Paperiveitselle töitä.
Sitä mukaa kun sivun saan luetuksi, seuraava sivu veitsen viillolla auki. Näin jännääkö lie dekkarienkin luku: veitsen liike ja välähdys lampun valossa, yö saapumassa - verta odotettavissa.
Nimikin viittaa pahaan: Sorron lapset.
Eipähän tarvita kirjanmerkkiä:
jättää auki viiltämättä seuraavan sivun kun tympääntyy.
Alkuoraallaan on vasta annakareninamainen intohimoinen lääkärinrouva Julia Oljemarkin rakkaussuhde maanmittari Isidor Tistelbergiin.
[Joel Lehtosen r.suhde Sylvia Avellaniin, siis.]
[Mitä ne jotkut tyhjää puhuvat, ettei romaaneja viitsi lukea kun ne eivät ole totta! Ainakin toinen puoli totta tässäkin.]
Ottaa uuden ehomman kirjan käteensä, sellaisen jonka kaikki sivut ovat temppuilematta luettavissa. Siis semmoisen vähemmän käsitöisen, veihdettömän.
Tuon Maratonin. Saanee siitä ainakin rakkoja jalkoihinsa?
Kengännauhat solmuun ja turhia kursailematta matkantekoon:
- Eka kilsalla monien mietteiden seasta ponnahtaa esiin juoksijan tyytyväisyys siitä, ettei Tarja ole kuronut naamaansa pinkeäksi Silvian lailla.
- Toisella kilsalla käy juoksevan miehen mielessä yli-ihmisyys? Erästää sietäisi: lihavista ihmisistä pitäisi maksaa raatorahaa! [Tässä kirjassa olisi ollut paperiveitsi tarpeellisempi, siiskö?]
- Kolmannen kilsan aikana alkaa juoksija etsiä sopivaa naispyllyä eteensä pylkkäsemään, eli toimimaisia ajatuksia päässä tälläkin kunnon miehellä, uurastajalla ...
On jo myöhäinenkin.
Aika kolistella
yöpuulle ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti