Ihmisen osa

Sieltähän se tuli, jo kuukausi taapäin - Onnen poika. Mutta sepä onkin niitä vanahan ajan kirjoja joita ei hotkimalla lueta - maiskutellen, maiskutellen kuin makoisinta jälkiruokaa. Ja tämä Joelin kirja onkin Lehtosen teoksista suloisimpia elikkä herttaisimpia. Ei sitä silti kukaan nykyaikana jouda lukemaan kun pitää hökeltää joka paikassa, varsinkin näin joulun alla.

1. Kellarin akkuna pitää sulkea jottei lumi sisälle tunge, taikka, totta puhuen, vesisateeksi muuttuva sää kastele laariperunoita roiskeillaan.
2. Ja pihamaa on hiekoitettava jottei pukki raajojaan rikkoisi.
3. Niin ja sähkövaloja on ripusteltava puiden oksille jos kaikkien ulkoulokkeiden haaroihin.

Hiihtääkin pitäisi tässä kiireen hötäkässä, muuten jäävät tulevat mualimanmatkat haaveiksi. Sitten Helenakin saa taas ilkikurillaan töräytellä totuuksia joutavanpäiväisistä haaveiluista, että muka 'haaveilet vain" kun satun Parempaani nuoreksi ja notkeaksi kehumaan.
Jotta tämmöinen on meno ja meininki: maallinen maallakin.

Vaan ihan oikeastikin: eipä kellarin ikkunaa iänkuun päivänä ole näin myöhään kuin joulukuun 20. päivä talvea vasten kiinni laitettu. Saati että rossipohjan tuuletusluukut kivijalassa yhä auki ammottaisivat! Lempillehän hyvinkin passaa: yhä saa lunkuista sukeltaa yönselkään hiiriä jahtaamaan ja öitään talonsillan alla viettämään. Onnellisna sitten aamutunteina kaapii ulko-ovea, sisälle tuppautuu, toppastuoleille, untuvapeitteille mahaansa vajuttelemaan.

Onnen poika on leikattu Lempi, kun ei tarvitse joutavanjälillä, tyttöretkillä, säntäillä.

Onnen poika on Lehtosen Antti-poikakin, tuo kasvatiksi kartanolle otettu, kouluja käymään ja eteen päin elämän teille:

"Oli niin suloista, oli sunnuntai. Aho äänetön ... tuolla kiilteli lepikon läpi matala järven lahti. Toisaalta näkyi se leikkivä järvi, ja toisaalla mäntymetsää joka sihisi helteestä ja tuoksui pihkalta. Karu maisema, ikään kuin eloton ... Mutta ympärillä sunnuntain suloinen, epämääräinen rauha. Ei kenelläkään mitään tekemistä, hevosetkin haassa jossakin loikoivat, kelloja ei kuulunut ... Kaikki rauhaa ..."

Tosin pelkonsa ne ovat pikkuisellakin: keittiöön ilmestyvä tumma nainen, musta varjo, äidiksi itseään väittävä, möröt vintillä ja kelkkamäessä isommat pojat, hampparit ja hampuusit, kiusaajat ja pahantekijät:

" - sysäsivät hänet väkivaltaisesti syrjään, tuuppivat niskasta ja nakkasivat käsipuolesta, ja nyt ne solvaavat, kiusoittelevat, ärsyttävät. Silloin Antti yht'äkkiä suuttuu; hän on varovainen, mutta kuitenkin hyvin pitkävihainen ja itsepäinen, - sellainen hän on sisältä tuo pieni ja heikko. Hän alkaa iskeä takaisin nyrkeillään, silmittömästi, sokeasti, - mutta minkäs huono voi vahvemmilleen!"

Silti onnellista aikaa, kaikin, saa elää Antti.

Lukijana takaraivossa tietenkin pyörähtelee, että Joelin omaa elämäähän tämä kuvastin: äidin sen Heikaraisen, taikka Mataleenan, hylkäämä huutolaispoika on päässyt sen papin leski-Walleniuksen hoitoon ja huolenpitoon.
Onnen poika siis hän jos kuka.

Melkein yhtä onnellinen kuin tämä hyväkäs:

Lempipuuhissa

+2½ C hiihdot 40 km/€ 

Jumahti päähän

Tämäkin asia pyörinyt taas vahvemmin tiistaista asti päässä.
Öisinajattelija sitten siitä kirjoitti katseltuaan sen iltaista tv-ohjelmaa.

Onhan noita kuvattu jos kirjoitettukin, uskomattomia tarinoita ja kohtaloita, joista kaksi huutolaiskaupan kohteeksi joutunutta kanssakulkijaa purki elämäänsä televisiossa Huutolaiset-dokumentissa, uusintana vuodelta 2011.

Tuskallisia ovat olleet elämän lapsuus- ja nuoruusvuodet. Toinen on onnistunut työntämään taka-alalle nuo vuodet, toisen tuska ei ole hellittänyt vuosienkaan jälkeen.
Ohjelma pohjautuu Jouko Halmekosken kirjaan Orjamarkkinat – Huutolaislasten kohtaloita Suomessa. Ajatus 2011. Teoksessa on 25 huutolaistarinaa.

Joel Lehtosen omaa huutolaistaustaa ei voi olla aistimatta hänen tuotantoonsa intensiivisesti pureutuessa; mielen vieressä tuon tuostakin pyörähtelee ajatus, että mitähän Joelistakin olisi tullut, jos muutaman huutolaiskaupan jälkeen ei olisi 'onni potkaissut' eikä papinleski Wallenius huutanut poikaa luoksensa.
Vai potkaisiko onni?
Ei ainakaan Joelista onnellista ihmistä tullut vaikka sivistystä yllin kyllin sai nauttia sen jälkeen kun Joel Heikaraisesta oli tullut Joel Lehtonen. Herkimmillään ja suorimmillaan on kaikki näkyvissä pojan palatessa aikamiehenä syntymäkyläänsä teoksessa Mataleena, vaikka tylyistä tylyin on jälleen kohtaaminen äidin kanssa.

Kalle Päätalo on poimittava tähän ihmisauksiiniasiaan mukaan ilman muuta: hänen tuotantoaan vahvasti lävistelee oman äiti-Riitun kohtalo, kun Putikan natsuuna hajotetaan ja penskat huutokaupataan kuka kenellekin halvimman hinnan tarjoajalle.

Öisinajattelijalle kirjoitankin että, kirjoitapa Pentti äitisi tarina, ja Pentti vastaa että kirjassa jo on: novellissa Mirjami, joka on Kirjokannen kustantamassa novellikokoelmassa Vähän karvas jälkimaku.

Että sieltäkin.

Löylyä lissää kiukaaseen

"Sääliksi minun käy kaikkia, joiden täytyy lukea kirjat vain yhteen kertaan ja sitten laittaa ne hyllyyn takaisin."

Noin Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella filosofian kunniatohtoriksi vihitty kääntäjä Kersti Juva lausahtaa Ylelle.

Olenpa olenpa - totta totisesti! - samoilla linjoilla Kerstin kanssa. Lisää hän vielä:

"Se että saa mennä niin syvälle hyvään kirjaan, että voi nostaa sen sieltä kokonaan uusissa vaatteissa suomalaisille lukijoille, avaa sen lukukokemuksena aivan toisella tavalla. Se on ehdottomasti nautittavin tapa lukea kirjaa."

Kaikkiin käännöskirjoihin suhtaudun suurella varauksella näin umpisuomalaisena Mukan, Päätalon, Haanpään, Kilven, Turusenkin ylistäjänä: eihän noita nyt kääntää voi, koska aito ja alkuperäinen sana on kaiken ydin - tapahtuipa sitten mitä tapahtui teoksessa.

Ottaa aikaa selättää kirja.
On ilo saada lukea kauan yhtä teosta: palata, edetä, palata ja edetä. Siitä pitopöydästä ei ole kiire poistua, niin kuin ruokapöydästä tahtoo olla.

Joel Lehtos -kausi tässä on meneillään; Putkinotkossa viipyillään, yhtä poutaista päivää elellään, takana epäkronologisesti pari vuotta Markkinoiltaa, Munkkikammiota, Mataleenaa, Rakastunut rampaa, Putkinotkon herraa ja helmenä moninaisuudessaan Henkien taistelu. Vielä noita puolenkymmentä, ainakin, jäljellä.

Ja sittenkö Lassilan Maijun kimppuun?
Sinne päin ainakin Maarianvaaran teatteriväki on suuntaviitannut: Tulitikuillaan muutama kesä sitten sekä nyt tämän kesän Kilpakosijat-esityksellään.

Näkee jos elää, mutta ensin pois alta Lehtosen Joveli.

Kaavilaisten loistava Putkinotko, harmi tai ilo, seuraa kuin takiainen mukana nyt kun Putkinotkoa tavaan halulla hartahalla, varsinkin sen persoonallinen Helka Periaho Rosinana kulkee rusinana Putkinotko-lukuprosessissa, pullassa, jonka saanti ja syönti tuntuu olevan tosi tiukassa Juutaksen pesueella.
Matsin muistuttama Rotakolla-lampivene putkahtaa päähän.
Reijon komiat kuvat Joelin alkuelämän paikoilta. Ja vironnos-lahja Kujutus laisast viinahangeldajast ja kohtlasest härrast.
Savonlinnalaisten Putkinotko-näytelmä jokunen kesä sitten aidossa Putkinotkossa, se miten sinne höyrylaivalla seilattiin ...

Eli ei avattu Putkinotko-kirja ole kuin pieni osa Lehtos-kokemusta ja elämystä, kun tuossa taas Käkriäisiä eteenpäin pukkailen, kesäistä päivää saattelen iltapäivään; näkyy muuten Rosina Savonlinnan Potamiassa velimies Mauno Kypenäistä olevan houkuttelemassa viinankeittopuuhiin henkirievun pitimiksi ...

Että ei näitä ahmien pidä niellä, ettei pullaan tukehtuisi.
Ja näkisi monta lettiä.
Rusinan poimijoilla ei pullan jytäkästä makuelämyksestä  hajuakaan!

Että semmosta.
Enemmän oikeassa kuin väärässä on kunniatohtori lausuntoineen.
Ei muuta kuin löylyä lissää ja vettä  Putkinotkon saunankiukaalle!