Tietoja minusta

Oma kuva
SUOMEN ARVOSTELIJAIN LIITON eli SARVin JÄSEN ilman sarvia ja hampaita; exänä: ope (luokan-, erityis-), lautamies + vähän sitä sun tätä - ja mikä huvittavinta: humanististen tieteiden kandidaatti HUK

maanantai 5. joulukuuta 2022

Tanssi Mengelelle

Miksikö taas keskitysleiritarinassa kiinni? Etkö noita ole lukenut jo nokko!

Vastaanpa lyhyesti itselleni. 

Täksi:
Kirjallisuuden, varsinkin kaunokirjallisuuden kautta voi testata oman empatiakykynsä määrän. Vieläkö sitä on jäljellä vai onko elämä kuluttanut sen loppuun - siis kyynistytty.
Myös täksi.

s(umma) s(ummarum)Das ist es.

Tässä tämänkertainen testikappale, tositarina, joka toimi kiitettävästi:

Into 2022
Kirjavinkeissä

🏂 hiihdot 5+6+10 km 21 km/€ = 4 h

perjantai 2. joulukuuta 2022

Aika nousta suksille


Saipa tuota taas kyllikseen odottaa. 
Helsingit ja kaikki varsinaiset suomet lunta tulvillaan, siellä missä ei juuri hiihtointoa liiemmälti ole. Tänne köyhälle itärajalle ei edes lunta suo säiden ja ilmojen säätäjä riittämiin; vähästä ilo irtoaisi ylimmilleen. 
Ihmeissäni kuuntelin alueilta nuoren kuopiolaisen - siis savolaisen! - kouluneitosen marmatusta köyhyydestään, kun ei ollut päässyt keilaamaan eikä hoploppaamaan eikä laskettelemaan. 
Vaan eipä mitä: jokaisella köyhyytensä. Minulla tämä lumenpuute.

Nyt kun toisen sentin taivas lumihiutaleitaan lennätteli, oli painuttava iltahämärissä, jottei kukaan näkisi, ulos ja heinikkoon; pitkin keskikaistaa metsäautotietä piti paarustettaman - piti eli luisti.

No, piti muttei luistanut, mutta väliäkös sillä, sillä sillä olevinaan hiihti, oli hiihtävinään: jaloissa sentään sukset ja käsissä porkat. Hiihtämistähän se, mitäs muuta. Katse maassa, muttei mieli. 😤

Neitsythiihdon tulos tässä, kellosta tarkastettuna: 

5 km / 51 min

Aika köyhääkö?
Kirjavinkeissä

keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Kansan edessä


(Putinin meininkiä)

Niinistöä ennen  vain  Mannerheim  

on presidenttinä pukeutunut 


   SOTISOPAAN  
    siviilissä. 
Taitaa olla tosi edessä 
- sota  tai  rauha? 


 

***
20 ja 22 tai 22 ja 20.
Siinä RAIKUILUN vuoden 2022 tarkennettu, toki vain ohjeellinen, tavumääräsääntö; joskus voi, saa 
ja pitää lipsahtaakin.
(Raiku-runous, myös tusina-runoudeksikin kutsuttu, on perussuomalaista prepostelurunoutta. Uusiutuva ja ajassa pysyvä runoilu sisältää pääasiassa kulumassa olevan vuoden ilmituoman tavumäärän - joskus tosin tarpeen vaatiessa jopa puolensataa tavua, mikä on ehdoton katto ja takaraja - joko useisiin riveihin ripoteltuina tahi yhden rivin pötkynä pudoteltuna.)

Kirjavinkeissä
eilen
Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset 

sunnuntai 27. marraskuuta 2022

Vanja-eno

Siis: Vanja raataa korvauksetta kuolleen sisarensa maatilalla, jonka tuotot nappaa leskeksi jäänyt ja uudelleen avioitunut epäkäytännöllinen professorismies. Liki viiskymppisenä Vanja saa tarpeekseen ja räjähtää kun tuo proffanpiru sanoo myyvänsä tilan, jotta kykenee viettämään kaupunkielämää nuorikkonsa kanssa. Vanja jäisi osattomaksi, vaille paikkaa ja palkkaa luonaan asuvan siskon tyttären Sonjan kanssa. Kylän lääkäri pyörii talonkuvioissa mukana.

Kukapa ei räjähtäisi.

Istumme koulun auditoriossa katsomassa venäläistä näytelmää. Venäläistä näinä julmina aikoina! 
EI haittaa yhtään kolhot mustanpuhuvat olosuhteet: semmoistahan on Venäjän maaseudulla. Tuntuu kummalliselta, että näin pienessä pitäjässä esitetään omin voimin noin uskottavasti noin syvällistä klassikkoa. 
Ei mitään rillumareita, vaikka ollaan Pakarisen Esan syntymäpitäjässä, melkein Esan muistomerkin juurella.

No niinhän Riäkky-talviteatterissa aina - kesäisin sitten ne kepeämmät kuviot, kuten viime kesän Katri Helena, vaikkei nyt sekään pelkkää ilottelua ollut, vaan taitavasti Kaija Pakarisen ohjaamaa elävää elämää kaikkine panuineen ja liimataisineen.

Kaksituntinen kuluu nopeasti, nopeammin kuin kotona kaksituntinen MM-jalisotteluistunto telkun ääressä. Mielenkiinto yhtä korkealla kuin Enossa, missä kiersimme Vanjan perässä tilusta pitkin, niityllä ja metsässä aina kohtausten mukaan ja missä votkapaukunkin tarjosivat katsojille palkaksi vaellusvaivasta suoraan pullon suusta. Otti ken ilkesi. 
(Katso tukku tärähtäneitä kuvia Enon ulkoilma-Vanjasta!) 😃

Tšehovin ajaton teksti luonnon kunnioittamisesta ja hukkaan heitetyn ihmiselämän turhuudesta kiinnostaa. Ja ennen kaikkea näyttelijöiden takia homma uppoaa sisuksiin, ei pelkästään onnistuneista roolisuorituksista, vaan myös siksi, että kaikki esittäjät ovat pitäjillä pyöriviä tuttuja naamoja. 

Nyt noin toisenlaisina habituksina tuossa edessä!

Ketterä Ilpo Jorasmaa oikkuillen laahustamassa nyt äkäisenä Serebrjakov-vanhuksena, myymässä vaimovainaan tiluksia ja jättämässä lankonsa ja tyttärensä puille paljaille. No vallanmainio äreä kitupiikkihän Ilpo oli myös siinä Dickensin Joulutarinassa. Ilpon luonteen vastaista. Vaatii taitoa heittäytyä nurinniskoin.

Heleä-ääninen Anne Salin Serebrjakovin nuorena viehkeänä vaimona nyt eikä missään toimiston näppäimillä. Ei ihme että kylätohtori Astroviksi heittäytynyt kunnaninssi Kalevi Harinenkin Jelenaa itsellensä hamuilee; kokoa ja näköä takana kyllin miehellä olisi, mutta kun ei anna ohjaaja Kirsi Koskelo eikä Tšehov sen onnistua - ei pusua pitemmälle. 
Harmi. Harmi.

Sonja, Sonja! 
Entä Sonja! Mammu Koskelo peittoaisi eläytymisellään koska tahansa ja milloin tahansa nämä telkusta tutut Tanhupallot tahi Tapaniset, Valkamankin. Uskokaa pois!

Entä itse Vanja-eno? Tänne hännille jäi, muttei huonouttaan, vaan kun Hermanni Nieminen ei asu täällä. Vierailee vain. Ääntä ja taitoa riittää: ikään kuin ammatikseen näyttelisi. Rajarikon seuduilla asuvana lie tarttunut teatterihajua pelkästä seutukunnan ilmasta?

