Amatööripohjalta taiten, aivan niin kuin Martti Kainulainen aikoinaan teki Havukka-ahon ajattelijasta tuntoisensa.
Maistuva keitos ja sotkos siitä tulikin kun köyhä olikin rikas ja rikasta lähes riistettiin - mitä kun oli niin samanlaiset nimet!

Olli Riikonen, Tohmajärven kunnanjohtaja, näkyy lehden mukaan (K-K 6.7.2016) puhuneen Maiju Lassilasta eli Algot Untolasta eli Irmari Rantamalasta eli Algoth Tietäväisestä Potsipäivillä levottomia: "Untola oli suomalaisessa puolueessa kuin Eino Poutiainen SMP:ssä – höynäyttäjänä, mutta myös höynäytettävänä." 

Riikonen määrittelee tuossa samalla kirjailijakuvauksessa Jönnin.
Jönni on tuollainen, mutta kirjailija tuskin oli, vaikka olikin milloin nuorvanhasuomalainen milloin mikäkin ja lopulta punaisena ammuttiin matkalla Suomenlinnaan 21.5.1918 viiskymppisensä kynnyksellä.

Ruumisarkku selässä kulkee Jönnikin Tohmajärven teatterissa taskussa kuolintodistus, koska on muka juonut pullollisen myrkkyä ja lääkäri turhia vaivoja säästellen kirjoittanut heikosti hengittävän miehen kuolleeksi.

Vaan eihän sitä kuolemaan jouda kun on voittanut kaksi tonnia lotterissa ja sen avulla rikastunut jos köyhtynytkin!

Vähin elein ikään kuin lököttäen Hämäläinen liikkuu pitkin maata pisneksien perässä, moukantuurilla ja ilman titteleitä. Nautittavaa.

Tragikomiikkaa tämä kaikki.

On, on siellä muitakin näyttelijöitä eikä niistä haittaa ole, päinvastoin: antavat eloa mäelle ja liikettä kinttuihin ja hymyä jos röhönauruakin katselijoihin. Oli muutamalla katsojalla naurussa pitämistä, eikä pitänytkään, kun Vesa Raninen Kourun leskinaisena hiipsi sirkuttelemaan näyttämölle. Minua taas viehätti Makkara-Liisan, Johanna Rannasalo, habitus.

Kaikki rilikuttimet

Heh!


Täällä sitä taas. Katsomossa.
Kunhan ei himohommaksi yltyisi.

Hanki itsellesi elämä! - muotiherjahuudon, pilkan, ivan kuulevinani olen.

Sentään jokin tolkku ja roti olisi oltava.
Vaan minkäs mahat kun maantielle vetää, vaikka eessä vesien ylitykset, lossit sun pelit.
Ei estä mikään.
- Huppailla pittää, sanos Taivalkosken Kalle.

Eikun ystävät mersuun ja matkaan! Ei ei toinna olla katteellinen: vuosimalli -87 kotterolla.
Sateen uhka, totta kai kun on kyseessä Suomen keskikesä.
Vaan eipä haittaa: peräkonttiin on lastattu sadeviittaa, saapasta, sontikkaa ja itikkamyrkkyä, ja lie DDT:kin jäänyt paketti menneiltä ajoilta.

Valmiina taistoon! Onnellinen mies odottamassa:

Mikäs mikäs, meidän!
Hyvät makkarat sinapilla. Ja kahvi maullaan, voipulla ja piirakka siihen, niin vot!

Enpä tällä kertaa pureudu näytelmän ytimeen enkä näyttelijöihin.
Mukiinmenevä oli. Kelevollinen kaikkine rilikuttimineen ja ammeineen. Wilhelm Tellerin ammuntaratsastus osuva.

Upposi kansaan kansanomaisine pieruineen ja herrashajusaneleineen.

Ja totuuspohjahan on vankka. Tuommoista sen täytyy olla lähidemokratian: pari äijänkutaletta ja yks ämmänkanttura päättää mitä kunnassa tehhään.
On tuo nähty iliman näytelmää.

Eikä vallankaapannut liikemies-insinööri Jaatinenkaan, kunnan uusi päättäjä, sen demokraattisempi ole, ihan on Erdoganin otteet: tuomioita tippuu kuin turkin hihasta,  papiltakin lähtee äänioikeus. Kosto on suloista.
Ensin näytti rilikuttimensa, nyt närhenmunat!

