Nietzsche - kävelevä hullu

Sakris valvoa ähisee myöhäisyöhön; juhannusaattoyön viettää Sakris yksin, koska naisilla on parempaa seuraa:
"Täytyy yrittää lukea ... Sara Hustan Nietseske-kirjaa."

Kaksi vuotta siitä on kun viimeksi oli kosketus tuohon mieheen; se tapahtui tuon Joel Lehtosen Rakastuneen ramman, kääpiön, miehen puolikkaan kautta.

Nyt Nietzsche taas kummailee, kävelee, käsissäni.

Siis vihdoin sain Frédéric Grosin oppaan Kävelyn filosofiaa käsiini.
Vau! Sitä mennään.

 

Heti alkumetreillä kävelee Nietzsche vaatimattoman otsikon alla:

Miksi olen niin hyvä kävelemään

Mies kävelee päivät pitkät jäätyään eläkkeelle, kolmelle niukalle eläkkeelle 35-vuotiaana, tehtyään kymmenvuotisen ura(ka)n Baselin yliopiston filologian professorina. Voimille käypä homma.
Likinäköisiä silmiä kirveli, päätä särki, migreeni hyökkäsi tuontuostaan.

Löytyi kävely: "Hän käveli, käveli kuin olisi tehnyt työtä."

Hän teki työtä kävelemällä.
Käveli jopa kahdeksan tuntia päivässä. Kävelyt synnyttivät teoksen Der Wanderer un sein Schatten:

"Kaiken, muutamia rivejä lukuun ottamatta, ajattelin matkaa tehdessäni ja luonnostelin lyijykynällä kuuteen pieneen vihkoon."

Kaikki kärsimykset katosivat kuin taikaiskuista, ja hän oli onnellinen ja suurenmoisen terve. 

Sitten homma meni puihin.
Kymmenkunta vuotta ennen kuolemaansa, hän lähetti taidehistorioitsijalle, vakavissaan, vähämielisen kirjeen:

"Loppujen lopuksi olisin mieluummin ollut baselilainen professori kuin Jumala; mutta en tohtinut olla niin itsekäs, että olisin jättänyt maailman luomatta."

Nietzschen mieli oli vialla - hulluksi, kiertelemättä, kirjan tekijä häntä tässä vaiheessa kutsuu. Miehessä oli pitelemistä, koska hän saattoi hyökkäillä ihmisten kimppuun, mylviä ja päästellä suustaan mitä sylki toi.
Loppujen lopuksi nelivuotiaana isättömäksi jäänyt papin poika jäi äitinsä hoidettavaksi kuolemaansa saakka, joka armahti vuonna 1900 vuonna 1884 syntyneen merkillisen merkkimiehen.

Saattaapi todella olla edessä vielä mielenkiintoisia kävelyjä: seuraavana Rimbaud näkyy jo kävelevän sivuille.

Kolme virhettä - lukijakilpa

Ei näytä kärsivällisyys lisääntyvän taikka sietokykyky kasvavan kävipä kouluja miten pitkälle tahansa.
Samanlainen primitiivireaktio tohtorilla kuin tavan taatelintallaajalla.

Uusinta Parnassoa 3/2015 tässä:
"Lopetin jutun ja lehden lukemisen siihen paikkaan. Nämä esimerkit osaamattomuudesta riittivät spuulaamaan Parnasson uskottavuuden alas viemäristä", päättää purppasunsa tri Liisa Hakola.

Ja minkähän takia?
Kriitikko Ville Ropponen oli edellisessä numerossa kirjoittanut löperösti kirjoittaessaan 'Entä  miten Byronin, tuotteliaan matkakirjailijan ja Graham Greenin Bridgesheadin kirjailijasukupolveen luetun dandyn teos on uudenlainen?'.

Tuossa lauseessa/virkkeessä on kolme pahaa virhettä, joista Hakola ripittää Ropposta.
Koukeroinen lauserakenne on yksi virheistä trin laskujen mukaan.

Hoksaatkos kaksi muuta, armas lukija?

Ropponen muuten vastaa moittijalleen ja vissiin vinoillessaan vastaa tohtori Hakalalle. Jos ei vinoile Ropponen niin eipä syyttä syytä Hakola Ropposta.

ps
Ropponen muuten esittelee tuoreimman Parnasson kirja-arvosteluissa varsin mielenkiintoisen kirjan Harmsiaadi. Anekdootteja venäläisistä kirjailijoista: Tolstoi, Turgenjev, Lermontov, Puškin ...

Lukutoukka kummissaan

Ei löydy Lehtosen Sorron lapsista hevillä kauneutta, ei edes kauneuden kaipuuta: ryssävihaa ja humalaisten herrojen metkuja vaan. Hanhisuannon Maratonista vielä vähemmän: perseellistä ajattelua enimmiltään.
Tai voihan olla liian iso kontrasti paratiisimaisella elämänpiirillä ja noilla kirjoihin kirjoitetuilla ihmisressukoilla?

Kenpä tuolle alkukesän luonnolle kampoihin voisi laittaa! Kun luonto on kukkiin pukeutumassa.
Sulaa hulluutta näillä suvihetkillä uppoutua kansien väliin. Kun puutkin kukkivat.

Luumupuut, omenapuut, kirsikka hullaantunut täysin kukinnassaan.

Varsinainen hanami meillä siis tarhassamme.

Ja ihmeiden ihme: viidentoista ikäinen päärynäpuupehkokin ensimmäisen kukintonsa on aikaan saanut.
Siinä sitä vasta ihmettä kerrakseen!

Siisp:
Lukutoukkaraukka, katse puihin ja pensaisiin!

Köhnösti etenee

Katkeilee Hanhisuannon Maratonin ja Lehtosen Sorron lapsien eteneminen: maratontaival viidessätoista kilometrissä vasta menossa; Lehtosen tohtorin rouva ei ole vielä juuri kontaktia saanut insinööriin jotta annakareninmainen rakkaustarina pääsisi roihahtamaan.

Vaatimattoman ja positiivisen luistelija Mika Poutalan kirjan tilasin sekoittamaan kirjapakkaa. Odottelen myös ranskalaisen kirjailijafilosofin Frédéric Grosin Kävelyn filosofiaa tulevaksi, koontaa, jossa kävelevät ainakin Rimbaud, raivon vallassa, sekä idolini Rousseau ja Nietzsche, haaveillen ja ajatellen; Kant kuulemma käveli kotikaupunkinsa läpi joka päivä - aina tismalleen samalla kellonlyömällä. (No niinhän se autokoulu-Kontkanenkin aamuisin kun lyskan aidan takaa lukiopoikina Kirkkokadun menoa ja meininkiä silmät sikkurassa silmäilimme - ukko kun oli portin ohittanut, soi kello.)
Kai se posti vielä kulkee ja tuo, vaikkei aina tiedä miltä laatikolta sitä etsisi.

Eilisen myräkän jälkeen parempi vähäksi aikaa rauhoittua ja kuljeskella enemmän sibeliusmaisesti luonnosta - pää kipeänä? - nauttien. Keppi kädessä, vilsa päässä arvokkaasti kävellen.

Aika myrä olikin eilen edetessä.
Menomatkalla Hyytsaareen satoi ja myrskysi; saareen mennessä silta-aukealla oli väkisin viedä veteen, jossa joutsenpari sai kyytiä tuulelta. Saari uhosi, halusi olla nimensä veroinen?
Pientä kaikki.
Tulomatkalla jo mylvi: vesisade muuttui risusateeksi, puiden oksia viskeli tielle. Ennen siltaa tien tukki mänty, joka oli juuri rötkähtänyt koivun päälle, kaatanut senkin. Sillan jälkeen kurvikoivu, juoksuun lähtömerkki mistä portille asti on tapana pyrähtää, lojui pitkin pituuttaan varvikossa. Muutama suoranpätkä, sekin missä karhun joskus tapasimme, oli säästynyt piiskaukselta, mutta jo Matin mökkiä ennen järven selältä syöksynyt puhuri oli rojauttanut senkymmenen petäjää juurimultineen maahan; on siinä mahtanut tanner tömistä. Ja kaiken huipuksi päätehakkuulta säästynyt ikikuusi mökin risteyksen jälkeen tukki tien kokonaan.

Olipa pihasauna poikaa uitetuille koirille!

Kesä meillä siis. Kirsikat, päärynät, luumut, omenapuut kukkivat; timotkin jo päitään nostavat. I-ha-nasti.
Pian kaikki rauhoittuu taas.
Tulisi vaan tuo kirja niin näkisi kuka viisaista tyylillämme liikkuu.

Reikäenkeli

Kritiikin Uutisten kesänumero tulla tupsahti arvokkaan jäykkänä - jo ulkomuodoltaan; siinä ei sivu rypisty postinkuljetuksessa niin kuin Seiskassa ja sanomalehdissä.
Kunnioittaen siihen tarttuu MaalaisKriitikko, MK, joka ei punaviinivuorikuplassa elä, vaikka tuosta niinkin voisi väärin päätellä. Jalat toki tukevasti ilmassa muuten.

Nyökytellen lukee MK pääkirjoituksen, jossa Marissa Mehr laittaa taiteilijaväen tajuamaan - jalat maahan - miten vähäinen on taiteilijaväen määrä koko Suomen populaatiossa:

•  "Tuntuu jopa hieman koomiselta, että prosentuaalisesti pieni osa leimaa muun Suomen joksikin itselleen vieraaksi kun totuus on päinvastainen."
• "Me emme äänestäneet ensisijassa  maaseudulle hyvinvointia."

Miksi sitten odottaa että maaseutuväki olisi äänestänyt kulttuuri- sekä muita suurkaupungin arvoja.

Muuten hyvä, mutta MK:n nyrkki- sekä perstuntuma on, että taiteilijaväestä liki puolet asuisi muualla kuin Suomen ainoassa kaupungissa; äänekkäimmät ja näkyvimmät siellä kyllä asuvat.

Mutta samapa tuo, sillä uusi opetus- ja kulttuuriministeri Grahn-Laasonen vasta eilisaamuna kertoi MTV:ssä taiteen ja kulttuurin olleen etusijalla hänen arvovalinnoissaan hallitusohjelmaa laadittaessa. Ei ainakaan tilanne siis huonommaksi voi mennä.

Sitten kun MK Nevanlinnan oli lukenut ja muutamia muita ohittanut (toistaiseksi), yritti Koitelaa ymmärtää, mutta kun ymmärtämisessä löi sutia lopullisesti galleria-kohdassa 'taiteilijan työn kehittymiseen liittyviä kuratoraalisia tai diskursiivisia asioita ne eivät pysty tarjoamaan', meinasi jäädä paras ja herättävin kirjoitus lukematta:

Reikäenkeli lensi läpi ajan

Uskonnollinen taidekiista loi modernia Suomea 

Arja Anderssonin kirjoitus Kauko Räsäsen patsaasta, joka aiheutti uskonnollisen taidekiistan 1960-luvun alussa, jo ennen Salaman Juhannustansseja.
Andersson laittaa aktuellin syötin: vrt. imaamien ja jyrkästi uskovien kuviin suhtautuminen tällä haavaa.

Räsäsen Reikäenkeli/Särkynyt enkeli-patsas on nykyisin nähtävissä Lauritsalan kirkon mailla, kun se ensin on ollut yksityishenkilön haudalla ja haudankaivajan järkytyksen takia siirretty kirkkoherran myötävaikutuksella syrjään, löydetty joskus lehtikasojen alta ja kannettu riemusaatossa kaupungin halki jälleen ihmisten näkyville - uudelleen varastoon piilotettavaksi, kunnes kauppala osti sen ja sijoitti modernin Lauritsalan kirkon viereen.

Kauko Räsänen "Reikäenkeli"
http://willimiehenjaljilla.blogspot.fi/2012/08/reikaenkeli.html

PS
Seuraavan kerran kutostietä ajaessaan ei MK:n välieteppi olekaan ABC Viipurinportti vaan Lauritsalan kirkko ja sen kuve.

Almanakka - kesäkuu

Eevan toukokuut 

Herkän yo-juhlan jälkeen, kun luontokin hennoimmillaan ja mies heiveröisimmillään, näemmä:

Sitä tässä iässä on jo tietävinään ettei tiedä mitään.

Saa mennä vuosikymmeniä, kulua ja kuluttaa, hinkata ja hangata. Eivät vaan tiedon portit aukene. 

Metafyysisiä tarkoitan, tietennii.

Kyllähän näitä muita tietoja on muisti täynnä - ja lisää löydettävissä tietokirjoista, kartoista ja googleista.

Ihmisen sisimmän etsinnässä ei muita apuneuvoja ole kuin kaunokirjallisuus - haparointiahan sekin on. Mutta aarre verraton, silti.

Mites Eeva elämän näkee?

On taas aika tutkailla Eeva Kilven ajatuksia - kesäkuiset tunnot elämästä vuosien varrelta, noita Kuolinsiivous-kokoelmaan koottuja.

• 1.6. Sunnuntai klo 13.33. Me elämme keskellä mysteeriä eikä se selity meille. Ja miten ikävä mahtaisikaan olla, jos jonakin päivänä ymmärtäisimme tämän kaiken. 2003 - Eeva 75 v
• 12.6. Luonto ei tarvitse mitään muuta kuin että se jätetään rauhaan. 1985 - Eeva 57 v
• 14.6. Perjantai. Metsässä. Täällä ei soi puhelin, ei häiritse posti, eivät sanomalehdet. Ei tarvitse mennä kauppaan. Ja ennen kaikkea: ei tarvitse puhua. Miten hirvittävää ajan, voimien ja ajatusten haaskausta on puhuminen. 1985 - 57 v
• 15.6. Lauantai. Ihmisten pitäisi olla hiljaa yhdessä, niin he ehtisivät kiintyä toisiinsa. 1996 - 68 v
• 17.6. Maanantai. Koirani Napsu karkasi tänä aamuna aamiaisen syötyään. Huusin ja huusin. Se tuli vasta kun "oma oikku antoi", niin kuin äiti sanoo. --- Sairaana minua ei piristä mikään. Terveenä en mitään piristystä edes tarvitse. --- Ei riitä, että luontoa rakastaa. Sitä pitää myös kunnioittaa. 1985 - 57 v
• 17.6. Sunnuntai klo 12.56. Vielä enemmän kuin kiintymys meitä sitoo elämään ja läheisiimme huoli.  Huoli jota kannamme heistä. 2001 - 73 v
• 21.6. Juhannusaatto, perjantai klo 22.40. Kun on huolia, ei ole ahdistunut. On huolissaan. Ahdistunut: siis ei huolia. --- --- Oi miten valmis kuolemaan minä olenkaan ja se valmius on joka hetki läsnä minussa. Niin kuin siivota, minä haluaisin muuttaa maailman ennen kuolemaani. Mutta molempia jaksaa enää hillitysti, verkalleen. 1985 - 57 v