Eikä pidä unohtaa Minnaa ja Aulia niin saadaan näytelmä kokonaiseksi, eivät jääneet pelkiksi kulisseiksi. Ja eihän kulisseja juuri ollutkaan: valkotuolirivi ja pitkä punaliinapöytä keskellä, vasemmalla edessä samovaari ja votkaa pullossa enolle ja tohtorille.

Turhahan tuonne on rekvisiittaa raahata, tiellä vain olisivat valovoimaisille esittäjille.

Tässä muu tieto: Riäkkyteatteri.

Kirjavinkeissä
tänään
Ritva-Elina Pylväs: Aunuksen pääskyset 

keskiviikko 23. marraskuuta 2022

Näyttäs hyvältä

 ja tuntus

Karjalainen 26.10. -87

Meinaan tämän uuden romaanin lukemisen aloitus. Monestihan uuden romaanin aloitus on enempi vaivalloista ja vie aikaa ennen kuin sisällä ollaan.

- No, miksköhän tuntuu?

Oman kielen takia, ihan niin kuin kielen maistan semmoisena kuin ite puhun sitä. Sanat ja rytmi kohillaan.

- No, sano jo mitä luet!

Ka, tätäpä Heinävein muanviljelijää. Siinnon setelokkaremmit ja marhaminnat paikallaan. Naurattaa ihan mitä nykyväki, nuorisosta puhumattakaan, ajattelis, jos kirja käteen pakotettas - vapaaehtosestihan ne eivät tähän takuulla tartu, kun eivät Turuseenkaan. Niillä kun on ne ulukomuankieliset sanat, joita ne viljelevät. Tai eivät viljele kun eivät ne tuommoista verbiä käytä - tietänevätkö ees mitä viljeleminen on. Suomeksi sanottu, puhumaatakaan laulettu, ei oo mnkäänarvoista. Kato vaikka noita tv-ohjelmien nimiä: Suomi Love, Masked singer, Tempation Island jne. Muuten Islannissahan Marinin Sannukka on pilettämässä parraillaan. Vähintään toisen sanan pitää olla englantia.

- No johan oot!

Epeli, sanosit jos semmosen sanan tietäsit. Nyt sanot buumeri tai jotain.

- Vaan se alotettu kirja, mikä ihme se on?

Näkyy kertovan sodasta, ja hevosesta. Liinusta. Jokos innostut?

- Mitenkä niin innostus muka?

Eikös se oo muotiharrastus, niihen seinälläkiipeilyjen pankoorien seassa? 

- Joillakin on, toisilla ei. Vaan kakases jo nimet eläkä lorua joutavia!

Enpä kerro, kun nuin kiirettä pijät. Sen verran paljastan, jotta kirjan kirjotti Sakari Issakaisen veli, Sakarin, joka kirjotti aikonaan Paratiisissa ei soi Paganini -romaanin. Taiten kirjottikin. Kehuin sen ihan lehteen, vaikka taisin moittia kirjaa rakenteen ja kielen hygieenisyydestä. Ihan pitää kaivaa se kirja esille ja sen arvostelu tään päivän pottuun.

- Vaan ennen kuin kaivelet, kerro nyt ihmeessä alottamasi kirjan nimi, ees tekijä, niin ei jää kaivelemaan.

Jätän arvuuttelun varaan. Kerron vaikka huomenissa mikäli sikäli.

- Pidä tunkkis eli hevoses!

No no, eipäs hevostella. Ja arvuuttele ja johattele tään velpojan kautta. Kuuklettele kuuklettele. 😛

Karjalainen 26.10. -87

Kirjavinkeissä 
eilen:
Kirsikka Myllyrinne: Marathonista Ateenaan - Matka jonka halusin juosta


maanantai 21. marraskuuta 2022

Esoteerinen henkisyys

Edellisen blogihupsuttelun  jälkeen on aika palata taas osoittamaan hentoa sivistystään. Ja ikuisuusaiheeseen, jolla olen aivojani rääkännyt: kuvako vai sanako? -mittelöön. Erno Paasilinnahan olevinaan jo tuon ratkaisikin sanan voitoksi.

Kauan vei aikaa ennen kuin olin valmis tarttumaan Nina Kokkisen TotuudenetsijätEsoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa -kirjaan, Vastapaino 2019, joka tuossa lattialla olevassa kirjakorissa on lojunut tummanpuhuvine kansineen odottamassa poimijaansa.

Kuvamiehet, kuvittelijat, aistiherkät Akseli Gallen-Kallela (1865-1931), Pekka Halonen (1865-1933) ja Hugo Simberg (1873-1917) etsivät, kun ei (k)ristinusko uskonnollisuudeksi riitä saati tiede perille vie, elämän henkisiä syvyyksiä esoteerisilta alueilta - sieltä missä tieto on 'kortilla', eikä kaikkien savutettavissa. Okkulttuurista. Mystiikasta. Josko löytöretket okkultismin, teosofian, antroposofian, parapsykologian, buddhalaisuus, hindulaisuus yms. parissa johdattaisivat henkisyyden herkkään/kovaan ytimeen. 

Vapaamuurarius tuosta luettelosta jäi mainitsematta: se kun ei kaikkia kyytinsä kelpuuta. Aatteeseen tarttui vapaamuurari Gallen-Kallela: raakileesta yhä syvemmälle eheyteen ja minän valmiiksi kasvamiseen. Sittemmin Akseli matkusti Ameriikkaan asti, ja loosit jäivät. Piti suunnata katse noihin muihin ulottuvuuksiin. 

Pekka Halonen: Kivityömiehiä (1903)

Kaikuja (meditatiivinen henki/tunnelma) valmistumisprosessista, henkistymisestä Nina Kokkinen näkee Pekka Halosen Kivityömiehiä-öljymaalauksessa, jossa etualan kivenmurikka on irrotettu työstettäväksi ja jossa kivi lopulta on taustalla sopivaksi muotoutunut hiljaisten puurtajien käsittelyssä, valmiina siirrettäväksi rakennuspaikalle.

Pekka Halosen jalanjälkiä ja kädentaitoja etsiskelimme jokunen vuosi takaperin aivan vikasuunnalta eli Pekan kotiseudulta Lapinlahdelta, vaan Eemelihän siellä vain olikin; Halonen jäi, ja löytyi Tuusulasta, jossa Halosen ateljeen tosin kevytkenkäisinä kiireessä ohitimme, koska Rantatiellä oli muitakin taiteilijakoteja Sibeliuksen Ainoloineen tutustuttavina. J.H. Erkkoa silloin hain ja löytyikin. Kiveä ei voinut kipata missään nimessä, joten Halonen sai jäädä toiseen kertaan. Vaan eipä hättää, sillä nyt Totuuden etsijä -kirja kertoo myös Pekan suuntauksista.

Hugo Simberg noista tutuin on Haminan reissun ja Tampereen tuomiokirkon maalausten jäljiltä. Vaikka Simbergin pirut enkeleineen löytyivät oikeastaan paremmin Helena Ruuskan Hugo Simberg - Pirut ja enkelit, (WSOY 2018) kirjan sivuilta.

Taitaa olla murtumassa oma usko sanan voimaan ja Paasilinnan todisteisiin kokemusmatkailun myötä: kääntymässä kuvan etevyyteen aistien tulkitsemisessa. Näinköhän tässä vielä oppii lopulta 'kuvankäsittelyä' - sittenkin! 😌

Kirjavinkeissä

lauantai 19. marraskuuta 2022

Ämeriäkkylässä mehtärahoja

 muistattehan vielä meidän velkaisen pitäjän?

Ovat myyneet kaikki 'mehtäsä' puineen päivineen viime viikolla, maksaneet velkansa ja nyt ovat ongelmissa - oikein paikallisaviiseissa huokailevat: 

- Säästöt sulaa, inflaatio laukkaa. Mihin sijoittaa liikamillit?

Eipä hätää: tuo Hölmölänkylän neuvokas Matti on muuttanut jo aikoja sitten Ämeriäkkylän asukkaaksi, huomattuaan, jotta täällä konsulttiavusta on huutava pula. Ja eikös nytkin hänelltä liikene kunnan päättäjille neuvo:
- Ostakee niillä mehtee! 

Peiton jatketta siis. 😏

PS
Luulenpa että Åbon kirjeenvaihtajamme jvon suosittelisi samaa.
Kirjavinkeissä

torstai 17. marraskuuta 2022

HS-kirjallisuuspalkinto esikoisteoksesta / (Kaius Niemi myöh.)

 jaetaan juuri näillä näppäimillä, so. to-ilta klo 18.30

Ehdokkaat


Kuvana yllä ja nimenä alla aakkosjärjestyksessä, suoraan Hesarista 17.11. 2022 kopsattuna.

Kuka saa Helsingin Sanomien esikois­palkinnon? He ovat voittajaehdokkaat

Kerrankin luettelossa edes yksi ennestään tuttu kirjailija ja hänen kirjansa, mikä suuri ihme kirjapalkintotaistelukentällä; yleensähän kaikki ovat tuttuja vain - no jaa, jääköön sanomatta keille. 

Elina Airion teos Metsässä juoksee nainen viekoitteli ensin nimellään (jotta maastomaratonillako? vautsi Vau!) ja säväytti sitten kielellään näin:

LUE vaikka!

 Niinpä peukut pystyyn Elinalle. 
Vaikka kyllä minä mieluiten tuon palkinnon olisin suonut tähän osoitteeseen - niin ikään kielensä tähden:

LUE vaikka!
lisäke 18.11.
Palkintojen jakaja sai potkut!
Päätoimittaja KN varsinainen luuseri.

Kirjavinkeissä

keskiviikko 16. marraskuuta 2022

- Entäs sitten?

   kyselee muuan meille tuttu mies kiikkukeinussansa.

Maajussit kättelyssä

- Mitähän sitä nyt töllöttäisi, kun Victoria sai Viktorinsa, Anna-Reetta Kalevinsa, Joonas Lindansa ja Arho, tuo Rantasalamen sulttaani, Karoliinansa. Oikea onni kun potkaisi jok'ikistä.

Meidän Onni Eläkeläinen sen sijaan potkaisee kiikullensa kyytiä ja laatii oman ränkkinginsä, rätinkiä summaa:

  • Victoria oli semmoinen kuntosalipeilautuja; 
  • Anna-Reetta Niskavuoren emännäksi kehkeytyvä Ei meillä Niskavuoressa!
  • Joonas kuin edellisen vuoden olympia-ampuja Satu Mäkelä-Nummelan pojan oloinen, päältä kiltti; 
  • Arho yksi Tuntemattoman velikultavekkuleista.

Siinäpä on kulahtanut syksy tuota sortinsakkia seuratessa; tunkkainen BB jäi jälleen - se ikä, se ikä - väliin, mistä onnittelee Onni itseänsä. 
- Kehitystä, kypsymistä varmaan vielä tällä inhalla iällä ennen lopullista lakoamista? arvelee.

Vaan entäs nyt? - TV kiinni ja lisää kehitystä kehiin?

Mitä vielä! Edessä sunnuntaista kuukauden päivät jouluun asti tätä rataa:


- Jep! innostuu Onni haettuaan kiikkukeinuun MM-ohjelman, ja alkaa armoton spekulointi heti eka ottelusta:

- Voi Ei! voihkaiskaamme. 😟

Kirjavinkeissä

maanantai 14. marraskuuta 2022

Sanitääri-Saimi Aunusta vapauttamassa

kolme kirjaa samasta

Kustannus Länsirannikko
Itsenäistymisen jälkeisenä vuonna sinne alettiin suunnata haukan katseita: lisäpalaa Suomelle Itä-Karjalasta, ensin Aunukseen Aunuksen Vapaaehtoisen Armeijan (AVA) väkivoimin. 
Mukana Aunusta valloittamassa on tämän kirjan nuori Saimi, jolle punikki ei ole ihminen, kunnes paikan päällä muutama tapahtuma toisin näyttää ja varsinkin tuntuu.

Luen Ritva-Elina Pylvään romaania Aunuksen Pääskyset. Monen modernimman, kerroksellisemman romaanin jälkeen on välillä helpottavaa lukea selvää ja selkeää proosaa, sellaista missä ei rakennelmilla eikä kielellä leikitä. Miten sen sanoisi: aitosuomalaista tekstiä, sellaista mitä nyt ahot, sillanpäät, joenpellot ja linnat ovat luettavaksemme arjen kulusta kirjoittaneet. Semmoista maanläheistä - tässä tapauksessa isänmaan läheistä.

Tykkää tykkää.

Siinä sotauho laantuu, kun paikan päällä näkee ja kokee ihmisen raadollisuuden: punikin pikkupojan vetämässä kelkkaa, jossa ammuttu äiti makaa polvet koukussa; synnyttävän punikkiäidin tuska hämärässä saunassa; sairaalan naapurisängyssä kääntyilevän tädin hätä palaneista jaloistaan ja tapetuista pojistaan. Ihmisiähän nämä! Siinäpä sanitääri Saimilla näkökentässä viilaamista. Onko oikeutettua sittenkään tämä AVA;n ryntäys, kun kerta Aunuksen asukkaat eivät näytä ottavan vapauttajia avosylin vastaan. 
Epävarmaksi vetää kun hento ensirakkauskin kolkuttelemassa sotimisen keskellä.
 
Aunuksen pääskyset on romaani, fiktio, jota innolla seurailen. 

Vaan täysin en uppoa, 
sillä rinnalla luen faktaa, tositarinoita noilta samoilta ajoilta ja myöhemmiltä Maria Lähteenmäen tutkimusdokumentista Punapakolaiset - Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Gaudeamus 2022.

"Tämä koko valtakunta on kuin hullujenhuone, jossa toinen raatelee toistaan, mutta maailma on pakotettu katsomaan niin rauhallisesti kuin voi. Miljoonat kärsivät päivästä toiseen uskomatonta hätää ja tuskaa!"

Vuonna 2022, sata vuotta myöhemmin, tässä viisaampana ja tietävämpänä kuin sanitääri-Saimi Aunuksessa vuonna 1919, on hyvin tiedossa, mitä sittemmin tapahtui tulevien vuosikymmenten aikana. 
Johan tuon loppulikvidoinnin 
- Tyttären tarina Säde-kommuunasta Neuvosto-Karjalassa 
niin konkreettisen hyytävästi kertoi.
 Kuten moni muukin on ajan myötä kertonut aina 
Aino Kuusisesta alkaen. 

Aavistelleeko Saimi näiden rajantakaisten ihmisten tulevan kohtalon bolsevikkihallinnon kynsissä, ja siksi on lähtenyt soitellen sotaan, on mukana estämässä tulevaa, niitä kauheuksia, joita Lähteenmäki kartoittaa: Stalinin vainoja tälläkin seudulla, kun ihmiset katoavat ja perheet tuhotaan, puolueuskollisetkin tapetaan samaan tylyyn malliin, millä jo nämä suomalaiset Aunuksen-valloittajat aloittivat: 

"Kolme punaista jäi vangeiksi. --- Sotilaat lähtivät kuljettamaan punaisia lähellä olevan riihen taakse. 
Paum. Paum. Paum. Paum.  
 ---
- Miksi ne ampuivat neljä kertaa? Kolme miestähän niitä vain oli.
- Joku jäi kitumaan. Vai olisikohan se ollut kunnialaukaus?"

Saahan sitä tässä Saiman kaltainen pieni ihminen kaikessa rauhassa sottailla, asetella lukemalla palasia paikoilleen ja tuumailla: - Kauheaa! Samaa kuin iltauutisten Ukrainassa. Samaa aina vain tuon Ison Vallan meininki - jos pienenkin. Ei miksikään muuttunut maailmanmeno.

Vaan nyt on aika nielaista Aunuksen pääskysistä loppuluvut.

Kirjavinkeissä
tänään: