Senioriopettaja-lehti

 Pysytäänpä aiheessa eli hetperään toinen opettajalehti, Senioriopettaja, se kun tuli eilisen emälehden sisällä.

5/2024

Tyttöjäkö tahi poikiako nyt enemmän - silläkös väliä tässä turson iässä loppuin lopuksi, kun on enempi semmoinen sukupuolineutraaliolo.👵👴

Mutta terävää sakkia ovat nämä seniorit ja elämänkokemusta runsaammin kuin eilisillä, jos vain joku erehtyisi kuuntelulle ja ottaisi viisaat neuvot vaarin, kuten tämänkertaisen emeritan:

Mikähän lienee, kun ajatus kulkee samoja ratoja ilman tohtorikoulutusta. 👀😁

Tuohon juutuin, 

vaikka Hilja Haahti -150 vuotta syntymästä -jutusta olisi ollut sanomista: miksei kirjoittaja tutkija ottanut huomioon täkäläisen kirjoittajan gradukirjalaajennusta? Tätäpä: Irja Pulkkinen: Hilja Haahti ja hänen äitinsä, 2020. 

Omakustanne Irjan kirja on ja siksi ei liene levinnyt laajempaan tietoisuuteen, vaan olisipa ollut ainakin oiva lisä ja tuoreempaa tutkimusmateriaalia kuin tuo Ireni Jelinin käyttämä toisen Irjan eli Heinilä-Aron Kaunis maa - Painosten herratar Hilja Haahti vuodelta 2007.

Eikähän Brigitta Kalpan juonikas ristikkokaan jäänyt täyttymättä, vaikka töitä taas teetätti. 

 ☃ Etenkin Tuppuraisesta-vihje verbivastauksineen osui hermoon. ☃

Tämmöstä purtavaa irtosi Senioriopettajasta, joka on vapaasti luettavissa täältä.

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

 

Miesten perässä

Jännitystä ilmassa

Toinen nainen matkustaa Madridiin, toinen Prahaan. Molemmat soittajan perästä. Soittajilla on kysyntää, senhän tiedämme. Tuttu juttu.

Pianistia jäljittää huima nuori nainen, tyttönen vielä. Kontrabasistin perässä Espanjan lämpöön lentävä kypsä nainen on jo omillaan toimeen tuleva viulisti.

Ihastuminen. Minkäs sille mahtaa: mentävä on.

Toista katson elokuvasta, toista luen kirjasta. Elokuvan tapahtumat jo tiedossa, katsottu juuri loppuun. Kirja keskeneräinen: ei tiedossa, kuinka viulistia lykkää.

Sopivaa hellehömppää. Mustavalkoinen elokuva tällä hetkellä rankingini kärjessä luvuin

  9 - 6.

Areena / Gummerus

Milos Forman/ Sodankylä

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

Pääsiäisenä jahdataan päänahkaa

• Suurinta elämässä
• Onni päättyy huomenna
• Kuningas ja 4 kuningatarta
• Tuli ratsain vieras mies
• Ratsasta viimeinen taival
• Isä
• Päänahanmetsästäjät
• Minari

Enpä olisi iänkuun päivänä uskonut, että tuommoinen elokuvamäärä tulee katsotuksi sitten kapulan hankkimisen pääsiäisen seutuna. 

Tätä ennen hyvä jotta vuosikymmenessä!

Edelleen ja aina vaan jokin panee hanttiin elokuvassa: liian valmista; laiskistaa; ei vaadi omaa mielikuvitusta kun talo on valmiina näytillä edessä, toisin kuin kirjan talo, jonka saa itse kuvitella.

Juuttunut siis yhä sanan ylivoimaan.

Eipä silti, kyllähän noiden parissa aika vierähti. Seiskaa kasia jaoimme arvosanaksi filmeille, paitsi Päänahanmetsästäjälle, joka aiheutti samanlaisen epäuskoisen reaktion kotisohvalla kuin samalla tv-ruudulla ensimmäinen sotauutinen Venäjän rynnättyä Ukrainaan: ei voi olla todellista - tuo lahtausmentaliteetti!

No, päänahan metsästäminenhän se taitaa olla pääsiäisjuhlankin ytimessä.

Niin olkoon menneeksi!

Areena

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

eilen

Tõnu Õnnepalu: Pariisi - Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin

🏂  +4 °C  jäällä  hiihdot    12+14+13 km  914 km / € = 144 h

Ukkonen

 Kirjallisuuslehti kasvonsa pesseenä, kunnolla jynssänneenä - kuten kuvasta näkyy:

Kansi: Esa-Pekka Tiitinen

Ihan hätkähytti näiden kotoisten lämpimien kotikutoisten vihkosten jälkeen:

Ukrin jäsenlehti

Nyt on päästy kinttupolulta baanalle!

Lehden miesmäistä nimeä eivät vaihtaneet, vaikka, ajan tasa-arvottavan tavan mukaan, keskustelua päätoimittaja FT Jussi Hyvärisen mukaan kuuluvat käyneen. Eivät kai kuitenkaan liian sortavaksi tahi rasistiseksi havainneet.

Ukrin Ukkosen 1/23 kaikki kirjoittajat ovat pohjoiskarjalaisia kirjailijoita kannen kuvaajaa satukinsetä Esa-Pekka Tiitistä myöten, vähintään yhden kirjan julkaisseita. Kertovat miten vaikea on saada kirjojaan julkaistuiksi yhä. No, tällä Karjalan kirkkaimmalla tähdellämme Heikki Turusella ei enää näytä julkipääsyn huolia olevan, niin kuin 1970-luvun alussa Simpauttajansa kanssa.

Eli rima on korkealla.

Kunhan ei nyt olisi samoin nimettömillä harrastajilla lehdelle pääsy! 

Päätoimittaja ja Kanerva Vaakanainen ovat kimpassa kirjoittaneet 

Suomen tuntemattomin runoilija -runon, jonka ydintä tässä:

"Ja kerta toisensa jälkeen lähetin runoni

pääkaupungin suuriin kivitaloihin,

mutta aina uudelleen se tapahtui:

hylsyt lensivät, luodit osuivat

tärisevään selkääni kerta toisensa jälkeen: ---"

Ulla Vaarnamo myös on toivonsa menettänyt, kuin 'yksin airottomassa soutuveneessä arvaamattomalla merellä'. 

Kustantaja viestitti: "Minun pitäisi kirjoittaa myyvämpi kirja ja suunnata se ikäisilleni naispuolisille lukijoille, jotka ostavat suurimman osan kirjoista."

Tarja Tuovinen, samat sanat. 

"Vaikka kirjani sisältävät aiheita, joista muut suomalaiset kirjailija eivät juurikaan ole kirjoittaneet, eivät ne taida yltää suomalaisen kustannusyhtiön tavoittelemalle tasolle. Siltä minusta tuntuu kustannusyhtiöiltä saamieni vastausten perusteella. Mutta mitä teen sille, että minulla on palava halu kertoa ja kirjoittaa?" 

Anneli Heliö ei mahkuja jos ei kustantajan editointia eli runtelua hyväksy. Ei hyväksynyt, niinpä Anneli valitsi Ahmatova-elämäkerralle toisen tien. 

Hannu Heavy Tikkanen, sai julki viimeisimpänsä Kirjokannen kautta.

Jussi Virratvuori, tuon Kirjokannen paikallinen ja ylen inhimillinen kustantaja, puuhamaan setämies, saa 'puolustuspuheenvuoron'. 