Elä näihen kansa ristillisesti!
Se kai se loppujen lopuksi Arto Paasilinnan karvas sanoma on: Onnellinen mies ei ookaan onnellinen mies.

Kuitenkin tulomatkan iltarusko oli kaunis, tosin Masa myrkytti ilimapiirin päästämällä kotterossa ilmoille vanahan totuuven:
 - Illanrusko - uamunpasko.

tarkemmin: Voima

Kuin Oppisi Soittamaan

Sarvea torkottaa kuorimöyriäinen...

Veljet, mikä poljento, mitkä sanat! Noihin kolmeen palaan usein jos päivä alkaa tylsältä vaikuttaa; on varmaa että hymy palaa ja - suhteellisuudennaju:

torkottaa ihminenkin otsansa tuntosarvea elämään...

Se ei ole paljon mitä ihminen tietää ja tuntee, vaan näin vähän se on: .    .

Kun kuoriainen tapaa esteen, se vetäytyy kuoreensa, mutta annas olla kun ihminen lyö otsansa kallioon 'vasta silloin aloittaakin tosi vähdin'.

Luulee tietävänsä paljon.
Luulee vuorta sijoilta siirtävänsä silloin, kun

tiedon karva vain taipuu lymillensä kallion kupeeseen ja nuolee sukana hievahtamatonta!

Eli eipä ihminen näe kallion seinän takaista, vaikka luulee selvän saavansa ja viisas olevansa, kun jo osaa luokitella nisäkkäätkin ja piirtää tähtien kartat ja nimetä kiilut taivailla ihmiskielen nimiin.

 *** !dingdong! ***

Varmaan viimeinenkin lukija on huutaen häippässyt tässä vaiheessa tältä potulta pyyhkimättä, saanut sätkyn. Mutta minkäs mahat.

Näki Kilven Volterkin karkuun juosseita tuotettuaan yllälainattua tekstiä jota juuri kukaan ei tohtinut tikullakaan koskea: Alastalon salissa ensimmäistä osaa myytiin 800 kappaletta ja toista osaa enää 600.

Ja tätä maan mainiota Suljetuilla porteilla viimeiseksi jäänyttä elämänsä loppulitviikkiä ei kovin moni ole löytänyt käsiinsä vieläkään, taikka sitten ei yksinkertaisesti ole rohjennut tarttua, vaikka aarre se on.
Mutta aarteet, niin - niiden kuuluukin kätköissä piileksiä.

Yo. ylistys nyt vain sen innoittamana kun pyhäisessä Hesarissa oli juttua Volter Kilpi -viikolta Kustavissa ja Juha Hurmeen nappiin osuva oivallus:

Kilven teksti voi näyttelijälle olla aluksi vaikeaa, Hurme sanoo. ”Mutta kun sen kerran tajuaa, riemu on mahtava. Ihan kuin oppisi soittamaan jotain soitinta!”

Terkkuja ja serkkuja Pietarista

Onneksi ei ihan noin ohrasesti ole käynyt tällä Onnilla niin kuin Ahvenisen Onnilla, 70v, tämän palattua kaikkine tuliaisineen Pietarista selvinpäin. Selvinpäin palaamisessa ei mitään kummaa, mutta niissä ottosissa!
Uusi upea tumma nainen ynnä lapsi kaupan päälle.

Sukukos siitä remahtaa ja riehaantuu: perintö luiskahtamassa tuon venakon käsiin - sitä se on tänne tullut kärkkymään. Paskat se ukontuusasta!

Niin. Näytelmässähän sitä taas istutaan: eletään heinäkuuta ja kesäteattereissa runsaudensarvi. Vasta Valamossa, äsken Tukkijoella ja nyt täällä Ahvenisen Punaisen talon navetan ylisillä näytelmässä Onni tulee Pietarista. Satoi tai paistoi, katto suojaa, pärekaton päällä on pelti.

Ylisen jokainen penkki on täysi, runsas sata meitä.

Ja tässä alkukokemusnäkemys / -hämminki:

1. Pirun pienessä alassa, postimerkissä, joutuvat esittämään, oma pulmansa saada tilaa liikkeeseen.
2. Ei helekatti! Tuo alaikäinen poika ryyppää pullosta kaljaa ja näyttelee työtöntä metallimiestä.
3. Koulunäytelmäänkö tässä jouduttu ...

 Ja  sitten jo loppulausunto:

• Se poika, Rilu-Kalle, Eetu selviytyi osastaan mainiosti: on katsojan oma vika jos ei tajua että näytelmässä ollaan ja ohjaaja Jänis on jättänyt katsojan tehtäväksi sopeuttaa ja sopeutua.
• Maria Irinana, venäläisenä naprapaattina ja Onnin tulevana, oli erittäin onnistunut, täyttä kauraa!
• Räväkästi paljasti Tomi kauppias-Armaana niin itsensä kuin tunteensakin ja sai järkeä ryssävihaan.
• Taas tuli todetuksi se sama: Ammattiteattereissa aika ajoin nukuttaa, kun etenemisen puksutus on satavarmaa eikä huoli jännittää näyttelijäin selviämistä rooleistaan eikä ainakaan vuorosanoista taikka sanavuoroista. Kun taas kesäteattereissa ei nukuta, joutuu valppaampana olemaan, jännittämään esittäjien myötä. Lisäsokeria ja suolaa se vain on, ei haittatekijä, lähentää, syntyy se naapurintyttötunnelma, semmoinen intiimihkö.

Ja vielä synninpäästö: Ahvenisella kaikki kohillaan.

Nyt ei muuta kuin kokka kohti seuraavaa, oisko Lassilan Maiju tai Paasilinnan A mitä!
Tässä yltöhollilla kun ovat.

Vai kiipeäiskö kuusiaidan leikkuuseen välillä?

***
Oikea Pietarin opas A-Ö

Waltarista on moneksi

"Toimittaja ottaa vastaan käsikirjoituksen epäluuloisesti ja vastahakoisesti, sillä hän pelkää sinun pyytävän häntä lukemaan sen heti siinä silmänräpäyksessä. Eikä kukaan toimittaja periaatteen vuoksi tee sellaista. Heillä on nimittäin usein todella kiire. Toimittaja ehkä murahtaa "katsotaan, katsotaan", mutta ennen kuin hän ehtii sanoa muuta, kiirehdit kysymään: "Koska voisin palata asiaan?" - Toimittaja huokaisee helpotuksesta ja sanoo joko "ylihuomenna" tai "viikon kuluttua". "Ehkä samaan aikaan", sanot kuin toteamuksena, kiität, sanot hyvästi ja poistut, ennen kuin toimittaja ehtii kehoitta sinua tiedustelemaan puhelimitse. Ja lähdettyäsi tällä tavalla voit olla varma, että toimittaja ehtii kesken kiireisimmän työnsä tuokion ihmetellä, mikä kumman otus siinä mahtoi olla, kun et vaatinut häntä lukemaan heti henkensä tuotetta etkä pyytänyt palkkiota siitä etukäteen."

Kaksi kirjaa oli Kalle Päätalolle kultakimpaleita: Jack Londonin omaelämäkerrallinen Martin Eden sekä Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? -opaskirjanen, jonka Kalle osasi pääpiirteittäin sanasta sanaan.

London näytti että vähällä koulutuksella, sillä kuuluisalla kansakoulupohjalla, jos vain sitkeyttä riittää, voi päästä pitkälle, aina kirjailijaksi asti. Waltari taas neuvoi kädestä pitäen, miten sitten tarjota tuotteitaan.

Waltarin kirjan Kalle oli tilannut rippikouluikäisenä ja innosta vapisten aukaisi tilaamansa aarteen piilossa katseilta Taivalkosken Osuuskaupan huussissa; eihän noin epämiehekästä asiaa voinut toimittaa matkapirttiläisten silmien alla.

Nyt Iijoen 18. osassa, Reissutyössä, Kalle käyttää hyväkseen Waltarin kirjan käytännön ohjeita, kuinka tarjota itseään sanomalehden toimituksessa, toisessa yhteydessä, eli hakiessaan ensimmäistä rakennusmestarin paikkaa. Puolenkymmentä kirjallista hakemusta on mennyt harakoille, vaan nyt taitaa tärpätä, kun Rakennusliike Rantanen & Lehtimaa Oy:n toinen omistaja soittelee ja Kalle pääsee puheille itsensä urakoitsijan kanssa.

Kuinka menetellä nokikkain? Kravatti kaulaan ja polkupyörällä Lehtimaan kotiin. Mutta entä sitten?

• "Älä esiinny liian varmasti, itseesiluottavasti, älä myöskään liian nöyrästi ja matelevasti" oli Waltari lehden toimitukseen menijää ohjeistanut."

Niin siinä sitten tapahtuu ja tuota 'samaan aikaan soittamista' Kalle muistaa myös käyttää poistuessaan Lehtimaan luota: "Kysysinkö puhelimella vai tulisinko käymään?"

Toki uskaltaa hävetä myös huonoa todistustaan:
"Teknillisen koulun totistukseni on niin huono, että hävettää."
Lehtimaa kuittaa:
"Pääasia että läpäisee koulun. Työmestarin pätevyyden mies luo käytännössä."

Ei tärppää heti, mutta muutaman ajan kuluttua lauantaina soi puhelin vuokra-asunnon alakerrassa ja Alli huutelee puhelimeen: - Rakennusmestari Päätaloa pyydetään puhelimeen.

Puhelimessa on nyt Rantanen, yhtiön toinen omistaja: Kyseessä on toinen mesta, samalla urakoitsijalla. Pitäisi aloittaa ensi viikolla myymälärakennustyöt Tampereen lähipitäjässä.
- Sopiiko Päätalolle tulla huomenna käymään - vaikka on pyhäpäivä - täällä asunnossani Tammelantorin laitamilla?

Sopii, varmasti soppii!

lähdekirjallisuutta

Kirkoille

Pyhätaatit päälle ja kirkkoja kiertämään.
Vahvana, ylen vahvana palautuu mieleen Volter Kilven mainioista mainioin yhden aurinkoisen päivän romaani Kirkolle, kirkkomatka kävellen ja veneillen - yhdestä ainoasta sanasta:

Taatti - nam!

Loppujen lopuksi kahteen kirkkoon jäi kesäisen päivän kierros, siksi kauan kulahti aikaa kummassakin kirkossa ja kirkkoympyröissä.

Ja niinhän siinä taas kävi että epäolennaisuus voitti: Toisessa kirkossa kamiina, tai Herkon sanaan kammiini, joilla ennen vanhaan kirkkoja lämmitettiin. Toisessa rupattelu hautausmaan hoitajan kanssa.

Kyllä, kyllä toki alttaritaulut ja ikonostaasitkin katsotuiksi tulivat, vaan muistaisiko ilman kuvia noista mitään!
Kamiinan muodot kyllä muistuvat ja hautuumaanhoitajan sanat:
- Ei oo tiällä. Voipi hyvinnii olla jotta Riston tuhkat ripottelivat järven ulapalle. Sen verran kova kalamies oli. Järvellä rypi heikoillai jäillä.

Ei löytynyt edesmennyt kollega.

Päivän päätteeksi vielä ortodoksisen kirkon puhdasmuotoista hopea kupolia muistuttavan pressokahvipuristimen hankintakoukkaus rokkenrollikaupungista monenlaisin töyhtöihin varustautuneita kuulijoita kaihtaen.

Vaikka pylväs lupasi

Ilosaarirock, Joensuu, 15.-17.7.

Joensuun Laulurinteellä järjestettävään Ilosaarirockiin pääsevät kaikki

65-vuotta täyttäneet ilmaiseksi.

niin kerrankin ilmaistarjous josta oli helppo kieltäytyä.

Ottiatuota!

Pikkisenä poikana oon viimeksi nähnyt tämän Teuvo Pakkalan Tukkijoen. Silloin täällä kotikulmilla tuolla pian maankuulun Paksuniemen Satamakahvilan toisen saunan, sen Turtialan puoleisen, rannassa ihasteltiin miten upeasti Päivisen Reino Tolarina livautteli Ottiatuotaan.

Nyt isona poikana vielä komeammassa paikassa veden välkkeessä Jakokosken museokanavalla otettiin uusiksi. Iso riemu meillä siellä oli puolin ja toisin, kun Kontiolahden Kanavateatteri pisti isolla porukalla parastaan, tukin kulkemaan.

Ottiatuota tuli taas eläväksi ja Pölhö-Kustaa, joka ajan oloon on vakiintunut vinksahtaneen ihmisen tavaramerkiksi. Herttaisen säälittävä orpopoika, lempeän luottavainen, sydämeen käyvä - semmoinen se on ja semmoiseksi sen teki kenkä kädessä taivaita tuijotteleva äitiään hakeva Venja Laakkonen.

Näin yön nukkumisen jälkeen ponnahtavat silmille monet eilisen hahmot. Tietysti Ottiatuota-Tolari ekana aapiskirjansa kanssa, jotta akanmieheksi pääsisi vielä vanhoilla päivillään; Tenho Kuronen osasi olla Tolarina, ottiatuota!
Tokana tuo saamarin luihu Rättäri, johon Sakari Soikkeli upposi kuin veihti voihin, en paremmin sano. Onneksi joutui lopulta Pietolan isannuuden sijasta astiantiskuuseen.

Kunhan ei kolmantena lilluisi tässä edessä Päätalon sanan mukaan tyskälihainen Pietolan talon tytär Sirkka, jonka Jenna Julkunen teki elävän lihalliseksi ja luonnolliseksi ja josta Turkka, Kari Rissanen, sai ehtoisan emännän ja pääsi naimakaupan myötä isännäksi isoon Pietolaan.

Pietola, Timo Parkkonen, vähätöinen mutta kuuluvaääninen isäntä, näkyy nousevan seuraavaksi eilisillasta tähän estradille. Sitten mökintyttö Anni, Mervi Hodju, heittäytyvänä eläytyjänä ja heti perään koko uskovaisten akkakööri etunenäkkäänä ärhentelijänään Poro-Pirkko, Mia Halonen.

Alun kolmattakymmentä esittäjää kaiken kaikkiaan siellä vilisteli lehminä ja sammakkoina ja ties minä, niin että katsomonkin piti kiskoja pitkin liikkua asemiin.
Kanavan vesikään ei jäänyt pelkäksi taustaksi vaan sitä pitkin sestottiin jos soudettiinkin. Ääntä riitti kaikilla, siinä ei mikrofoneja tarvittu. Takuulla on ollut työtä ja tuskaa saada näin iso urkko toisenakin talvena toiseksi kesäksi näin upeasti hoidettua kokoon. Miettikääpä kaikin: amatöörivoimin!
Ramakka esitys.

ps
Ai niin yks yllätysesittäjä siellä tukkilaisena jenkkasi, entinen lyskanpoika, luokkakaveri Sorsan Manu. En uskaltanu männä taiteilijaa häirihtemään, ois vielä männy repliikit sekasi, vaan laitanpa näin jäläkeenpäin terkut: Ihan kelevollinen suoritus.

Sakissa vai harvemmassa hyv' on olla?

Äitille piti aikoinaan joka joulu hommata lahjaksi semmonen virsikirjan kokonen mutta paljon paljon ohkasempi kirjanen kuin Päivän Tunnussana, jossa jokaiselle vuoden päivälle löyty lohduttava tahi kannustava tahi opettava tahi rohkaseva muutaman virkkeen jumalallinen vitamiinitapletti.
Loppuvuodesta kirjanen paksuni, kun jokaisen lukemansa sivun yläkulman oli lukija taittanut hiirenkorvalle.

Omaksi Päivän Sanaksi ja jokapäiväiseksi leiväksi on tullut EJ:n Bittiparatiisi.

Erkki Jormanaisen, entisen lehtimiehen, ammattitaidolla kokoama sopivan pituinen = lyhyt ja napakka päivittäinen pakinointi - kera hentojen hienojen luontokuvien; on siinä elämän kokemusta ja rauhantahtoa nokko.

EJ:n blogipakinoiden sanoma on selevä, mutteihän tämä, juoni mies kun on, suoraan sano, vaan ikään kuin kysytyttää ja puntaroittaa lukijalla, kummassa parempi ihmisen olla:

- Parempiko paljon ihmisiä yhessä toreilla ja turuilla, vai paljon kukkasia kedolla, lintuja metsissä ja järvillä?

Ja heleppokos tuohon on sitten lukijan vastata ja helepotuksesta huokasta.
Jopa mennä valittuun.

Kiirusta pittää

Kallen ja Mäkitörmän Jannen kanssa pyöräillään, Iijoen 18. osassa Reissutyössä, Taivalkoskella.
Poiketaan Hutun koululla ja sorakuopalla, jossa Kalle alaikäisenä hevosmiehenä sai tuntea luita ja ytimiä myöten olevansa epäkelpo: kunnanleipää syövän pesueen ja hullun isän poika, josta ei monttumiehen mielestä hevosen ohjastajaksi ollut.
Tappeluksi ja liki tapoksi yltyi paini lapiomiehen kanssa, jolle ei mikään kelvannut.

Siinä seisoo nyt samaisella montulla soranlaatua tutkimassa kaksi rakennusmiestä Tampereelta. Tarkoituksena olisi tehdä tarjous Hutun koulun rakentamisurakasta.
Epäkelpo ohjasmies on nyt rakennusmestari!

Ihan on lukijan kartta kaivettava esille ja merkittävä paikat, Kallen koti kolmiolla, ja Hutun koulu olkoon punainen tähti, on koulun paikka sen verran hankalassa paikassa rakentamista ajatellen ja rumassa maisemassa:



http://www.visittaivalkoski.fi/nahtavyydet

On juhannus. Lainan ja kirvesmieskaveri Jannen kanssa ollaan koti-Kallioniemessä. Sataa vettä ja on pimeätä.

Kirjassa.

Oikeastihan Taivalkoskella on parhaillaan menossa vuosittainen kirjallinen Päätalo-viikko moninaisin menoin, ja tässä lähempänä olisi menossa vuosittainen musikaalinen Kihaus Folk.
Toinen on liian kaukana, toinen liian lähellä, joten käymättä jää.

Vaikka toisaalta melkein sanottaa hupaisesti niin kuin muualla Kekellä, joka ei aivan täysillä käynyt ja jolle personkuppia pannusta tarjottiin seurakuntatalolla, jotta no jos tässä vielä yhen imaseis muun kiireen välissä.
Olematon kiire kummallakin meistä.
Josko poikkeais sittennii ...

paatalo_kiinnostaa_myos_nuoria_naisia_kallen_kieli_on_rikasta

Urheilua pienessä mällissä

Tänään alkaa telkussa näkyä urheiluista ainoa oikea urheilu: Yleisurheilu. EM-Amsterdam.

Eipä juuri vetävämpää näkyä voi kuvitella kuin Dafne Schippers 200 metrin kaarrekurvia kiitämässä, ei juuri Krabbelle kalpene.
Uljasta!

Mutta ei siinä olennainen.
Olennainen on se tuska, jossa jok'ainoa urheilija on  joutunut kärvistelemään, tulessa palamaan, tai ei sittenkään sekään, vaan se helpotus, se välähtävä autuaallinen hetki kun kiduttava ponnistus päättyy,  k u n  saa  h ö l l ä t ä .

Ai hitto että on mukava ottaa ensimmäinen vapaa askel tai pysähtyä paikalleen. Kaikki pakko on poissa, muttei pakotus, vielä. Pian kuitenkin.
On siitä aikaa kun itse, vaikka sama se tavallaan on nytkin - vain vanhenevin vaimenevin volyymein.

Niin, pelaahan ne jalkapalloa parhaillaan Ranskassa, Euroopan mestaruudesta sitäkin. Ronaldot sun muut. Vaan rahassa rypevät, onneksi sentään toisiaan potkivat, koko rahan edestä joutuvat kärsimään. Ihan katsottavaa sekin touhu ja jänskää, kuin myös Tour de France, jonka aloittivat pyhänä ja jota polkevat kolme viikkoa pitkälti toista sataa kilsaa ja neljä tuntia päivittäin. Melkoisessa mällissä fillaroivat, sillä eihän ihminen pysty palautumatta muuten moista tekemään. Mutta mitkä maisemat!

Ja sitten painaakin päälle jo Rio elokuussa. Muka mällittömät Olympian kisat nyt kun saivat ne venäläiset ulos!

Oli miten oli niin draamaa riittää ja hassuja tilanteita - vähintään yhtä tiuhaan kuin kesäteattereissa.
Ja  mikä olennaisinta: kaikki LIVENÄ!

Niin kuin Lempin kyttäys ja oravajahti parhaillaan tuossa kuusiaidan katveessa ikkunan alla.

Hevostellaas vähäsen

Kesäisin noihen kirjojen kanssa toinna touhuta, vaikka esim. blogikollega Minna Vuo-Cholle käy toisin.
Kesällä rilluteltakoon!
Talvella sitten taas takassa puita pinoittain poltetaan ja pinoittain  kirjoja uunin lämmössä luetaan.

Joten ei muuta kuin:
                                                              YKSI

                           KAKSI  ja

AJA!

"Johtavanrinnalletoistarataakipuaa oritar Tuiskun Muisku jotaseuraa vaanien ilmankenkiäjuoksevanelivuotias tamma Ramppi Kuume. Kilometriaikakaksikahehdeksankuusi.Tytön Tuiske on hylätty liiasta laukasta. Viimeinenkaarre aukeaaja takaasyöksyyTuttelinTipu täytenäyllätyksenä mustana hevosenaohjaksissa ..."

Hyvönen hehkutta yhtä liukkaasti edeten ihan kuin ennen - ulkopuoliselle täyttä hepreaa lasketellen; vai olisiko tää nyt sitä pyhäistä munkkilatinaa.

Kolmeen neljään vuoteen ei ole raveissa tullut ravattuakaan.
Jo on aika verestellä.

Kopinaa ja huminaa juoksuradalla; katsomossa kohinaa, kynien, listojen rapinaa; huokailuja, syviä huokauksia; makkaran tuoksua; "aikaa seuraavaan lähtöön kaksi minuut-tia"; "kaksari 7-11 2 eurolla!"...

Tunnelma on kavioin kosketeltava.
Jaakko Teppoa ei näy, ainahan se täällä oli-istui. Tai olisiko juomapuolella vippinä.
Sataa tihuuttelee.

Vaan ei se haittaa kun sisäkatsomossa istuu ja pureskelee grillimakkaraa ja syö makkaraperunaa kaikilla mausteilla ja juo kahveeta mukista munkkirinkilän kera ja
hakee taululta isoa kerrointa jotta varmasti voitto sivu suun vilahtaisi.

Ja vilahtaahan se! 

Suuhunkaan mahottomia mahu. Taskuun toki mahtuisi jos.

Vaan kyllä tämä meno yhen rommaanin voittaa!

Balkanin pötky

Kylän K-kauppias Kaitsu mainosti Balkanmakkaraa pitkät ajat akkunassaan Balkanin pötkynä tunteisiin ja vatsaan vetoavasti.
Ite tyhjentelen vatsaani nykyisin tuota Balkanin valtiopötkylää lehtileikkeleestä opetellen, nyt kun vihdoin huomaan Jugoslavian Titoineen varmasti ja lopullisesti kartalta kadonneeksi. Leikkeen repäisin Voiman välistä ja jätin roikkumaan sen oven ripaan.

Ensin opettelen kunnolla uudet valtiot Albaniasta pohjoiseen.

Nämä Tynkä-Jugoslavian SERBIAN kyljessä olevat valtiot alan jo osatakin luetella (toisina päivinä), siis etelästä pohjoiseen:

1. MAKEDONIA
2. KOSOVO
3. MONTENEGRO
4. BOSNIA-HERTSEGOVINA
5. KROATIA

Kunhan tarttuvat kunnolla, ovat vuorossa pääkaupungit. Serbian Belgradin tiedänkin.

Jostain syystä uusimman Voiman väliin oli taitettu viime vuoden lopun vammaisten Kynnys-lehti, vaikka uudempiakin Kynnyksiä on ilmestynyt.
Vanha lehti ja siitä tuo leike, vaan tuskin nuo Balkanin valtiot siitä ovat ennättäneet muuttua.

Luin tietysti myös koko lehden.

• Etiopia: Hylätty Sara pärjää hyvin "Ihmiset eivät haluaisi tulla kuvatuksi kotinsa ulkopuolella. Valkonaaman vierailu kodissa tietää vuokrankorotuksia."
• Suomi, Kalle Könkkölä: Miten kehitysyhteistyön leikkaukset vaikuttavat? "Kynnys ry lopettaa --- Vammaisten elokuvafestivaalien tukemisen Sambiassa ---"

Nuo kaksi asiaa ovat jääneet pitemmäksi aikaa päähän särähtelemään - käsittämättömästä syystä vissiin.