Hänhän on kriitikko!

Yksi mieleen jäävimmistä kirja-arvosteluista ja samalla kirjoista kriitikkouran alkutaipaleeltani on Raisa Lardot´n Ripaskalinnut. Viisivuotias vepsäläistyttö Äänisen rannoilta joutuu lähtemään perheen mukana sodan jaloista Suomeen, tuohon hienoon maahan.
Eikä sopeutuminen ota onnistuakseen. Ripaskalintu mikä ripaskalintu.

Isä palautetaan sodan loppuhaminoissa Siperiaan kuolemaan; tyttö vilkuttaa äidin kanssa vaunulle, josta isä varmasti näkee heidät vaikkeivät he näe isää.

Sinne joutui. Kaiho kaipuu jäi ja tunne, pysyvä paha mieli: Kaikki jotka levittävät rakkautta, kuolevat aina ensimmäisinä pois.
Eeva Kilpihän myös näistä on muistanut taajaan mainita, eikä suotta.

Vaan mitä kirjoittaa kriitikkountuvikko lehteen, kunhan ei opastaisi olemisessa!

"Kirjoittajaa voisi muistuttaa: älä ole katkera tälle maalle, tälle kansalle, sillä ikänsä paikallaan tässä tai missä tahansa maassa asunut myös kokee irrallisuuden, ajan muuttumisen, ihmisenä muuttumisen tuskaan, ei kaikki läheskään ole paikasta kiinni!"

Mutta sitten puhuu kyllä viisaita - jo silloin! heh
"Ripaskalinnut on syvä kirja, kun laajentaa sen kehää, se antaa avaimet itsekullekin miettiä omaa ripaskalinnun osaansa tässä maailmassa ja tässä elämässä."

On näköjään julkaistu Karjalaisessa otsikolla 'Lapsi sodan tiellä'' pitkänäperjantaina 24.3.1978 - joten arvostelun sävyhän on mitä sopivin ajankohtaan.

Ja yllättäen:
Nyt tuli uusi pitkäperjantai ja pääsiäinen 2016.
Mitä kummaa kuulin ja näinkään: HS 26.3. kirjoittaa jutun Raisasta ja Andrésta!

Puolivuosisataa puolison hoitajana

 

Sopii lukea, myös katsoa ja käydä kirjailija kotisivulla!
Ja kriitikon hävetä opastushalujaan sekä jatkuvaa tietämättömyyttään Raisa Lardot'n Ripaskalintujen jälkeisestä 17 kirjan urasta.

+3°C  talven hiihdot/ 730 km//€

2½?

Vähän ennen h-hetkeä aloitin, sanotaanko viittä vaille kolme. Ja kun lopetin - uppaheijaa! - kello olikin viisi, tai vartin yli tarkemmin katsottuna. Aamulla.

Siinä oli silmillä pyöräköintiä. Kuten oli ollut luennan aikana paikoin.
Ei mahollista!

En nyt sentään ollut liki kahta ja puolta tuntia käyttänyt noin ohuen kirjan lukemiseen, yösydännä, television taustalla tihkuessa ortodoksista pääsiäisliturgiaa Iisalmesta, sieltä Koljonvirran ja Sven Dufvan mailta, ja Juhani Ahon kotopappilan.

Illemmalla toisen Dufvan, Lätkä-Riston joukkueineen oli Tappara taputellut tältä keväältä pois kullantavoittelijoiden joukosta. Siinä matsissa kyllä tärväytyi tuo 2½ tuntia hyvinkin.

Niin tiukkaan olin keskittynyt naisten kirjaan koulumaailmasta, etten heti tajunnut huijausta, kesäaikaa talven keskellä, että joku automaatti avaruudesta oli lähettänyt signaalin ja itsestään siirtänyt digitaalit uuteen aikaan.

Puolisen toista yön tuntia siinä sitten vain loppujen lopuksi meni noiden ammattikoululaisten, vai millä nimellä tuota kouluastetta virallisesti kutsutaankin, toilailuja ja opettajien kärsivällisyyttä ihmetellessä. Voimattomia ovat elämään Välitilan oppilaat ja vähävoimaisia heidän opettajansa.

Ei sitä menoa moni jaksaisi.
Edes kuunnella
kantsu Markun urahtelua "Vähäks me vittu voitetaan tää koko paska!" taikka mamu Faisalin opeuhkailua "Sinä kuule, MINU isä sano, MINULE PAIKA NYT!".

Finstad Minna & Salminen Sari

Kova meno on päällä, tosin onhan tuota kuultu jos nähtykin, tuollakin levelillä, millä Jr, Robert Jordan, opetustointaan 'harrastaa' ja siitä silloin tällöin puhkuu jos puhiseekin Siltansa alta.
_________________________
Löylyä lissää:
Siat vatukossa

Ylösnousemususko

klo 18.00
 - lankalauantaina ehtookellojen aikaan

2000 asukkaan pitäjässä
50 vuotta sitten
6000 asukasta.

4000 ihmisen vaje.

Nyt vaaranpaikka:

 

 

 

 

Kummallisista kunnallisista

kiemuroistaan 

mainetta niittäneillä päättäjillä

tarjolla vielä yksi

simsalabim 

Asikaiselle*

Asukasvaje helposti täytettävissä:

4000 pakolaista!

Palautuisi entisaika
 - 6000 as.

*Asikainen ks.

Ihan kuittina

näin piitkänäperjantaina

 



Kirkkoa ei kannata pitää auki edes synninmaksupäivänä.

On niin vähän kävijöitä ja lämmityskustannukset taivaissa.

 

Kauppa pitää pitää auki pyhätarkesa kesättalavesa,

jotta kannattaisi.

-1°C  talven hiihdot/ 700 km//€

Kielessä kiinni

- suussa sammakoita

"Luhanka 24.1.1985
Sitten tulette Te ja laisenne ronskin puhujat, jotka viette pohjan elämäntyöltämme istuttamalla kauniiseen suomenkieleemme mitä kauheampia sanarikkaruohoja."

Miesopettaja Antti Kares tuo julki huolen - kymmenientuhansien opettajien - kasvavan nuorison tapainturmeluksen edistämisestä. Syyttäen: Lointelette kuin lappalainen. Vaimokin on samaa mieltä, vaikka 'vaimoni ei ole suinkaan mikään vanhan ajan opettajan rouva, vaan mitä tasavaltalaisin mielipiteiltään'.

"Kotka 11/11 -83
Mutta olen kovasti pettynyt! -- Seuraavassakin on irstaita sanoja. Miksi tarjoat roskapuheita meille! -- Olet tullut kirjojesi kautta minulle ja monelle muulle rakkaaksi. Pyydän sulkeutua suosioonne ---
Rakkain terveisin Elma Pääkkönen."
(KP: En enää pahoita henkilön mieltä! = ei vastaa)

"9.1. -83
 Elättekö aina tällaisessa mielentilassa, jota täytyy sitten keventää näillä siivottomilla kirjoitelmilla. -- Oletteko kuitenkin liannut ajatuskykynne tällaiseen hävyttömyyteen, jota syötätte heilahtelevalle, työttömälle nuorisollemme nautittavaksi, liattavaksi tahriintumatonta, puhdasta mielenlaatuaan. Jota roskaa viihdyttäen aikaamme TV syöttää jo lapsillemme. Te raskaasti täydennätte siveellisyyttämme kirjoituksillenne. --- Kerttu Kupiainen"
(KP: Näin täydelliselle ihmiselle en osaa vastata. Haluttaisi kysyä, koska ja missä kirjassa olen häpäissyt lottia.)

Vain muutama pahanilkinen kirje reilun 1000 kirjeen joukossa, mikä oli hyvä asia kriitikoiden hyljeksimälle kirjailijalle: se se nyt olisi vielä puuttunut että kotiin kannetut kirjeet olisivat olleet kuvatunlaisen tylyjä!
Jenni Janatuinen kokosi Kalle Päätalolle tulleista kirjeistä, nimet muuttaen, parinsadan kirjeen kirjan: Kunnioitettu herra mestari - Ihailijakirjeitä Kalle Päätalolle 1958 - 1985.

Mukana ei ollut meidän luokkamme kirjettä, jonka laitoimme kirjailijalle luettuamme talven ajan ääneen aamunavauksina Iijoki-sarjan toisen osan Tammettu virta.

Miesopettaja hikkaj sai vastauskirjeen muutaman päivän kuluttua, jonka luki kevätaamunavausten päätteeksi ääneen oppilailleen:

Opettaja
HJ
R-vaara

Kiittelen teitä ja oppilaitanne saamistani kirjeistä.
Mukava kuulla, että oppilaat ovat kiinnostuneita ajasta,
jollaista minä ja yleensä ikäluokkani lapset elimme
runsaat kuusi vuosikymmentä taaksepäin. Uittotyöthän
ovat jo historiaan jäänyttä aikaa.
Silloin otettiin poikajoukossa miehen mittaa jopa sillä,
kuka uskaltaa pitää suussaan sammakkoa!

Oppilaat esittävät kirjeissään useamman sorttisia kysymyksiä.
Niihin en jaksa, kerkiäkään vastailemaan.
Toivottavasti tämä korttinivaskani ehtii sinne
R-vaaran koululle vielä lukukauden aikana ja
jaatte korttini oppilaillenne.

Hyvää kesää!

Muistamisesta lämpimästi kiitellen,
Tampereella 20.V. 1993
Terveisin, Kalle Päätalo

-4°C  20+20+16+10  jäällä / 700 km//€

Voi hyvänen aika!

väliaika - tiedote

 

Tippuri - gonorrea.
Nyt se sen sai.

Vaikka tiesinhän sen jo ennakkoon että kummankin taudin Kalle potee, vaan en muistanut että tässä vaiheessa kun siviili häämöttämässä. Ja on syntymäpäivän aatto: huomenna 11.11.1944 täyttyy 25 vuotta, joista viisi viimeistä kulunut sotapalveluksessa. Nyt Hennalassa häntiä jäljellä.

Ei muuta kun menet Lahden tyttölyseolle ja alat rotokooliruiskutukset just sinne.

Kupan saadessaan Kalle oli poikamies, mutta nyt on se Laina.

Voi herra jla!

Ällyää sentään sadatella: "Ju-ma-lis-te, minnua porsasta ...!"

-6°C 18 km rouhakka luoteistuuli jäällä / 634 km//€

Kutkansa kullakin

Kallen kanssa tuskittelimme eilisen iltaa, minne kummaan tuon rotiskon työntäisi eroon päästäkseen: eestaas vimmoissamme kuorma-autoilimme kenttäkeittiö lavalla rämisten, ja kun vielä hitonmoinen kiire oli junaan!
Ei kelvannut Lumion varikolle, ei osasto Lindbergille. Eikä uudelleen Lumiolle, eikä uudelleen Lindbergin varastolle eikä taaskaan Lumiolle, missä vääpeli kurkku suorana karjahteli:

- No on jumaliste se soppatykki taas porrasedessä! Ettekö te rupea uskomaan, perkele, ettei sitä oteta tänne. Tehän olette itsepäinen jääkäri ...

Siitäkös maankaato riita repeytyi, ja sen kuin yltyy junalle hitonmoinen hoppu - siviiliin, näet.

Alik. Matti Liekolle puskeutuu oikea hätä eikä mikään hädänpoikanen, kun alikersantti sonniksi haukkuneelle luutnantille antelee:
 - Olen vain semmonen sonni, että jätän kenttäkeittiön tälle varikolle vaikka perkele tulisi kieltämään...

Lopulta, jotta siviilijunaan ennättäisimme, jättää Matti Lieko koko hökötyksen auton lavalle ja ulvahtaa onnettomalle kuorma-autonkuljettajalle:
 - Viekää vaikka helvettiin! Ajakaa lähimpään rantaan ja kipatkaa sinne! Minä menen nyt ...

Yllä on vankileirin purku käynnissä, viimeistä kapinetta viedään.
Matti Lieko on Kalle, Kalle Päätalo. Kirja on Nälkämäki, jonka Kalle kirjoitti erillisromaanina huitkotva ennen ensimmäistäkään Iijoki-sarjan kirjaa. Nälkämäki kertoo suomalaisvankien vankileiristä Siiranmäessä Karjalan kannaksella.

Iijoki-sarjan tuplalukeminen on  täyttä häkää menossa, sen 12. osa Tammerkosken sillalla, joka piti keskeyttää, koska Kalle jättää väliin elämästään koko parivuotisen vankileiriajan, kehottaa tutustumaan kirjaan Nälkämäki ja Matti Liekoon, joka on yksyhteen Kalle Päätalo:
' - tapahtumat ovat todellisia, joskin kaunokirjallisesti väritettyjä. Siksi en ryhdy kertomaan jo kerran kuvaamiani tapahtumia - '.

Hirmu syyllisyyttähän talousaliupseeri Kalle/Matti Lieko, tunnollisuuden perikuva, kenttäkeittiön hylkäämisestä tuntee, kipuilee vielä kauan, kunnes siviilijunakavereiden huumori ja järkipuhe auttavat:

• Yritä nyt, hyvä Matti/Kalle, käsittää, että sinun on pakko luopua soppakanuunan komentajan virastasi!
• Meitä on tämmönen miessakki todistamassa, että alikersantti Talonpää taisteli hamaan viimeiseen sekunttiin komentoonsa uskotun kenttäköökin puolesta
• Älä välitä. Ei yksi kenttäkeittiö merkitse enää Suomen konkurssissa suuriakaan.

Vaan nyt Tammerkosken silllalle, takaisin toiseen sotaan, josta tulee vielä pitempi kuin kuukautta vaille viisi vuotta kestäneestä sotapalveluksesta: Kalle menee naimisiin Lainansa kanssa ja kohta jo rotiutuu ensimmäinen repivä riita parista viinapullosta.

Eli
Ooppahan sodassa eli sivviilissä niin rähäkkätä pitää olla.
Eli
Kyllä lukijan kelpaa: ite ei tarvii riidellä, antaa riitojen pysyä kansien välissä.
Ja sopii suihkasta ulos vainioille nyt kun aurinko paistaa ja hanki kantaa!



Sinne lepikkoon - seittemättä sattaa alottelemaan!

-5°C hiihdot 10 +16 km tuulentuiverruksessa / 616 km//€

Puhuttelussa

Ensin kateltiin, kun kerta kerrankin oli päästy herroiksi maalta kaupunkiloihin, näitä

venny soldan-brofeldtejä ja muita schjerfbeckejä seiniltä.

 

Sitten hiljennyttiin kuuntelemaan Onnimusiikkia - Hetkiä kolmessa ajassa

 Juhlasalissa, juuri siellä missä monina monina (lukemattomina?) aamuina saimme kuulla kunniamme:

rehtori Elli Kahila ja sittemmin Aulis Tynkkynen muistivat muistuttaa monisataalukuista lukiopoikajoukkoa Johannes Virolaisen sittemmin kuulisiksi tekemin sanoin:

"Pulinat pois!"

Rauli Katajavuori: pallot, diabolo, valaisu.
Laura Vuorjoki-Elo: laulu, piano, harmoni
Azra Topcu: basso.

Nyt oli kyseessä aivan toisenkaltainen puhuttelu, miellyttävä - ja vapaaehtoinen:

Joensuu | Joensuun taidemuseo Onnimusiikkia taidemuseolla | Musiikki > Kansanmusiikki Onnimusiikkia-sarjassa Karelia AMK:n kansanmusiikin opiskelijat tuovat taidemuseon keskiviikkoiltoihin konserttikokonaisuuksia. 

Ke 16.3. musiikin koulutuksen opettaja Laura Vuorjoki-Elo soittaa pianolla omia kappaleitaan. Toisen kerroksen Resetissä Juhlasalissa on luvassa maalailevia sävyjä, pysähtyneitä hetkiä leivinuunin lämmöstä, henkäyksenomaisia muistoja Pietarin kaduilta, harmaiden iltojen odottavaa tunnelmaa, lasten unta illan hiljaisuudessa.

Intiimi konsertti koostui kolmesta osasta, joissa jokaisessa oli kolme kappaletta.
Niin hyvin umpeutui Laura osaansa että kävi mielessä, että pääseeköhän se ehjin nahoin tuosta transsista pois. Jokaisen kipaleen jälkeen pääsi.

Lähtiäisiksi jäi kättä kaunistamaan taidekirja eurolla
ja päänsisuksiin kumajamaan  Kotiinpaluu, jotenkin.
(/ nimet otsala liimatta lääkkölä liimatta kolisivat korvissa enemmän kuin mersu -87)

 

+3°C hiihdot 8 tuulista kilometriä / 590 km//€

 

Lyseosta lisää
+
Joel Lehtosen hengessä

 

Da!

Ihan vapisuttaa, odotuksen kuume. Kilon kirjasta olen reilut sata grammaa lukenut. Harvoin näin yli-innostuneena: kun maha yhdenäkin menee kuralle niin siitä sen huomaa, jännityksen, innostuksen - tai pelon. Pelon: entä jos ei sittenkään täytä odotuksia?

Parasta kun käyn vilkaisemassa pihaliiterin nurkkaa pohjustukseksi. Pitää jalat maassa. Siinä talonpoikaisarkkitehtuurissa ei mahtavuus loista niin kuin loistaa Nevskin varren rakennuksissa, rumimmissakin.

Pietari ei ole kaupunki, se on myytti. Se on henki, persoona tai jokin elävä, kuolevainen myös.

Olihan Leningrad yksi lumoavimmista paikoista jo silloin kun neuvostovalta oli sen savustanut, tärvellyt, rapauttanut, tuhoon tuominnut. Jostakin kaukaa esikaupungista kielletyn rockibaarin kautta kävelimme, eksyimme ja lopulta Pavel Polodisnev, muuan kadullakulkija tohti meidät metron kautta saatella Nevskin kulmille. Jätti osoitteensa, ja me lähetimme hänelle kortin; sen koommin ei Pavelista merkkiäkään kuulunut. Länsimainen hapatuskontakti lienee nujertanut miehen?

Solomon Volkov oli viidentoista kun tuli Riiasta Leningradiin opiskelemaan, minä samoilla i'illä kun käväisin ohikulkijana ensimmäisen kerran.

Nyt on otettava esoteria vs. eksoteria peliin mukaan, sisäinen ja ulkoinen tuntuma.
Volkov imautui vuosikausiksi sisään, minä jäin lyhtypylväitä ja kadunvilinää hämmästelemään  monilla reissuilla - kuin ruiskiva koira. Volkov tutustui Anna Ahmatoviin, George Balanchineen, Dimitri Šostakovitš, Josep Brodskyyn henkilökohtaisesti. Minä vain taloihin ja lyhtypylväisiin, muutamaan hotellivirkailijaan ja rautahammasoppaaseen, siihenkin petturiin joka ystävää näytellen käräytti meidän porukasta ikonin salakuljettajan, sen joka vartaloonsa oli ikonin sitonut ja ainoan jonka tullimies läpikopeloi.

Amatööri mikä amatööri - minkäs teet, maalaismölli, jolle vähempikin riittää: katulyhty, verikirkko, sillan kaiteet Ahmatovin sijasta. Mutta jos Volkov jotakin esoteerista kaupunkiin vihkiytyneenä pystyy Pietaristaan jakamaan, niin kiitollisin mielin sen kippaan tästä kirjasta, Eurooppalainen kulttuurikaupunki, joksi Pietari on aina halunnut tulla.

Perin henkilökohtaisesti Volkov, emigrantti Yhdysvalloista, siitä kertoo ja ylen henkilökohtaisesti sitten tulkitsen itselleni, itseäni pilkaten, itselleni nauraen.
Kuunnelkaas:
Pariisi, Wien, Berliini, New York, luettelee Volkov tärkeitä 1900-luvun kulttuurielämän keskuksia. Ensin nostan rintaani - juuri kaikki nuo on nähty, jopa osa läpi juostu, maratoneerattu.
Mutta eihän se riitä, sillä ulkopuolelta nekin on katsottu! Wienin konserttitalonoven pieleen nojattu, Metropolitanin ohi kävelty/juostu, Eiffelissä pelätty taskuvarkaita, Berliinissä olutta kitattu, Kudamia pitkin hoiperreltu, ja ne pahuksen pitkän saksan Unter den Lindenit päälle.

Pahasti ulkopuolelle, lyhtypylvästasolle, jääneenä siis noissakin kaupungeissa, joiden kulttuurin koko maailma tietää ja joiden kulttuuriin myös Pietari yltää.

Maailmantietoisuuteen ja pintaan Pietari-Leningradin 1900-luvun taide ei ole päässyt, mikä on Volkovin mukaan suunnaton epäkohta. 1800-luvun Venäjän taide tunnetaan, mutta 1900-luvun nieli kommunismi eikä Pietaria maailmalle ollut.
Kuitenkin:
'Se oli kaupunki, jossa saattoi löytää absurdin kirjallisuuden ja teatterin, uuskritiikin ja modernin strukturalismin, juonettoman baletin ja modernin sinfonian juuret. Mutta sivistyksen ja politiikan syiden kohtalokkaan yhteentörmäyksen vuoksi ..."

Näinhän se on nähtävissä: Gogolit, Dostojevskit tiedossamme ovat ja Puškinin Vaskiratsastaja ja sen että Pietari Suuri ratsastajapatsaallaan keikkuu kaupungin symbolina pariisilaisen Etienne Falconet'n ajan kanssa tekemänä.

Vaan:
Nytkö ne taas tuolla naapurissa ovat palaamassa viime vuosisadan neuvostoaikoihin?
Kunhan eivät olisi siellä jälleen toteuttamassa tsaari Pietarin kehotusta:

"Me tarvitsemme Eurooppaa parin vuosikymmenen ajan, sitten me pyllistämme sille."

+3°C hiihdot 10+10 km km / 582 km//€

  Testaas!

Eilistä vailla

- Onko sitä öylistä?

Ruokaliinat oli levitetty pulpeteille ja pikkukätösten sormet sormien lomahan ristitty, päästy vellin jakoon. Pikkuinen poika lähtenyt santsikierrokselle, ilmestynyt lautanen kumolla lusikka koprassa opettajanpöydän taakse, ujona tiedustelemaan.
Opettaja lappoi oman pöytänsä takana soppaa suuhun eikä heti huomannut poikaa eikä ollut kuullut tämän hiljaista kysymystä.
Sitten huomasi pojan pään ja justjust näki silmät pöydänreunan takaa.

- No mitäs Petteri?
Poika vaikeni ikään kuin olisi säikähtänyt opettajan isoa päätä. Rohkeni sitten uudelleen udella:
- Oisko sitä öylistä?

Hetken meni ennen kuin opettaja tajusi,
että Petteristä eilinen velli oli ollut makoisampaa ja sitä vailla oli.

Niin
tuli vaan mieleen tuo tosi juttu kun ikkunasta nyt säätä räntää katselen.
Että osasivatkin järven hanget kimallella suksien alla!
Öylen.

+1°C hiihdot 17+21+11 km / 562 km//€

Makeat unet

- Nyt heräsin, ilmoitti  takarivin mies seisaalleen noustessaan.
Jotenkin onnellisen tuntuisena. Varmaan oli nauttinut esityksestä, yhtä lailla kuin toinenkin torkkuja viimeisellä penkkirivillä. Päivänäytöksessä.

Oli oikein tähdätty hyville istumapaikoille istumaan, sai jalat suoriksi syönnin päälle, seuraavaan penkkiriviin oli käytävä välissä.

Elokuva oli nautinto: vieno musiikin hyrinä väkisin laittoi silmät luppasemaan vaikka laajakankaan luonnossa oli katselemista kyllin. Semmoista torkkumista se oli, hyvässä hengessä. Milloin havahdutti kun linnut kasahtivat toistensa kimppuun johtajuutta etsiessään, milloin laskettelivat villisti jäitä pitkin. Joutsenen kaula näytti niin pehmeästi päällystetyltä että teki mieli kietoa sormet sen ympärille jos vain olisi ulettunut.

Keskellä kirkasta päivää oli mukava istua pimeässä salissa katsomassa, kerrankin ilman suksia, järvelle, joka välillä oli jäässä ja joka välillä suli ja kohisi.
Sammakkokin torkahteli, jäähilettä silmän päällä. Rapu vieritti veden alla kiveä, nosteli saksillaan kuin Matsonin Lassi kaivinkoneellaan, ja eikös työntynyt piiloon kiven takana olleeseen koloon. Kalat vetelivät vedessä liukujaan ja Johanna Kurkela hymisi, ääni rauhoitti vedätteli vängällä unten maille, ai että miten ramasi ja raukaisi ja miten suloisesti ruoka painoi silmänahkoja kiinni. Ei huolen häivää vierinyt mielen päälle, ei edes Sipilän huolestunut ilme tunkenut näkösälle, edes käväissyt valkokankaan ja ajatuksen välissä.

Vaan oli se hyvä elokuva, kannatti ajella kaupunkipaikkoihin maata metsää järveä katsomaan!

Rauhoittaa luonto.
Sen se tekee. Järvi siinä missä metsä.

Ja mikä helpotus että toinenkin oli kuukahtanut kumoon ja kattovalojen syttyessä innostuneena ilmoittanut sen ihmeemmin venyttelemättä ykskantaan:

http://www.finnkino.fi/Event/301298/

- Nyt heräsin.

Selvästi äänestä luettavissa: makkeesta unesta. Päivänokosilta.


Sanonut seisaalleen noustessaan takkia päälle vetäessään.
Sen saman oli sanonut, mitä itse en olisi ilennyt.

+1°C hiihdot 12 +13 km / 513 km//€

Buumi päällä - latinan ja luonnon

Persae in porto Salami vitulos pascavit.*

Viitaten edellisen blogipotullisen otsikkoon jatkan latinanopiskelujani Latu ja Polku -lehden kautta, missä ornitologi Pertti Koskimies puolustelee luonnon rauhaa. Räyhäämällähän Pertti usein sen tekee, mutta erittäin mielenkiintoisesti. Monesti melkein tuntuu että Pertti on ryntäissä kiinni niin että napit lentelevät.
Vaan kun perusasia on ok! niin puistelkoon.

Jostakin kumman syystä löysimme kolmisin itsemme pyhänseutuna Paljakasta, Hyrynsalmi-Puolanka-linjoilta,
karttaan merkityn tornin huipulta:

Yli
400 metriä


kaiken kaikkiaan
kun tornista hämärtyvään tykkylumimaisemaan uppousi.

Mustarindassa me,
emme suinkaan tuolla kauempana kajastavan Ukko Hallan laskettelurinteillä, missä valossa kylvettiin, ei ei: me kylvimme tornista alas päästyämme polunhämäryydessä kiemurreltuamme pihasaunassa kynttilän valossa.

Olimme, kuin parhaatkin ajattelija-artsit, Suomen lumisimmassa paikassa, siellä missä puuhun ei kiivetä vaan hiihdetään.

'Aina toisinaan taiteilijat, tutkijat ja ajattelijat ovat kokeneet tarvetta lähteä hetkeksi tai pitemmäksikin aikaa pois metropoleista sopivaan luonnonympäristöön.'

'Kainuun metsäisillä tummilla vaaroilla on helppo vaalia ajattelun rauhaa ja keskittyneisyyttä. Haluamme luoda Mustarindaan kiinnostavan ja toimivan työympäristön sekä kohtaamispaikan, jossa ajatuksia ja tuntemuksia voi jakaa innostavassa ilmapiirissä.' 

Mustarinda antoi meille yösijan ja me Mustarindalle ihmetyksemme ja kunnioituksemme: että on talouskasvun vastaistakin ajattelua, vaikka sellaisen julkituleminen ja esiin saaminen on yhtä vaikeaa kuin oppostioäänen naapuri-Putinilassa.

Vaan jokainen etsiköön mitä löytää haluaa, tuosta nyt sen enempää saarnata toinna: eikun pelit ja pensselit soimaan ja proproextrat päälle niin ei tarvitse hiljaisuudessa porona kärvistellä.

Ja hyvällä tuurilla näkyy näkyvän ilotulitukset Mustarindassakin:

http://www.mustarinda.fi/

*
PK kuulemma sotkee:
po.
Persae vitulos persevero pascant.
Käännös: Persialaiset paimentavat vasikoitaan varsin vakavissaan.

+1°C hiihdot 11km / 488 km//€

Sol omnibus lucet

Brassikasvatustieteilijä Paulo Freire taas näpeissä, monen vuoden jälkeen: Sorrettujen pedagogiikka; toinen freire, Lissu Lehtimajan vallan mainio sarjakuvakirja Freiren kyydissä, on teillä tietymättömillä.

En minä enää itselleni sitä, jälkikasvu pyyteli matkalukemiseksi. Eivätköhän kasvatusteoriat liene opiskeltu, ja kehenkäs niitä soveltaisi kotona, kun kumpikaan kotona eläjistä ei kovin hakki ole taipumaan uuteen koulutukseen eli uusiin kotkotuksiin.

Mutta kyllä sitä silloin ennen!
Näkyy olleen tärkeätäkin luettavaa ja jaettavaa yhellä koulunjohtajalla kymmenkunta vuotta takaperin.
Kannattaa lukaista blogista, jos satutte löytämään tuolta Kauppalehti-ajoilta 22.8.2007 merkkauksella Koulunjohtajaksi asettautuminen (33. viikko) elokuuta vierittämällä: http://hikkaj.blogspot.fi/2007_08_01_archive.html

Monenlaiseen kasvattajaguruun on matkan varrella tullut tutustutuksi, joku aina hetkeksi noussut suosikiksi tikun nokkaan, Freire ei hassummasta päästä; Rousseaun voittanutta ei sentään ikinä löytynyt. Didaktikko Simo Sepon henk.koht. karisma kyllä puri.

Freiren pedagogiikan tasa-arvoista ydinsanomaa lienee mielestäni kuvannut sattuvasti tuo otsikon latina, jonka olen kirjan väliin aikoinaan jostakin lehtileikkeenä repäissyt.

Ei rubriikki köyhällekin sopivan hintaisesta Mötön Pekan Onnibussi-yhtiön linjurikyytilipusta kerro, vaan tasa-arvosta, siitä että köyhälle taivaan möllykkä paistaa siinä missä rikkaalle.



Lehtimaja: Freiren kyydissä

-1°C hiihdot 14km / 477 km//€

Me keskitysleiristä jotenkuten selviytyneet

Konzentrationslager-rumilus työntyi silmille koepaperissa jonkin virkkeen yhteydessä, toisen kerran kompastuskivenä oli Galgenshumor.

Sivistystä oli ensimmäisellä kerralla nähtävästi vähemmän kertynyt lukiolaishabitukseeni, koska humeetti ei millään suostunut ulostamaan merkitystä.
- Kon-zen-tra-tions-lager. Konzent-ration-slager. Konz-ent ....

Vaikka kuinka tankkasin ja katkoin sanahirviötä, niin ei kun ei auttanut. Ei auennut. Yheksänkö virhepistettä se Irma taas sai sivun laitaan merkitä - vai miten se virheistä rokotti? Joka tapauksessa ykkönen pitkän miinuksen kanssa lopussa jökötti tuon tuostaan.
- Konserttileiritraditioksi kääntyi.

Galgenshumor oli itsestään selvä tapaus, vaikkei hirsipuuhuumori Irmalle kelvannutkaan, maksimimiinukset punakynäristein merkitsi taas vaivan palkaksi huumoriton lehtori. Pyh!

Olen muuten koko ajan menossa tässä vakavaan asiaan, kuten otsikosta näkyy, mutta minkäs ajatuskululleen voi: jos se haluaa poiketa suoraviivaisuudesta, kuten aina haluaa, niin juostaan sitten sen mukaan.
Ja jos tila, Lebensraum - ähää, kyllä jotakin vielä hyvinpitkästä saksasta juohtuu mieleen ja Hitlerin halutkin tiedän - , loppuu niin jatkaa voi huomenna. (Morgen morgen noch nicht heute, sagen alle faulen Leute.)

Sitä tulin sanomaan ja huikkaamaan, että ei turhaan ole Lire-lehti nimennyt vuoden parhaaksi elämäkerraksi eikä sille turhaan ole myönnetty Jean-Jacques Rousseau -palkintoa vuoden 2015 parhaasta omaelämäkerrasta. Kehuttu siis tätä viidentoista ikäisenä keskitysleiriltä selviytyneen ranskalais-juutalaisnaisen ohuttakin ohuempaa kirjasta Isä, et koskaan palannut.

Samoilla Birkenaun sannoilla seisoimme elokuussa 2015 kuin Sinä Marceline Loridan-Ivens 71 vuotta aikaisemmin vuonna 1944. Se Mengelen laboratorio oli tuhottu, sen tohtorismiehen jonka sinä kohtasit silmästä silmään ja joka osoitti sinut junajonoon joka tuhoamisleirin sijasta vei Bergen-Belsenin keskitysleirille töihin - sinne missä sieraimet eivät enää haistaneet palavan ihmislihan hajua.

1 - 2 -  3 -  4 -  5 - 6

Kahta asiaa ihmettelen, mutta tietysti uskon kun kerrot: sitä että ei ollut mukava palata kotiin ja tätä että

"Kanssani leirillä olleet naiset, niin menehtyneet kuin takaisin koteihinsa palanneet, olivat olleet kaikki samaa joukkoa, me kestimme kärsimykset yhdessä, koskaan en kokenut sellaista rakkautta kuin siellä. Nyt tiedän että he olivat minun perheeni, enemmänkin kuin perheeni."

-1°C hiihdot 13km / 463 km//€