Miten tarjotusta 350 vuosittaisesta käsikirjoituksesta valitsee ne pari-kolmekymmentä:

"Kustannuspäätökset ovat täysin henkilökohtaisia, subjektiivisia. Kirjoitusmakuni, ensivaikutelmani, mielikuvani kirjailijasta, arvioni kirjan menekistä sekä pohdinta siitä, kuinka paljon kirjahanke vie aikaani ja rahaani - ne ratkaisevat paljon." 

150 myytyä kirjaa antaa nollatuloksen, siinä raja.

Tommi Tihtarisen runosta Kaksi kaaosta pidin, sillä noinhan ajattelin nossipoikana.

Melkeinpä lehden jok'ainoan tavun luettuani olin että jee! 

Silti varoituksen sana näin setämiehen suusta, ehkä vähän kummallinenkin:

- Muistakaa laskea välillä rimaa, jotta harrastelijatkin pääsevät yli - kaikki kun eivät osaa flopata, vaan edelleen jotkut kierähtävät, saksaavat tahi peräti tiikerillä syöksähtävät.

 

Arvostelut:

Kanerva Vaakanainen: Requiem

Tarja Tuovinen: Hermeksen siivet sekä Kenttäsairaala

Hannu Tikkanen: Musta ryssä ja sininen enkeli 

Muut:

Jussi Virratvuori Lada-työntötalkoissa 

Anneli Heliön Ahmatova-runojen julkkareissa

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

tänään

Pamela Mandart: Hemmo Hölmöläinen digimaailmassa

🏂 hiihdot 11km /  21 km/€ = 3 h

Petosten talo?

 Ilalla piti valita

A-Talk

Noiden ja tämän väliltä: 

WSOY 2023

Telkussa oli tarjolla Lindtman& ynnä Suomen tämä aika Sirkkas-showssa, kirjassa Litzmann ja Viron miehitys.

Helppo nakki, vaikka sama asia - kai. Petosten talolliset.

Toinen kääntyi telkun puoleen. Toinen, vähemmän päivänpolitiikasta innostunut, kirjan: Petosten talo. Huvitti nimen osuvuus ja nimien vivahdus - ja varsinkin kirjan 'Litsmannin' käännös. 😉 

Niin muuten huvitti rva Kukkin tyttöjäkin tuo 'Litsmann', huora/narttumies:

 

"Sitten seurasi kaikki se, mitä rouva Kukk oli pelännyt: ensin kuului kiherrystä, sitten kikatusta ja lopulta aivan hysteeristä naurua. Jokainen koetti selättää toisen jollain kaksimielisellä pilalla."

Litzmannistako saksalaiset valloittajat muovaamassa johtajaa heille ja maalle?

Petosten talo on Litsid-trilogian kolmas osa, jossa Mart Sander jatkaa taitavaa Rouva Kukkin tytöt -sarjaansa Viron miehityksen ajoilta venäläisten häivyttyä saaliineen siperiaansa ja natsien astuessa heidän tilallensa. 

Miten käy rva Kukkin tyttöjen työn ja toimen? 

Ei taida sen helpompia päiviä tahi öitä olla luvassa Kukkin Herrainklubille kuin Suomen hall...

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

Luonto

Joskus tulee kirjoitettua ihan älykkäästikin, muttei täällä, vaan toisaalla, eli yhden maisterin kanssa, jonka kanssa on kansakoulut ja oppiskoulut käyty ja koluttu kävellen, pyöräillen ja lopulta lukioaikoina jo autoillen.

Lapsuudentiemme erosivat, kun minä menin luontoa tutkimaan tykin kanssa Paloaukealle, sinne missä Väinö Linna pyöriskeli sotaan lähtiessään, ja hän pyssy olalla tömistelemään tannerta Kollaan perinteitä vaalivaan Kontiorantaan. Samassa sotilasläänissä toki vielä pysyimme.

Tarpeettomiksi on osoittautunut sotakoulutuksemme: sodat ovat sotimatta yhä meidän osaltamme. Ja ruotsalaisen kansanosan puolesta toimineet ministerithän lakkauttivat lopulta molemmat kasarmipaikat tarpeettomina saatuaan meidät kaksi koulutettua idän uhkaksi. 

