Naarasperho

Lukuprosessin eteneminen

Tomi Norha: Naarasperho
Lector Kustannus 2024

Turkulaisen muusikon Tomi Norhan Kirjallisia-blogia, jossa pariskuntana Taina & Tomi kimpassa arvioivat kulttuurin kirjoa, olen silloin tällöin lueskellut. Ja nyt paneutunut Tomin pitempään tekstiin, sillanpääläishämäläismäiseen lämpöiseen, hiljalleen keinahtelevaan lullaan. Metsäinen satu mielessä olen romaania edennyt. 

Vaan aina kun olen vaipumassa onnelliseen uneen, lulla yhtäkkiä pysähtyy ja on kaatumassa järin.

Noissa tunnelmissa olen Norhan Naarasperhoa lukenut, ja toivonut, jottei juuri mitään tässä soljunnassa tapahtuisi, vaan lämmin keinunta saisi jatkua.

Ei vaan saa.  Romaani vaatii tapahtumia.

Minä en. Mielessä aina se kaiken huippu: Kilpi. Volter.

Monta pahaa ilmestyy Ellin eteen, taakse, sivulle ja sisään. 

Elli on opettaja, joka kolmin siskojensa kanssa viettää kesäisiä päiviä huvilalla, ja koska nuorin on, on joutunut Marian ja Lempin tutkan ja komennon alle.

 

Yhtenä kauniina aamuna heti Ellin herätessä kippaa Maria moiteryöpyn Ellin niskaan:

- Oletko sinä taas mennyt kajoamaan itseesi. 

"Ei ole Marian asia mitä Elli kompukassaan tekee", vaikka noinhan Maria on vakuutellut.

Ellille riittää. Nousee silmitön viha ja puhkeaa raivo. Astioiden paiskintaa. 

Vankistuu vakaa päätös: "Laitokseen hän ei mene." 

Lähtee maailmalle, missä odottaa taas samanlainen pakkoakti, kuten kerran koulun kokoelmahuoneessa, jonne vanhempi lehtori välitunnilla hänet väkisin raahasi. Nyt samalla asialla pakopaikassa on naapurin vanha Matti.

 

Varsinainen romahduksen aiheuttaa tansseista löytynyt Oskari, joka tyrmää haaveen ja yhteisen tulevaisuuden: 

"– Kuvitteletko sinä, että minunlaiseni mies voisi mennä yhteen kaatumatautisen kanssa?"

Metsäiseen satuun orientoitumiseni saa viimeisen niitin siinä missä Elli maailmasta.

Hämäläisen hitaasti hivuttavan tarinan on Tomi Norha kirjoittanut, ensin myötäkarvaan myhäellen sitten ikenet hetkeksi esiin kaivaen. Erilaisen kuin mitä pitkän matkaa uskoin.

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

Anni Collan

Mennäänpä nyt niin asian vieri kuin voi ja että itseänikin hirvittää! 😎¨

Kiveen hakatuista otamme tänään käsittelyyn kirja ainoan naisen, josta ei aikaisemmin mitään havaintoa:
Anni Collan - Lähimpänä ikiliikkuja!

Luettuani tämän pienen sitkeän naisen minielämäkerran tuli mieleen otsikoida hänet perpetuum mobilen sijasta joko Tamburiinin tahtiin taikka Tamburiinin tahti jo suonissa lyö!.

6.lk
Mailiin tulla tupsahti iltasella tunnistuskommentti:
"Kuva on outo. Jotenkin siinä on asetelma niin viksallaan, että takana näyttää olevan isokokoista porukkaa ja edessä kääpiöitä, paitsi Siivolan poika edessä jo aikamiehenä. On heistä voinut tulla merkittäviäkin kansalaisia, mutta ovat ulkoiselta olemukseltaan kuin Harry Potterista.
Näkyy siellä sinun lisäksi muitakin tuttuja naamoja: Erosen Yrjö, Mujusen Veikko, Tolvasen Jouko, Tiihosen poika, Pikkaraisen Tuomo, keskellä oikeassa laidassa tutunnäköinen ja eturivissä toinen vasemmalta vaikuttavat luokalle jääneiltä."

Heti pomppasi mieleen myös toinen pieni ponteva ja periksiantamaton nainen eli äksy rehtorimme poikalyskasta, jostain syystä.Naimaton kai Ellikin oli, pelottava suorastaan siksi kun näpäytteli henkilökohtaisuuksilla kaikkien kuullen isot lukiopojat pieniksi - siinä 'valmentaja-urheilijasuhde' toimi alistamisakselilla jos missä ja mistä nykyään niin vaahdotaan. Ei se mukavalta tuntunut, mutta 'luonnolliselta'. Sekö lie ollut sitä kehuttua poikalyskanhenkeä.

Niin ja tulihan se Elli mieleen myös tuosta Annin sukunimestä: Collan. Muuntui aa iiksi mielessä: Collan Colliniksi, jota ruotsintunneilla lukiossa tankattiin - ja auta armias jos et Andersia sanasta sanaan osannut! Kohtelu oli melkein yhtä kylmää kuin Bayerin käsittelyssä keskikoulussa: - Parempi ku sinule rippustettas myllykivi kaula ja sinu uppotettas Orivetten ja vielä parrempi jos jellona tulis ja söissi sinu...

Ei mutt' pois harha-askelista, ja nokittakoon jotakin Anni C:n CV:stä:

• "Anni Collanin elämäntyössä Suomen ensimmäisenä kouluvoimistelunopetuksen naistarkastajan, naisvoimistelun ja -urheilujohtajana ja tyttöpartioliikkeen kehittäjänä riittäisi urakkaa kolmelle tavalliselle naiselle" "--- viihtyi paremmin puupalaan ja puukon kuin virkkuukoukun parissa."- Leena Laine Kansallisbiografiassa;
• "Anni Collan oli kuin pieni nukke, kun tapasin hänet. --- oli kovin siro, ja sanoin miehelleni, että hän oli kuin sellainen, että joku olisi voinut mennä hänen taakseen ja käynnistää hänet." - Kisakallion rehtori Anneli Nokkala;
• naispuolinen Tahko Pihkala;
• käytti pussihousuja; ei miesystäviä;
• askeettinen elämänmalli: kasvisruoka, vähäinen yöuni, ruumiin karaisu, itsekuri;
• kiivas temperamentti, pistämätön huumorintaju;
• 1948 Suomen liikuntakulttuurin suuri ansioristi.

Anni Collan 13.1.1876, Rauma - 17.4.1962 Helsinki

Prologi -  
I - II - III - IV - V - VI - VII - VIII - IX - X - 
XI - XII - XIII - XIV - XV - XVI - XVII - XVIII - IXX - XX 

Kirjavinkeissä tänään: 

Arto Teronen & Jouko Vuolle:  Urheilun unelmia ja urotekoja - Kiveen hakatut

🎢 potkurilla!

KIRJA-ARVOSTELUT

*** myös

Opettajanpelko

"Olisivatkohan minua siviilielämässä edeltä käsin kauhistuttaneet mitkään muut kaksi asiaa yhtä paljon, kuin penskana lähteä pyytämään kunnan piirimieheltä jauholappua ja nyt teknillisessä koulussa mennä kemian tunnille."  - Pyynikin rinteessä

Pääpiru istui tuolla luokan edessä: opettaja Kajovaara, joka jatkuvalla pirullisella nälvinnällä, halveerasi ja nokerteli oppilaita. Koko ajan jylläsi pelko taululle joutumisesta, silmätikuksi.
Siinä sodan pelot ja taistelutantereiden tuimat taistelut tuntuivat mitättömiltä! Etenkin Kallesta, viiden vuoden sodankävijästä.

Kemiat eivä ns. kohdanneet -40-luvun aikaihmisten koulussa.

Samanlaista pelkoa tunsi moni meistä vielä -60-luvulla, istuessamme poikalyskan ruotsintunnilla lukiossa semmoisen pienenlännän naisenpätkän pitäessä kuria vastaavin menetelmin.
Ruotsi kyllä lopulta opittiin, mutta ikuinen kammo jäi koko lyseonhenkeä kohtaan, jota moni kuitenkin on jaksanut myöhemmin, vaikka silmät ummessa, ylistää.
Lyseonhengetär
Elli näet ilmestyi turhan usein kuin tyhjästä kateederille tuimailmeisenä - ja aloitti opetuksensa henkilökohtaisuuksiin käyvällä railakkaalla feedbackillään, varsinkin koepapereita palauttaessaan, rätinänsä:

"Sieltä maalta teidän suvusta näitä riittää, ja aina on tullut laiskoja ja tyhmiä yksilöitä tänne kaupunkiin ja lyseoon ..."

Ei puhettakaan että olisimme pullikoineet vastaan taikka jotakin puolustukseksemme ähkineet siinä serkun kanssa peräkkäin istuessamme; eipä tullut mieleen hauskuuttaa mieltänsä edes Mitäs läksit, kikkeliskokkelis! -huumorilla punaisina pälyillessämme.

Siitä oli huumorit kaukana kuin Kallella kemian tunnilla ja monella muullakin tunnilla.

Ja eikähän nyt sentään koko suku ihan tyhmää sakkia ollut: opesetä Ollikin oli suorittanut keskikoulun melkein säädetyssä viidessä vuodessa tässä samassa koulussa. Ja edennyt jopa niin pitkälle - lyskankin ansiosta - että oli ajautunut Helsinkiin Kansallisoopperan balettikouluun, johon tosin oli alkumetreillä jo lankiintunut ja lopettanut opettajanpelossa, sillä sen ajan joriopettaja GG oli alkanut lähennellä, eikä sedällä ollut semmoisia taipumuksia.

Jotta on sitä koulukiusaamista aina ollut, painopiste on vain heilahdellut.
Ja kyllä Kallekin vitosrivineen selvisi rimaa hipoen toiselle eli viimeiselle luokalle Tampereen Teknillisessä oppilaitoksessa.
Noitumaan toki pisti:

"Mulle kuvaannosta  jääpi nyt vaivanen vitonen totistukseen. - Samate jääpi laskennosta ja mekaniikasta. Niitä ei ole ennää ensi vuonna. Ja kemiasta! Jääpi, jumaliste,
rumasti vitosia päästötodistukseen!"  - Pyynikin rinteessä

Poikalyskan kolkko henki

Mitä enemmän Joelia luupilla luen sitä enemmän vakuutun Lehtosen ja Päätalon samanmoisuudesta: oma elämä koko ajan puntarissa, vahvasti mukana kerronnassa; Kalle vain kertoo minänä, Joel milloin kenenäkin.
Similar similaria raksuttaa aivoissa joku kumman lymyyjä.

Onnen poika on viittä vaille päätöksessä, vielä odottelen kaverin mailissa kertomaa kohtaa:

"Tuossa Jukan, siis Joelin, Onnen pojassa on herkkä kohta, kun Joelin alter ego lähtee pappilan pihalta kouluun ja leikkikaveri jää katsomaan perään, olisi mielellään hänkin lähtenyt. Siinä on moniselitteinen tilanne. Yhdeltä osalta eräs käännekohta Joelin elämässä: entäpä jos... miten olisi huutolaispojan elämä sujunut, elleivät asiat olis kulkeneet niin kuin ne nyt kulkivat. Sitä sopii monen muunkin kohdalla pohtia."

Niinpä: jos Augusta Wallenius ei olisi poikaa huutanut Vuohimäen kartanoon, niin ?.

Ei tuo kouluunlähtö vielä ole lapsuuskertomuksissa vastaan tullut.
Mutta nämä pari kohtaa pysäyttivät tarpeeksi, koska nämä kohdat ovat kuin omaa kokemaa lukioajoilta Elleineen, Ostereineen:

"Koulu oli pelottava, opettajat tuntuivat vaativan mahdottomia ..."
"... paikka, minne useinkin maanantaisin lähti kuin teilattavaksi ..."

      ...lähti kuin teilattavaksi!
Joelpa sen sanoi!
Ei siis mikään ihme että kehuttua lämmintä läheistä lyseon henkeä en aistinut opetustilanteissa, tai no ehkä kohtasin sen Impan urheilutunneilla pystyviivoineen ja armahduksineen. Vierauden tunne riekkui päällimmäisenä, toisten, opettajien käsissä riepoteltavana oleminen; ei lukiossa oppilaiden kesken sen kummempaa kiusaamista ollut.

Jotenkin jäivät siis noteeraamatta Lyseon 150-vuotisjuhlat ja koko juhlaviikko syksyn aikana. Toisaalta antoi kolkko 'poikalyskan henki' jonkinlaiset valmiudet heti kirjoitusten jälkeen alkaneeseen miesten kouluun. heh!