Eeva Kilpi syntyi 18. helmikuuta 1928 Hiitolassa. Ylioppilaaksi hän kirjoitti Imatran yhteiskoulusta 1946 ja aloitti samana vuonna opinnot Helsingin yliopistossa. Vuonna 1953 hän valmistui filosofian kandidaatiksi ja on toiminut vuodesta 1959 vapaana kirjailijana. Kilpi on ollut Suomen PEN-klubin puheenjohtajana vuosina 1970–75 ja Suomen kirjailijaliiton johtokunnassa vuosina 1971–73.
Hän asuu Espoossa.

 heinäkuu

Neljä päivää tiedottomana

I päivä
Sunnuntaina siis sinne veljiin.
Puoli päivää ilman kului hyvin, vieroitusoireista ei merkkiäkään. Autonrattia kun itse käänteli, tiedon tuska pysyi suht hyvin loitolla. Jos vieressä olisi istunut, kuten tavallisesti, olisi ollut toisin.
Maantieajo ei herättänyt vielä 'vanhaa' autoilijaa, vasta Espalta Mannerheimintielle kääntäminen sai jo muutaman törähdyksen aikaan: joku kaistapää oli jättänyt jakeluautonsa kylmänviileästi kaistalle siihen Svenska Teatternin viereen - ja siitäkös repesi kaikkien kiukku!

Velivierailu illemmalla pitkän kaavan mukaan ja sitten rättiväsyneenä nukkumaan.
Ei puhettakaan että olisi tullut kirjoitettu sana mieleen.


II päivä
Myöhäinen ylösnousu, ettei aamulehti olisi kummitellut mielessä ja lukulakkoa lopettanut; siitä sitten Hietalahden halliin aamupaloille.
Toinen pitkä vierailu velipojan luona: sininen suklaati maistui, kävely käytävärupattelulle onnistui hyvin. Vanhat asiat juohtuivat mieleen, eilinen käynti ei; muisti on armollinen vanhemmiten.



Ikävä jää, mutta ei auta, poistuttava on.

Elite tarjoaisi sipulisoppaa ja kaalikääryleitä. Ei maistu, ei käy.

Mika Waltarin Kuningasajatuskin Eliten edessä on vähän siinä ja siinä. Mutta Manalan oviaukko käy. 

Hyvin ovat pihvinsä käristäneetkin nimen velvoittamina, polttamatta kuitenkaan.

HS, IS ja IL houkuttimina pöydällä, vaan tarttumatta jäi syöttiin.

Laivaan laivaan.

Laiva nielaisi pian kulkijansa ja sielläkös muka mitään houkutuksia - kuka nyt laivalla lukemaan!
Hienosti sujui jo toinen päivä tiedottomana, näpit irti kirjoitetusta tekstistä.
Hitto! Alan vähitellen ymmärtää kuitenkin jo tässä vaiheessa: entä jos joutuisi olemaan Sata päivää ilman kirjoitettua tekstiä, niin kuin ne Nykäset ja Nybergit ilman viinaa - siinä sitä olisikin kärsimystä nokko.
Hyvinkin saattaisi retkahtaa.

III päivä
Hyvin menee, tuskin mieleenkään juolahtaa vanhan kaupungin vilinässä, Raatihuoneen kellareissa ja torin terasseilla lukuhommat. Lukuhommat muuttumassa laskuhommiksi: onko ja mitenkä
paljon halvempaa täällä kuin Suomessa ne sakut ja muut litisevät. Sama hintaluokka on, mutta samahan on vaikutuskin, ja kutinsa pitää se baarimikon ammoin lausuma totuus valikoijalle: "Sama myrky kaik!"
Sama myrky, sama myrky. Niinpä.
Eikä sitä illalla sitten mitään luettavaa olisi jaksanutkaan eli ei muuta kun kirjatta kyljelleen.
Jo kolmas tiedoton päivä!

IV päivä
Heh!
Hyvin menee: vieläkään ei tiedon tuska ole ylitsepääsemätön. Taitaisi onnistuakin sata päivää ilman lukuhommia - nyt kun alkuun on päästy.
Ei edes värikäs Öhtuleht R-kioskin tiskillä siinä Tammsaare-puiston laidalla herätä osto- eikä lukuhaluja. Johan nyt! Tässä ripaskassa Lehtoset Salamat unohtuvat, jopa Kilpi Itse.

Ei kun Vanhaan kaupunkiin kukkakojujen ohi olemaan.
Jotenkin alkaa hälytellä: Näinkös helppoa tämä tiedottomana käppäily onkin!

Onko se nyt sitten
neljäs
viides
vai
kuudes päivä
tiedottomana kun istutaan laivan kannella, kotiinlähtöä tehdään, ja tuijotetaan taivaalle, josta hirmuinen ääni lähtee. NATOn konepari siellä harjoittelee ilmaleikkejään.

Noistako ja muista tuon kaltaisista tosiaan pitäisi päivittäin lukea silmät tapillaan
 - eikö parempi olla ja elää rauhassa tiedolta?

Mutta, voi veljet mikä ilo sitten viidentenä päivänä, tai kuudentenako se nyt onkaan, kotona purskahtaa, kun sänkyyn käy ja voi retkahtaa: pala Sorron lapsia, viivähdys Suljetuilla porteilla ja päälle vielä ripaus jotain modernimpaa, vaikkapa Maratonia. Jopa passaa!

Ei pysty sittenkään ei - sataa päivää tiedottomana, lukemattomana olla ähöttämään.

Atima

Kalle Päätalon sanoin: lähetään tästä atimoimaan*.
Veli Suomenlahen molemmin puolin oottamassa: vanhempi veli tällä - ja Rääveli tuolla puolen.

ks*

Rajoittunut osin omasta tahdostaan

______________________________________________________________________________

Tuossahan tuota olisi suoraa ohjelmaa Ylen Teemalla tälle päivälle nokko.
Kevätpäivä kauneimmillaan. Hiirenkorvimmillaan.
Kumpi voittaa, puoleensa vetäisee?

Ei pärjää ensimmäinen nykyisin käännöskirjallisuutta karttavan lukijan prioriteetissa.
Melkein yhtä vähissä sille aikaani annan kuin dekkareille, joille en lämpene ollenkaan.

Aitoa alkuperäistä suomen kieltä sen täytyy olla, saman sävyistä juurta kuin villasukka, lanttukukko, ruisleipä ...

Elämän aika on rajallista, on karsittava ronskilla kädellä ehtiäkseen.

Hyytsaaressa kukkuu käki. Sinne sännätään.
Suorana sekin lähetys.


Helsinki Lit 2015 - hiirenkorvia sielläkin!

pst pst
josko se karhukin
(= Karhun kanssa kolmin vajaa tunti sitten 19.06.2011
 + "Ulkokuntalainen" - ämeriäkkyläiset kostavat  24.06.2011)



Avaamaton kirja auki

Joskus tämmöinenkin neitsyttapaus sylissä: pian sata vuotta vanha kirja, antikvaarista tilattu, käsissä - eikä kukaan lukenut! Lehdet lehdissä kanteistaan kiinni.

Paperiveitselle töitä.

Sitä mukaa kun sivun saan luetuksi, seuraava sivu veitsen viillolla auki. Näin jännääkö lie dekkarienkin luku: veitsen liike ja välähdys lampun valossa, yö saapumassa - verta odotettavissa.
Nimikin viittaa pahaan: Sorron lapset.



Eipähän tarvita kirjanmerkkiä:
jättää auki viiltämättä seuraavan sivun kun tympääntyy.

Alkuoraallaan on vasta annakareninamainen intohimoinen lääkärinrouva Julia Oljemarkin rakkaussuhde maanmittari Isidor Tistelbergiin.
[Joel Lehtosen r.suhde Sylvia Avellaniin, siis.]

[Mitä ne jotkut tyhjää puhuvat, ettei romaaneja viitsi lukea kun ne eivät ole totta! Ainakin toinen puoli totta tässäkin.]

Ottaa uuden ehomman kirjan käteensä, sellaisen jonka kaikki sivut ovat temppuilematta luettavissa. Siis semmoisen vähemmän käsitöisen, veihdettömän.
Tuon Maratonin. Saanee siitä ainakin rakkoja jalkoihinsa?

Kengännauhat solmuun ja turhia kursailematta matkantekoon:

• Eka kilsalla monien mietteiden seasta ponnahtaa esiin juoksijan tyytyväisyys siitä, ettei Tarja ole kuronut naamaansa pinkeäksi Silvian lailla.
• Toisella kilsalla käy juoksevan miehen mielessä yli-ihmisyys? Erästää sietäisi: lihavista ihmisistä pitäisi maksaa raatorahaa! [Tässä kirjassa olisi ollut paperiveitsi tarpeellisempi, siiskö?] 
• Kolmannen kilsan aikana alkaa juoksija etsiä sopivaa naispyllyä eteensä pylkkäsemään, eli toimimaisia ajatuksia päässä tälläkin kunnon miehellä, uurastajalla ...

Neljänteen kilometriin paneudumme huomenissa, jätetään mies hölöttelemään levottomuuksiaan, eiköhän matka villeimmät ajatukset tapa, himot hyydytä.
On jo myöhäinenkin.

Aika kolistella

yöpuulle ...

Lakkara häkkyrässä

Yhden lakkara häkkyrässä lepää - vai?
 Toisten lakkarat vielä levällään pitkin pientareita.

Pelin täytyy olla kummallinen jos sillä ei ole edes suomalaista nimeä, tai sitä ei käytetä.
Golfko?
Ei kun sen sukulaisuutuus: köyhän miehen golf eli Lakkara-häkkyrä-peli.

Golfissa uutta yllättävää, sen kerran kun siellä kävin, oli se, ettei peli jatkukaan reiältä reiälle, vaan kolotuksen jälkeen kävellään pari sataa metriä, tai ajellaan golfautolla niin kuin Mara A aikoinaan, toiselle heittopaikalle lähemmäksi uutta häkkyrää, ja sitten kolmannelle jne. Väliin jää pelaamatonta maastoa vaikka kuinka.

Lakkara-häkkyrässä idis on samanlainen: peliväline eli lakkara  (eli frisbee eli liitokiekko, heh!) heittää läväytetään minimimäärällä häkkyrään ja kävellään seuraavalle heittopaikalle. Kiirettä ei ole, sillä ei tässäkään aikaa oteta kuten ei isovelipelissääkään.

Kunta tarjoaa häkkyrät, avoimet rautakorit, ja pelivälineet, ne lakkarat, saa lainata kirjastosta.

Kuulitte oikein: k i r j a s t o s t a!

Kirjastothan ovat muuttuneet ajan myötä: harva sieltä enää kirjoja lainaa; melkoinen kirjahullubiblikko pitää olla jos moiseen vanhanaikaisuuteen alentuu kuin kirjalainaan. Nythän lukiotkin ovat menossa samaan ansaan: pian kirjallisuutta ei lueta vaan näytellään - näytellään kirjoja että katsokaas tällaisiakin vanhanaikaisia kapistuksia on vielä olemassa?

Mutta nyt emme poikkea aiheesta vaan käymme paanalle.

Siis lakkarat lainaan ja ystävät messiin!

Niin me teimme. Eilen. Ja tänään.
Ja hitot! Mukavaa se on.

Eläköön kirjastolaitos, kauan!

Piankos olemme näin taitavia:
Elävää kuvasatoa.

http://www.karjalainen.fi/uutiset/uutis-alueet/maakunta/item/75601-joen-liitokiekko-nainen-tai-tytto-tule-radalle-kesakuussa

Vaikuttava koirankuolema

Timo K. Mukka kirjoitti novellikokoelman Koiran kuolema, jonka muuan nuori ylioppilas sai lakkiaislahjaksi, ja kirjoittipa Karjalaiseen siitä 'arvostelunkin', ylistävän, sillä eihän Mukka huonoa tekstiä voinut yo:n mielestä kirjoittaa.

Monta koiraa on luettu kuoliaiksi sen jälkeen, ja kerran tiskillä keskusteltu tuntemattoman miehisen miehen kanssa, josta nyt viimeksi olisi odottanut herkkyyttä löytyvän, koiran kuolemasta. - Se on enemmän kuin ihmisen kuolema, oman koiran kuolema. Niin uskollista ystävää ei ole syntynytkään kuin hänen Nallensa. Niin se sanoi herkistyneenä ja itki.
Uskottava oli kun tiskillä kyyhöttävää miestä katsoi.

Nytpä palautui mieleen tuo tiskin riski mies.

Hyvösen Vuotoksesta puolen välin olen ylittänyt, ja jos oli vaikuttava alku niin vielä vaikuttavampi on kohta, missä Heikki jättää elantonsa allasherrojen käsiin ja joutuu lopettamaan ajokoiransa, koska ei siitä kuitenkaan kerrostaloon asujaksi Rovaniemelle ole.

Kävelevät viimeiselle matkalle metsään, vanha on Luikku ja se aavistaa matkan pään.

"Luikku nosti päänsä, katsoi Heikkiin. Hei, minä ymmärrän, sinä päätät."

"He kulkivat ja kulkivat, kauemmas kuin olisi tarvinnutkaan."

Nielettää, niin Heikkiä kuin lukijaakin.
Heikki luopumassa aikeistaan. Ei pysty, ei.

"Sitten Luikku laski katseensa, riiputti päätään, asettui vaivalloisesti makaamaan vatsalleen, pää etutassujen väliin sammalta vasten. Katse Heikkiin. Tee se. Silmät kiinni."

Heikki hautasi kaverinsa.

Mutta, hei, nythän on helatorstai, ylösponnahtamisen päivä. Nuori yo on tullut vanhemmaksi ja viisaammaksi yo-kirjakriitikoksi, pystyy näkemään öhöm! jo asioiden suhteita ja suhteellisuuksia:
Päätä pystyyn, ylös. Mikäs hätä tässä! Hei, C'mon!
Lopetellaan Villi kaikessa rauhassa ja siirrytään sitten hiljallensa Sorron lapsiin.

Lukeako vai puuhastella?

'Kirjoja niin pirusti pöydällä, ei taho piästä näistä töllöntöistä pihatöihin', huokailin taannoin mailitse.
Tuli kohta kirjojenkirjoittajalta vastaus:
'Kirjat syrjään! Kesä on lyhyt, kevät vielä lyhyempi. Ei ne kirjat minnekään karkaa. 

Syksypimeillä on aikaa tavailla.'

 

Synninpäästö, mutta sentään HS:n pääkirjoituksen verran päivittäin täytyy:

 'Joka kolmas suomalainen tarttuu tänäänkin kirjaan ja viettää sen parissa keskimäärin puoli tuntia.'

(Vähänkös näyttää uuden opetussuunnitelman mukaan, että Camus Gogoleineen kumppaneineen jäänevät tulevilta lukiolaisilta lukematta; olisi jäänyt minultakin jos ei pakkoa olisi ollut.
Ja olisinpa jäänyt paljosta paitsi!)

Vaan nyt kun lupa on irronnut hetkeksi hellittää, niin pannaanpa puutarha ja pihamaa timmiin kuntoon, eli osin on jo pantukin: 30 timoa maassa, salaattia, persiljaa, tilliä muutama metri. Nyt sitten vain odottamaan - lumisadetta!

Mutta orvokit nuo!

 

Orvokit nuo kestänevät meteorologi-Kerttujen lupaamat tuulet, sateet ja tuiskut.
Hitto että osaa olla komeana venekansa, taatissa ja tämmingissä - lähdössä helatorstainaattona kesän souturetkelle, ainakin Kilven Kirkolle-porukan följyyn, jos ei sitten peräti Juha Hurmeen hurmeiseen soutuun aina Perämeren pohjukoita koluamaan.

Onpa jännä seurata, minne kunne tämä venekunta kesän aikana purtensa kuljettaa (siniset kaverinsa joutuivat koristeiksi hautausmaalle, vietiin hautoja vartioimaan):

Kustavissa

- Milloin se kalja on?

No se on niitä kesäkustavilaisten Matin & Tepon vitsejä. Vähän niin kuin Tepon Jaskan temmellyskospeli 'Sun kanssasi lähti silmä'.
Rahvaanhuumoria.
Emmehän me sivistyneet kulttuurihemmot nyt tommottii. Hyi!

Posti toi brosyyrin: Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikko 15.-19.7.2015.
Pääaiheena Elon aamukansa.*

Ai että! Mikä namu: elon aamukansa.

Mennä mielis, vaan kun on matkojen päässä. Hurme olisi pääliehujana, Haukion Jenni avaajana - vaikka viis noista.
Itse Volter, se se - se ei kuokkimalla lopu, sen miehen tuotos!

Jokohan eistyis ja lähtis? Palloilisi eka suosikkinsa mailla.

Toisen suosikin mailla onkin käyty jo ja oltu, Jokijärvellä Kallioniemen tantereilla tallattu omine aikoineen. Sen sijaan Päätaloviikko yhä käymättä, tarjolla olisi heti juhannukselta: 29.6.-5.7.2015.

Saahan sitä rastia ruutuun laittaa, vaan käymättä taitavat jäädä.
Lukeepa, sillä ei tässä enää millään konkreettisen operaatioiden vaiheessa eletä! Öhöm! :)

* Elon aamukansa = Aleksis Kiven määritelmä pikkuihmisistä

Viinamäen miehiä

Eino lopetti juomisen jouluna, Tommi juhannuksena. Kertalaakista.
Einon väänsi korkin kiinni kaksikymmentä vuotta sitten, Tommi kymmenen.
Eino oli juonut kolmattakymmentä vuotta, Tommi vähän toistakymmentä.
Eino kertoi että monta vuotta kulahti jolloin ei tiennyt onko juhannus vai joulu, päivistä/kuukausien nimistä puhumattakaan. Tommi oli sentään jyvällä ja selvin päin viikot, yleensä, koska kävi töissä: aluksi baarissa, sitten Alkossa myyjänä ja lopulta viinipuolen myyntiedustajana Altiassa.

Einolla kaikesta huolimatta oli auto, tai lada, ja yhden kerran Eino oli sen verran selvinpäin että sai ladan liikkeelle, vaan eipä Venäjän rajalla muistanut olevansa Venäjän rajalla ja ajoi tullipuomia päin ja jonkin matkaa siitä eteenpäin. Siitäkös metakka!
Tommin kummallisin teko oli lähteä kesken ravintolailtaa lentoon Kööpenhaminaan, missä aikansa sammuskeltuaan ajatutti taksilla suutelemaan Merenneitopatsasta.

Einon minä tunnen hyvin.
Tommin olen nähnyt pari kertaa livenä: ensimmäisen kerran Kiteellä kun mies kyykötti jäähallin kulmilla kahvia pahvimukista ryyppäämässä. Varmaan ihmetteli karjalaista mentaliteettia ja ystävällisyyttä, kun hämmentyneenoloisena kertoi, että tästä kulki yksi mies ohi ja huusi hänelle:

- Mitä apina!

Eino ei ole julkisuuden henkilö, joten hänen tarinansa ei ketään kiinnosta; muutaman kerran olen Uusi toivo -lehteen ottanut yhteyttä että tehkääs juttu Einosta, vaan ovat vedonneet resurssipulaan ja pyytäneet josko itse tekisin. Vaan en minä vähäinen tohi.

Sen verran voin sanoa tässä, että Einosta tuli Ukko Nooa eli kunnon mies: Käveli raitistumisen jälkeen eka vuonna tuhansia kilometrejä, ja toisena vuonna jos en ihan höpöjä puhu, jo pari kolme kertaa enemmän kuin mitä minä juoksin - ja minä juoksin tuolloin kolmisentuhatta vuodessa. Sitten Einolle järjestyi sijaisuuksia seurakunnasta ja aika tiivistikin toimi suntiona, haudankaivajana, kellonsoittajana ihan näihin päiviin asti: puvut ja lekkeet hommasi kun huomauttivat ettei villapaidassa ole suotavaa eikä oikein sovi kirkossa hommia hoidella, virsinumeroita tauluille merkitä. Nyt Eino on terveyden reistailujen, pumppuvikojen sun verenkierohäiriöiden takia siirtynyt soutuhommiin: vähintään kymppi per päivä kesäisin järvellä. On kuin paahdettu papu koko ukko kun kesällä kylillä törmäillään.

Niin, Tommi on koko kansalle tuttu,  Negativen Jonne Aaronin veli ja Katri Helenan manageri/kalakaveri. Hänen tarinansa voi lukea vasta ilmestyneestä kirjasta: Kaasu pohjassa, Otava 2015.
Kelpo kirja, suorasukainen: suorat sanat viinan vaarojen hyssyttelystä.

Einon elämäntarinaa ei ole kirjaksi kirjoitettu, vaikka Einon kirjan nimeksi kävisi, vielä paremmin kuin Tommin, tuo Kaasu pohjassa jo senkin takia kun törmäsi siihen Venäjän tullin puomiin ja jonain juhannuksena kynti täydessä kaasussa ryyppykavereidensa kanssa veneellä uppoamis-, hukkumis- ja sammumispisteessä kohti raittiimpien ihmisten kokkojuhlia.

Sano se Eino jotta saa näistä kertoa hänen törttöilyistään, josko joku opikseen ottaisi, eli en minä luvatta.
Vaan samassa tarkoituksessa se Tommikin kirjansa kirjoitti, opiksi jollekin, edes yhdelle; ja jos siitä menekki tulisi ja siten jää jaettavaa niin osa kirjan tuotosta jaetaan ennalta ehkäisevään päihdetyöhön.

Puunlatvassa livenä

http://www.eenet.ee/EENet/juras-erglis

Luonto lähellä.
Merikotka  poikastaan  kasvattaa.
Suosittelen.

Eipähän tarvii puihin kiipeillä! :)

muita

kalasääksi

haikara

Kirjahyllyttelyn tarkoitus

'Eivät sentinkään arvoisia.'

No, vot!

http://www.iltalehti.fi/asuminen/2015042919574518_an.shtml

Ikään kuin tässä hinnan takia noita hyllyteltäisiin.
Samahan se jos ystävän arvo rahassa punnittaisiin: 'Ei sentinkään arvoinen'!

En yhtäkään ystävää - rip, mats, ipo, veju - enkä yhtäkään kirjaa ole hankkinut 

jälleen-myynti-tarkoituksessa.

Koko IL-jutulle ja sen lähtökohdalle iso ja pieni

YÖK!yök!

Eihän isä voi itkeä!

10000 vuotta + nämä jämät 2015, mitä näitä nyt Jeesuksesta kulunut, huokuvat kohinalla ohitse silmissä, kun Pirkko Hyvönen läväyttää jääkauden sulamisvedet liikkeelle, istuttaa mäntyäidin saaren nokkaan ja kasvattaa männylle poikasen, antaa ajan ja veden virrata, lohen kutea.
Kunnes tulevat voimalat.
Turvesuot muuttuvat tekojärviksi, lohien nousu estyy, porot kuolevat. Mänty hopeoituu ja viimein jäälohkare murjoo sen ja mittaisekseen kasvaneen poikasen matalaksi.

Voimakkaasti edetään alkutohinoissa.
En pitkiin aikoihin ole lukenut näin kierteisiinsä imaisevaa aloitusta. Ryöpsähdystä.

Sitten onkin aika ottaa ihmisyksilöt kuvaan mukaan. Paikalliset asukkaat.
Alkukesä.
Ensimmäinen lämmin kesäpäivä. Lintujen konsertti. Perunanistutuspäivä.
Koko Hiukan perhe on työntouhussa mukana. Perunanistutuksen lomassa isä poistuu pellolta joen partaalle, Matti seuraa salaa perässä. Isä itkee. Eihän isä voi itkeä!

- Ne tappaa sen, kosken! Mie en kestä tätä.

 Poika tarttuu isää kädestä.

Vuotos on romaanin nimi, kursiivilla kirjoitetut kohdat ovat tositapahtumia, kymmenien sivujen liiteaineisto lopussa, mutta sinne en mene, vaikka vastahan Lehtosen Joveli antoi hövelisti luvan: Sirkuksessa ja pyhimyksessä kirjoitti jokaisen luvun alkuun mitä odotettavissa oli tyyliin

“Yhdeksän vuotta myöhemmin: aika hyppäys, mutta vilkaisevathan eräät lukijat kuitenkin ensin, miten kirjan lopussa käy, tahtoen vauhdikasta, höläkkämäistä. –

Hyvältä kalskahtaa, lukemaan laittavalta, romaanin alku, kolmattakymmentä vuotta Koillis-Lapissa asuneen Pirkko Hyvösen jo toiseen painokseen yltänyt Vuotos, Nordbooks 2014.

Itse asian lopputulema, altaan rakentamattomuuden, kai tiedämme - vai vieläkö ottavat kymmenien vuosien painajaisen uudelleenkäsittelyyn uudessa eduskunnassa?
Alkaisi taas vuosien vuotos.

myös 

10 timoa vakoon

katiska pullollaan kutuahventa

Selfiemanneja, hai!

Kuultokuvia keskeltä Suomea sarjassa-'Ei järjen häivääkään'.

Ajankohta ja puhujat selvinnevät - myös enemmän kouluja karttaneille.

Tosin kaikkihan saivat vapunaattona valkolakin, jos vain oli ulkona liikkuessa hattu päässä, taisipa tulla taivahalta liki viisi senttiä lunta.

Mutta päivällä oli jo kirkkaampaa, joten auringonottajakin heräsi:

---

1. Selfieman = Selvämies kamera kädessä roikottaa

 

2. Selfieman = Selvämies vertaa

 

 

3. Selfieman = Selvämies puhuu selvästi

 

---

4. Selfieman = Selvämies katulampunvarjostimeksi naamioituneena?

 

 

Herätys!
On aika jo kaikkien unhoittaa vappu!

Almanakka - toukokuu

Eevan huhtikuut

Ei Eeva kovin vanhuudesta innostu: vankeutena pitää, kuten lopussa käy ilmi. Kokemuksesta puhuu ja kirjoittaa, onhan hän jo kauan ollut vanh...tai voiko sanoa: siinä tilassa.

Vaikka on toukokuu ja kaiken herääminen käynnissä, niin ei Eeva hurraata huuda: itku pienemmästäkin herkässä kuin ydinvoimalapäätöksestä.
Tässä Eeva Kilven toukokuita eri vuosilta koottuina Kuolinsiivoukseen.

Ennen päiväkirjoja esirunona Toukokuu, josta pala:

Moraali ei puhuttele intohimoa,

intohimo ei kysy moraalilta neuvoa.

1.5.
Vuonna 2002 on vapunpäivänä keskiviikko. Kaunis, lämmin ilma. Valkovuokot kukkivat, koivut hiirenkorvalla. - Eeva 74 v
Vuonna 2003 vapunpäivänä oli karua ja väritöntä. Valkovuokot eivät kukkineet, koivut eivät vihertäneet. - Eeva 75 v

6.5.
Sunnuntai klo 7.09
Nuoret ovat rakastettavia, koska heissä on yhä kiintymisen kyky.   2001 - 73 v

10.5.
Perjantai klo 8.27
Nykyisyys on kohdalla vasta vanhana, vanhuuden muodossa. Mitään muuta ikäkautta ei tiesota niin voimakkaasti.   2002 - 74 v

16.5.
Jospa eläimet rukoilevat?
Jospa eläinten aivotoiminta mahdollistaa rukoilemisen, niin kuin meidän aivotoimintamme synnyttää Jumala-käsitteen. Hätää ja tuskaa ja pelkoa rukousten puhkeamiseksi on eläinten elämässä jatkuvasti yllin kyllin.
Kärsimyshän rukouksen synnyttää, ja toivo.   2003 - 75 v

27.5.
Jäljellä oleva luonto on arvokkainta mitä meillä on.   2008 - 80 v

28.5.
Isoäitiys riittäisi ammatiksi.   1985 - 57 v

30.5.
Torstai klo 9.34. Aurinkoinen
Vanhuus on rangaistus kaikesta siitä vääryydestä mitä ihminen on tehnyt elämässään.
2002 - 74 v

kesäkuu

Sormet oikein syyhyävät

Harvoin luen sataa sivua kerralla samaa teosta. Nyt piti, oli pakko. Sen verran tempaisevaa tekstiä näpeissä.

Risto Joutjärvi: Valvojana naisten erityistyöleirillä
- Saara Tuukkasen muistelmat 1943-1944. Minerva 2015.

Kanssalukija hyvä että pääsi pitkän päivän päälle pari sivua Juicea - niin kiinnostavaa elämäkertaa kuin Heikkisen Juice onkin: 'ei mikään piironginkoriste Juice poika-aikoina ollut kertoo kotsaope' - ennen kuukahtamistaan, meikä ei tahdo pystyä millään lopettamaan 'naishunsvottien' leirikuvausta Heinävedeltä, tuosta sadan kilsan päästä.
(Leiri sijaitsi Pölläkän Leppämäessä, Sappu–Enonkoski-tien varresta kilometrin verran Pilpanniemeen päin./YLE)

Onpahan taas kiinnostavaa sota-ajan tarinaa! Salaiseksi luokiteltua - tietysti.

Saara Tuukkanen on lehti-ilmoituksen perusteella päässyt Kulkulaitoksen ja yleisten töiden ministeriön alaisiin töihin ja joutunut yllätyksekseen Heinäveden metsäleirille elämässään hairahtaneiden naisten valvojaksi tylyn leirijohtajan alaisuuteen.

Melkoista menoa ja meininkiä! Mesomista kylmissä märissä syksyn säissä.
Toisaalta tutunkuuloista meininkiä Kerimäen Riitasensuon erityisvankileirin ja Arvo Myllymäen kirjojen jälkeen. Vilua ja kylmyyttä piisaa, ja pakkotyötä metsänhakkuussa, motti poikineen on saatava kokoon.

Risto Joutjärvi on Saara Tuukkasen poika, joka nyt äidin kuoleman (2011) jälkeen on kirjoittanut kirjan naisten ankealta työleiriltä, joita Suomessa on ollut monta ja jotka kaikki on yritetty häivyttää historialta piiloon. Saarallakin oli vaitiolovelvollisuus, mutta ennen kuolemaansa hän on kertonut tarinansa pojalleen ja jättänyt käyttöön päiväkirjansa leiriajaltaan.

Poika on kirjoittanut tapahtumat romaanimuotoon. Kelvollisesti etenevää tekstiä esikoiskirjaksi, vähän saman tapaista karheutta kynänjäljessä kuin Myllymäen kirjassa Vihan ja rakkauden päivät.
Mutta itse asia, tosiasia, tässäkin on se joka mukaansa imaisee.

Valtiotieteiden tri ja HY:n sosiologian dosentti Sari Näre esipuheessa muistuttaa totuuden toisenlaisuudesta ja tavallaan nälväisee arkistohistorioitsijoita: 'Normihistoriankirjoitukselle rikosta ei ikään kuin ole tapahtunutkaan, jos sitä ei ole kirjattu ylös.'

Totuuden voi siis kertoa monella tavoin, ainakin osatotuuden.

Kirjamaratonin juottopaikalla hipsteri

Jatkuu ja jatkuu. Välillä kokonaan unohtuen.
Maali näkyvissä häämöttää, vaan puutuvat lukijan kädet, aivan kuin maratonilla jalat kramppaavat kolmevitosen jälkeen.

Siis tämä Kirjadosetissa viimeksi kosketeltu KK-sarja käsissä painaa lopun edellä:

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

1. ...

2. Häpeä tunnustaa, tämä Kansojen kirjallisuus/12 tahtoo unohtua ottamatta, maistuu aika karvaalta - eikä useinkaan auta vaikka neljättäkymmentä vuotta sitä on käytetty. Vaan eilen taas urheasti jatkoin Amerikan kirjallisuutta ja James Jonesin pilkkaamista, ei kuulemma From Here to Eternity täytä kaikkia taiteen sääntöjä: 'Kaksinaisuus saa kirjan murtumaan keskeltä.' Jäljelle jää vielä 86 sivua 7000:sta - jokohan juhannuksena tämä kuuri loppu?

Kas eilen tartuin taas asiaan; jotenkin vain Amerikan kirjallisuus kiehtoo varsin vähän, sillä eihän se ole juuri mitään venäläisten mestareiden jäljiltä. Mutta punnerretaan se alta pois, niin saadaan 33-vuotinen urakka päätökseen. KK:n ekaosan loppuun olen merkinnyt 10.12.1982, aloiteltu varmaan sen vuoden aikana.

Näin vuoden ensimmäisen sauvakävelyn ja muutamien juoksuaskelten harponnan kunniaksi mikä sopivampaa kuin jatkaa mailerimielessä Norman Mailerin kohdalta, johon olin jäädä jumahtanut kuukausi takaperin.

Otsikkokin mitä epäsopivin näin neljäkymmentä vuotta KK-sarjan ilmestymisen jälkeen: Valkoinen neekeri

Eipä taitaisi nykysuvaitsevaisuusbuumin aikana moisen otsikon esillepano onnistua, ja tuskin WSOY edes uskaltaisi yrittää.

The Naked and the Dead, 1948, Alastomat ja kuolleet, 1951, on sota- ja aateromaani Tyynenmeren-sodasta ja demokraattisen idealismin haaksirikosta. Mailer hyppyyttää aikakoneella päähenkilönsä - kenraali, luutnantti ja kersantti - välillä siviilielämään sodan melskeistä näin syvyyttä sotilaisiin saaden.

Mailerin tuomio USA:lle ja sen kapitalistiselle järjestelmälle taitaa olla osaltaan käypä nykyisinkin: 'etteivät Yhdysvallat yhtyneet sotaan idealistisista syistä, taistellakseen fasismia vastaan, vaan rangaistakseen Hitleriä, koska tämä ei ollut noudattanut kapitalistisen pelin sääntöjä'.

Essee hipsteristä The White Negro sisältyy kokoelmaan Advertisements for Myself, 1959.  Siinä NM määrittelee hipsterin:

'mies, joka kasvotuksin täydellisen hävityksen uhan kanssa tietoisesti pyrkii tyydyttämään nykyhetkellä kaikki halut ja vietit'.

Teoksessa Amerikkalainen unelma, 1965, esiintyy kirjailija Stephen Rojack, joka on hipsterin ruumiillistuma: raaka, väkivaltainen, aggressiivinen - hänessä ihmisen perimmäinen alin luonto aina läsnä.

John F. Kennedyä Mailer piti eksistentiaalisena hipsterinä teoksessaan The Presidential Papers.

Kansojen Kirjallisuudessa vuonna 1923 syntynyt Norman Mailer yhä elää, vaikka kuolikin vuonna 2007.

Yeah!

KK:ta jäljellä enää 81 sivua seitsemästätuhannesta! Eiköhän urakka vuoden loppuun vihdoin lopu?

Väkivalta mielessä

Ei noista sisuksistaan aina tiedä mitä sieltä pukkaa, vaikka niiden kanssa on matkaa sen vuosikymmenet taivallettu.
Yritetty olla ihmisiksi ja sivistääkin hampaat irvessä itseään. Lopulta rousseaulaiseksi aina päädytty.

Vaan ei! Mikä siinä on kun ei tärppää? Voimaa ja poweria puskee alta.
Kai se on se ihmisenluonto - kikkeliskokkelis.
Pistää tilaamaan, naurettavasti, Katsomosta nyrkki-illan.

Vai sekö ärsyttänee, yllyttänee voimaan päin, koska yhteiskunta ei enää edes reservikirjeitä lähettele, ikälopulle sijoituspaikkaa sodan tullen määrää ...


Eilisillan päätin Joel Lehtosen Villiin, pojankossiin, joka on kasvanut vauraan väkivaltaisen, juoppohullun isän komennossa ja kurituksessa ja jonka isä on laittanut kaupunkiin lyseoon sivistymään.
Villi on Lehtosen nuoruuden tuotantoa; Joel hutaisi innoissaan kokoon vuonna 1905 kahdessa viikossa heti esikoisteosten Permin ja Paholaisen viulun jälkeen. Reilu kaksikymppinen Joel pistää vauhtia Villen nuhjuiseen elämään.
Ville muuttuu Villiksi
ja repäisevä elämä alkanee tästä, sivun sadan tietämistä, jossa tällä hetkellä kirjaa etenen, kun Villi on karannut luvatta lehtori Munakallon pihdeistä vuokrakämpästään öiseen kaupunkiin tappeluäänien houkuttamana:

"Ah kuinka hänen sielunsa janoaa kerrankin saada riehua, saada kerrankin esimerkiksi tapella katurakkien ja kansakoululaisten kanssa,  puristaa isoa kiveä selkänsä takana kouraansa, vaania mutkaisen kadun kulmassa, ja silloin kun ensimmäinen kallo pistäisi nurkan takaa näkyviin paiskata iki-armottomasti, saada itsekin sinisiä, päärynän kokoisia kuhmuja otsaansa, jotta voisi kulkea toverijoukossa pää pystyssä: kas minä olen Villi, minä!"

 

 

Ei lukenut yhtään kirjaa

Mitäs näitä nyt on lukemattomia persoonia: Mieto, Selänne yms. Tai siis romaanit heiltä jääneet lukematta, oman elämäkerran toki lukeneet.
Paavo Väyrynen taas lukenut kaiken.
Ja Tuomioja kirjoittanut enemmän kirjoja kuin Ilkka Kanerva lukenut.
Jotenkin noin ne pahat kielet kalkattelevat.

Putkahteli noita tuttuja nimiä sivusta pötköön, vaikka kaikkeni tein niitä pois sysiessäni, kertaillessani Barnettin Ihmisen mieltä, tosi tarinaa autistisesta poikanerosta, jolla työmuisti on jalkapallokentän kokoinen kun meillä tavallisilla häthätää rytistyneen A4-paperiarkin.

Äiti-Kristine jännittyneenä odottaa, tarttuuko poika nuorten aikuisten romaaniin A Twinkle in Time, jota kirjallisuuden opiskelija yliopistolla suosittelee Jakelle, 12-vuotiaalle lapsinerolle.

Älyköille kaiken luetun on oltava totta, vieläpä todistettavasti totta, ainakin autistiälyköille; Jaken on muiden autististien tapaan vaikea lukea kaunokirjallisuutta:
"Jake sanoo, että keksityn tarinan lukeminen on kuin yrittäisi muuntaa Word-tiedoston Excel-asiakirjaksi."

En kai sitten ole autistinen saati älykäs, koska realististen kirjojen lukeminen tuottaa minulle vähemmän mielihyvää kuin kaunokirjojen; eli enemmän saan irti Volter Kilvestä kuin Matti Ahteesta, toki antipalasia ahteenlaisistakin lohkeaa.

Esteettinen elämys edellä keulien tässä porhalletaan - tiedosta viis!

Kahta mielenkiintoista kirjaa veivailen

Pitkästä aikaa fiktiot ovat syrjässä muutaman päivän ja käsissä pelkkää faktaa.
Kaksi kirjaa suoraan elävästä elämästä.
Ei siis kovin hyvältä näytä: totuutta ympärillä kyllin muutenkin - miksi vielä lukea realismia!

1.

Ihmeellinen mieli. Otava 2013. Amerikkalainen Kristine Barnett kertoo, kirjassa kaksitoistavuotiaaksi varttuvasta, autistisesta pojastaan, jonka matemaattinen älykkyys huitelee yli kattorajojen, 170, eli mittarit loppuvat. Jo 150 on nerouden merkki!

Jake on kömpelö, vähemmän jalkapalloilullinen, mikä surettaa autistisen pojan äitiä. Moni muukin asia arjessa ja perhe-elämässä on ajoittain päälle vyörymässä: työpaikan menetyksiä, talotuhoja, rahavaikeuksia, sairauksia jne.

Äidin omapäisyys, kova usko ja työ kantavat hedelmää ja poika pääsee toteuttamaan lahjakkuuttaan.
Jaken, ala-asteen kolmannen luokan oppilaan, on aika jättää alakoulu ja astua yliopistoon, koska 'Jacobin matemaattiset taidot ovat tohtoritason luokkaa niin matematiikassa, fysiikassa, astronomiassa kuin astrofysiikassakin'.

Nobelin palkinto miehiä tulevaisuudessa tämä Einsteinia paljon älykkäämpi Jacob Barnett. Pankaas nimi mieleen.
Kirja on niin amerikkalaisesti empatisoitu, niin kuin Valitut Palat ovat - että sekös pikkuisen häiritsee.

2.

Siinä syntyy vielä rumihia. Tammi 2014. Erkki Tuomiojan päiväkirjat vuosilta 1991-1994. Ainoastaan 680 sivua. Tarkkaa kirjanpitoa ja mielenkiintoisia suorasukaisia havaintoja näistä päivittäin tiedotusvälineissä pyörivistä ihmisistä, jotka meille ulkopuolisille jäävät hahmoiksi uutisissa ja joiden kanssa Erkki Tuomioja henkilökohtaisesti kontaktoi.
Erkki kirjoittaa niin kuin ajattelee - ja päiväkirjoissa ei tarvitse ajatella diplomaattisesti!

Taidanpa ruveta potun loppupyyhinnäksi lainaamaan aina silloin tällöin palan Tuomiojan kirjaa.

Kas näin, tässä olkoon näyte alla.

27.-29. kesäkuuta 1991

Radiomafiassa meneillään jonkinlainen neukkuviikko, joka päivä tulee naapurista ohjelma jossa toinen toistaan rohkeammat toimittajat - monet tunnistettavia taistolaisia 70-luvulta - vinoilevat neuvostokurjuudelle, soittavatpa radiossa peräti "Silmien välliin ryssääkin". On ihan hyvä asia että naapurinuoleskelusta on päästy, mutta todella typerää lyödä yli taas aivan älyttömään neukkujen ja venäläisten ivaamiseen.

 

Sunnuntai, 12.heinäkuuta 1992

Jeltsin on jatkanut Suomessa vierailua ja pyytänyt anteeksi sitä, että venäläiset ovat joskus sekaantuneet Suomen sisäisiin asioihin ja vakuuttanut, ettei se enää toistu.

Vannomatta paras.

Tuomioja pidätetään