Anita Konkka-Paronen-Isotalo-Saviniemi-Mäkelä-Pihlajamaa-Tabermann-Kirstinä-Ritsos-Konstantin-Westerberg

  vanhat Parnassot -sarjan 11.

Lukeminen on lääke, joka näkyy yllättäen parantavan vaivan

Voin todistaa. Luen vuoden 1970 viimeistä Parnassoa, nro 8, kylki levossa tuskallisen kipiänä, muttei nyt sentään niin että hiihtelyä haittaisi.  

(psst näin inom parentes sagt: Kompuroin jouluaattona potkurin pelissä, kun hämäränkahjossa potkimme vauhdilla hautausmaata kohti kynttiläpussit potkurin sarvissa roikkuen. Hyvin matka taittui ja jalaksissa luisto kohdillaan. Kunnes kirahti kiveen ja kuski tielle kellalleen.) 

 

Mielenkiintoista luettavaa edessä: kirja-arvosteluissa monta tuttua nimeä ja kirjaa: 

• Anita Konkan Irti-romaani Samuli Parosen käsittelyssä Ihmiskoje-nimellä: avioliitto käy tarpeettomaksi - "Kirja tuntuu uskottavalta ja rohkealta."
• Kaarlo Isotalon Äitiparka ja Anna Kari Saviniemen otsikoimana: Köyhyys ei ole sairaus vaan sietämätön olotila - "Kyllä se kelpaisi suomalaisen vientikirjallisuuden joukkoon."
• Hannu Mäkelän Sano minulle nimesi Heimo Pihlajamaan määrittelemänä: Poliittisia runoja. (Näistä taisikin olla näyte kakkos-Parnassossa.) - "--- sitä lukeekin samaan tapaan kuin kävisi kylässä, istuisi iltaa, tapaisi ihmisen."
• Tommy Tabermannin Ruusuja Rosa Luxemburgille Väinö Kirstinän tulkitsemana ...

Selaan numeron kirjoittajatietoja: 

"Jannis Ritsos (1909). Huhtikuussa 1967 tapahtuneen sotilasvallankaappauksen yhteydessä Ritsos vangittiin; viimeisimmät runonsa hän on kirjoittanut Lerosin keskitysleirillä ja Karlovassin vankilassa."  

Tosiaan, muistan että Kreikassahan elivät Parnasson ilmestymisvuonna ja vielä neljä vuotta eteenpäin sotilasjuntan alla, kun kuningas Konstantin on lentänyt leppäkeppinä prinssiksi Tanskaan. Ja nyt alkaa lehden alkusivuilla ihmetystä - ja nopean ohituksen - aiheuttanut kymmensivuinen runo kirjoittajan taustatiedon myötä ihmeellisesti elää ja kiinnostaa. Runoelma on tosin aikaisemmilta ajoilta ja paikoilta: Ai-Stratis 1950.

Tässä on se lääke, joka parantaa oman pienen potkuripipin hetkessä: mittasuhteet kummasti muuttuvat, kun lukee leirikauheuksista, joista tähän teitä armahtaen raapustelen ainoastaan mitättömän palasen kymmensivuisesta Caj Westerbergin suomentamasta Kirje Joliot-Curielle -runoelmasta:

"Meidän yömme ovat olleet raskaita

niin kuin silloin kun ei saa puhua totta

ja kuu roikkui taivaalla

kun vainajan lakki oven vieressä naulassa.

Ja kun me riisuimme kengät jalasta

me huomasimme että niissä piili pelko.

Taskuissamme oli pelko

kynsissä pelko - 

Se on totta, ystävä, me pelkäsimme kovin 

mutta enemmän, Joliot, me pelkäsimme

vapauden ja rauhan puolesta." 

Parnasso-sarja 1970 - 1975

kokonaisena:

1 - 2 - 3 - 4 - 5 - 6 - 7 - 8 - 9 - 10 - 11 - 12 - 13 - 14 - 15 - 16 - 17 - 18 - 19 - 20 - 21 - 22 - 23 - 24 - 25 - 26 - 27 - 28 - 29 - 30 - 31 - 32 - 33 - 34 - 35 - 36 - 37 - 38 - 39 - 40 - 41 - 42 - 43 - 44 - 45 - 46 - 47 - 48 - 49 - 50 - 51

omat KIRJA-ARVOSTELUT

Kirjavinkeissä

Jalat maahan

Eilisen jalat tukevasti ilmassa -jutun jälkeen on kiva palata ihan tavalliseksi ajatuksiltaan, sanoiltaan ja töiltään. Ja kertoa päivän etenemisestä kaverille.

Ote just lähetetystä mailista:

'siulla ne nuo hyödylliset askareet!

Meikäläisen päivä tähän mennessä:

aamulla kierros suksilla kentällä (1,5 km) - jäinen, odotettava auringon säteitä pehmentämään.

välikahvit

potkureilla vaimon ka Hyytsuaren sillalle asti hokit jaloissa (7 km eestaas)

mehut

kentälle tien yli kymppi - a jo vähän paremp ol.

sauna

hiihtova Tv:stä

Pian jääkiekkoa.

Ei musiikkia.'

No jokunen ristikko siihen.

ps

ratkesi muuten tuo piilosanakin kun aikansa hautui ajatuskammiossa: KÄSITEOLLINEN

hiihdot 11 /777 km = 116 h

KIRJA-ARVOSTELUT 
*** myös

Ajantaju

Maikki 90+ oli tullut potkurillaan kauppakassi sarvissa tiellä vastaan avajaispäivänä, niiden niiden, ja sanonut:
- Johan nuo eilen voittivat mitalija.

Oli pitänyt oikoa, jotta vanhoja kisoja näyttivät, kertasivat.
- Niitäkös kehnoja, oli tuumannut ja pukkinut potkuriin vauhtia, kotia kohti, kalasopan keittoon.

Ota noista tosiaan selvää, mikä on totta ja nyt, ja mikä mennyttä televisiossa, kun pyörittävät historiat ja tulevat yhtenä vyyhtenä. Ja entä se spekuloinnin määrä: ikinä ei voi tietää aikamäärää, milloin oikeasti kilpa käynnistyy, milloin h-hetki koittaa ja koska viimeistään, lopullisesti, asettua vastaanottimen ääreen.
Helposti käy maikit.

Aino 80+, toinen mummo, potki myös vastaan, ajopelinä rullaattori, jolla nimellä Aino Ritari  härveliään nimittää. Aino potkii muutenkin vastaan yleistä elämänmenoa, sen verran itsellisenä haluaa pysytellä ja tomerana näyttää pojalleen sekä miniälleen, ettei mikään hoivakoti Viimeinen Henkäys ole hänen paikkansa.

Ehei kohtakaan!
Sulhaskandidaattikin Senegalista pian astumassa kaksioon elämänkaveriksi: no niin ainakin Lähetysyhdistyksen kirjekuoressa väitettiin kuvineen kaikkineen. Niin ainakin Aino oli kirjeen lukenut ja tulkinnut.

Siitäkös riemu repesi ja energiat sekä nuoruuden eliksiirit alkoivat 80+-ruumiissa hyrrätä, tai ainakin ne oli saatava hyrräämään ennen kuin tuo voimakas heimopäällikkö tulisi tupahan.
Alkaa armoton seksuaalitajunnan päivittäminen.

Maikki on totta, Aino höpinää.
Molemmat kohdattu kyllä: toinen luonnossa, toinen kirjassa.
Maikki elävä henkilö täysissä ruumiin ja sielun voimissaan täällä keskuudessamme; Aino elää Anna Rimpelän romaanissa Pitkään meni kaikki hyvin, Otava 2018.

Anna Rimpelä on stand up -koomikko Manalasta ihan oikeasti, joten ei ihme jos Aino Ritari saa kunnon rullaattorikyydit ja lukija tukka pystyssä jää seuraamaan Ainon hurjistumista ja makaaberia menoa.

Loppuliuku

KIRJA-ARVOSTELUT

*** myös