Vaan sepä siitä luontoretkeilyvuodestamme. Tämän jälkeen meistä muokattiin kaupunkilaisia, kun noita korkeampia kouluja ei maaseudulla ole. Tampereella koulutettiin kirjastoalan osaajia - sinne hän, Joensuussa opettajia - tänne minä.

Alkoi kirjeenvaihto, josta osa luettavissa tästä.

Sitten astuivat vaimot kuviin, ja koitti parinkymmenen vuoden kommunikaatiotauko: voihan samat asiat vatvoa suullisesti lähietäisyydellä jonkun muunkin kanssa. Mitä sitä postimerkkeihin rahojansa tuhlaamaan. Ystävyyshän säilyy joka tapauksessa, tapasi tahi ei.

Siinä tahollaan toinen kirjoitti kirjan jos toisenkin, ja toinen arvosteli kirjan jos toisenkin, kun ei kirjan kokoojaksi ollut, tosin ei yritystäkään.

Kun Puruveden kalastajat oli tuloillaan, oli aika taas kohdata nenäkkäin; siitä alkaen viikoittaiset mailit ovat lennelleet puolin ja toisin. Tämä viimeksi tullut Luonto-maili, napsahti sitten kohilleen, sillä samaan aikaan oli luennassa juuri sama aihe: Luonto.

Minulle ikirousseaulaisena ei tuota vaikeuksia määritellä luonto: lukee rousseaut alkaen Émilestä, Yksinäisen kulkijan mietteet sun muut, ja varsinkin Tunnustuksia (Les Confessions), jos haluaa oikotien. Siinä se ja täts it!

Monelle nykyeläjän iholle luonto on tuntemuksena kokematon, varsinkin aito ja alkuperäinen luonto - jo pelkkänä käsitteenä väärä. 

Sanan väärinkäyttö hiertää ellei peräti kyrsi ja puistata luonnossa eläjiä, ikisystävääni nyt, siinä missä Pentti Linkolaa aikanaan.

Lainaan loppuun molempia vertailtavaksi, saatuani luvan maililainaukseen Reijolta; Linkolalta olin jo saanutkin eli Anneli Jussilan uusimman kirjan Pentti Linkola ja minä - elämää toisinajattelijan kanssa*  Minervalta, josta kirjan tilasin arvioitavaksi. 

"Minun mielestäni luonto-sana pitäisi jo kuopata ja meitä ympäröivälle vielä rakentamattomalle alueelle tai olomuodolle pitäisi keksiä uusi nimitys. Luonto sanan rasitteena on uskonnollinen käsitys siitä, että joku on sen "luonut"; sana siis kantaa yliluonnollisen jumaluskon taakkaa." RP - mailista

 "Luonto on yhtä vaikea sana kuin jumala. Mitä luonnolla tarkoitetaan, mikä oli Linkolan luonto? Hän ei hyväksynyt sanan vesittämistä, jota jotkut harjoittavat kutsumalla kaikkea luonnoksi - ihminen tekniikkoineen olisi tämän näkemyksen mukaan myös luontoa. Silloin kaikki on kaikkea, eikä mikään ole mitään. Tämän verbaalisen temppuilun "luonnon" kanssa hän ironisoi mestarillisesti esseessään Talaskankaan ikimetsä. --- Luonto ei ole sama kuin ympäristö. Ympäristöhän voi olla täysin tuhottu maisema kaivoksessa, se voi olla umpikuja, kokonaan ihmisen luomatekninen puite. --- Ympäristö on hajuton, mauton, hengetön. --- Hän puhui elollisesta luonnosta, alkuperäisestä, josta ihminen on erottautunut. Ihminen ei ole yhtä kuin luonto. Ihminen on luonnosta lähtöisin ja luontoa vastaan kääntynyt. Luonnon ilo näkyy monimuotoisena ja runsautena, ja ihminen lajina tukahduttaa tämän ilon." AJ/PL - kirjasta*

omat KIRJA-ARVOSTELUT

Kirjavinkeissä

Soinihan se siinä

Kekäläisen Puoliseiskassa, ei siis Seiskassa.

Joskus sattuu niin somasti, että kun ensin 'kuollutta' kirjantekstiä lukee, niin itse päähenkilö pomppaa live-elävänä ruutuun. Näin illalla eilen:

linkki

Juuri olin lukenut siittä, miten Timo Soinin (s.1962) lapset, Toivo ja Silja, pieninä vaeltelivat iloissaan Pariisin kaduilla, kun isää ei pysäytettykään tuon tuostaan eikä se jäänyt juttelemaan jokaisen kanssa, vaan päästiin yhdessä liikuskelemaan. Elettiin EU-parlamenttiaikoja. 

Muuten kova meno näyttää olleen Soinilla Brysselin aikoihin: raskaat päivät päättyivät moninaisiin, kohtuumääräisiin (= "Onneksi voiteluaineiden määrä pysyi kohtuudessa kohtuuttomasta tarjonnasta huolimatta.") illanistujaisiin. 

Ihmisverkosto kasvoi, eurooppalainen politiikka poliitikkoineen tuli tutuksi, mistä ulkoministerikaudellekin riitti hyötyä.

Soini liikuttuu televisiossa, ei ole unohtanut ihmismassaan peruskavereitaan, vaan herkistyy kaverien muistellessa entisaikojen yhteisiä harrastuksia ja Timon intohimosta futikseen ja lätkään ja miten toppari-Timo oli vaikea kierrettävä.

Millwallin miehiä - tulevan Tiina-vaimonkin vei, kun tämä väenvängällä lyöttäytyi, viikoksi Englantiin viiden matsin matkalle. - Siittä se sitten lähti yhteinen taival, kertoo kirja Timo Soini - Yhden miehen enemmistö. Sitä tässä hampsimassa. Ja vertailemassa edelliseen lukemaani: Rajaton valta.

 

Vaikka kirjojen nimissä yhtenevääkin, tuskin kuitenkaan Timosta olisi koko valtakunnan diktaattoriksi, kun ei puolueessakaan lopulta ollut.

Poliittisista kuohunnoista ja paljastuksista vedelkööt otsikoita lehdistö, itseäni kiinnostaa enemmän koko tuo ihmisen toinen, sisempi puoli. Se jota poliitikotkin, aiheesta/aiheetta, suojelevat ja varjelevat. 

Täältä valaisua kummastakin puolesta ja täältä:

Otava 2021
kansikuva: Jonne Räsänen

omat KIRJA-ARVOSTELUT

Kirjavinkeissä

Välillä oikeaa kulttuuria

 siis toisen tuottamaa

Oma tuottama ei sellaista ole; se on vain sepustamista. Poistavat pian kulttuuri-/kirjablogilistoilta koko potun! Niin kävi mielessä, kun pariin otteeseen en ole kulttuurinkenttää koskettanut, halkoja vain pinonnut ja puissa kiipeillyt, 'autoillut' siis. Luen kyllä siinä ohessa kirjojakin.

Joten pannaanpa pölkylle oikea kirja.

Kalasatama Tuuve Arolta, WSOY 2020. Autofiktiota tosin pitkälti sekin. Ovat vaan isommat asiat kyseessä kuin omat halkeavat pölkkyni jossain maaseudun metsämaisemissa.

Eipähän tarvitse terapioissa ravata, kun ei julkista painetta ole. Ei käy kuin kirjailijoilla Kirjamessujen alla, mistä Aro kertoo päivystyksessä terapeutilleen:

"Myös lähestyvistä kirjamessuista olin höpöttänyt hoitajalle huolestuneeseen sävyyn ja monta kertaa. En ollut ensimmäinen, hän kertoi, lokakuun lopun lähestyessä psykiatrinen poli kuulemma aina ruuhautui selittämättömän ahdistuneista kirjailijoista."

Ihmiset siellä pelottavat, ne kun haluavat repiä tekijästä jotain muuta kuin ostaa kirjan: - Ne pysähtyy kohdalle, ne ottaa kirjan pöydältä, ne hypistelee sitä ja sitten ne viskaa sen inhoten pois. -- Niitä on niin paljon. Ne eivät näe minua.

Sitten tuleekin piipaa-auto.

On tuhannen kertaa helpompaa pinolla, jos tuo on tuommoista. Suorastaan paratiisillista sahattujen pölkkyjen halkominen, ja entä se pinoaminen: miten luovaa! Raikasta puiden katveessa. 

Sinne siis tästä - satoi tai paistoi! Taikka vaikka listoilta poistaisivat. ☀☁☂

Tuuve Aro
kuvaaja: Donna Roberts

No, sen verran vielä Kalasatamasta: lesbous siinä se pohjateema.

KIRJA-ARVOSTELUT

Jussi Seppänen

 No vot!

Uudesti syntynyt Juhani Peltonen realistisimmillaan: = fiktion ja konkretian rajamailla. Absurdismiin päin keikallaan monin paikoin lukijavinkkelistä katsottuna, siis tällaisen tavallisen, joka ei käy Sodankylän filmifestivaaleilla notkumassa, tahi muissakaan keskiyömäisissä valoisissa paikoissa eli pimeissä kuppiloissa - kuin satunnaisesti.

Päästäänpä päästään kirjailijan päähenkilön, sen Jussi Seppäsen pään, habituksen jos statuksenkin kimppuun mitään kaunistelematta, mitään salaamatta.

Viimeistään, siis jo, siinä vaiheessa olen ihan myyty ja ostettu kirjan tapahtumiin, siis siinä vaiheessa kun kirjan Jussi Seppänen loihe lausuu luontoihmiselle, aapasuon kauneutta ylistävälle ja sieltä juuri palaavalle fatbikeystävälle:

" - Minusta taas suo on kauneimmillaan monikon genetiivissä."

"Maistelimme taivutusta hetken. Soiden. Ja yhdessä: aapasoiden."

Joku voisi sanoa että humpuukia tuollainen.

Minusta ei.

WSOY: Jussi Seppänen

Alan ahmia, ja takuulla luen myös Seppäsen esikoisen viiden vuoden takaa: 10-ottelu, ei vaan virallisemmin Kymmenottelu, joka oli ollut Runeberg-palkinnon, Vuoden urheilukirjan ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana ja josta en ikinä ole kuullut mitään - enkä kai koko Jussi Seppäsestäkään, eipä silti. Vaan tuskin hänkään minusta, so. sujut siis.

ps on sillä Seppäsellä (s. 1975) tällainenkin mielisana: "veronmaksaja".

Kirjavinkeissä eilen: Kiukuttaa

KIRJA-ARVOSTELUT

Itseään parempaan seuraan

 päässyt kirjaan

Joku noista.

Adolfko? Tuomasko? Penttikö vai Jukkako?

Kaksi nimeltä tunnen, olen kuullut heistä. Kaksi tunnen henkilökohtaisesti - toisen kanssa kanssa työskennellyt useamman vuoden, toisen tapaan päivittäin.

Jotenkin huvittavan kumma luettelo kaikenkaikkiaan, ja ihan kirjassa, sen henkilöhakemistossa!

Ja itse kirja se vasta vallanmainio onkin.

Tämäpä:

Kannessa Kainu-Ahkera, linkki

Palataanhan siitä astialle - tähän potulle pian. 

KIRJA-ARVOSTELUT

Autiot talot

tyhjässä kaupungissa

Asukkaat ovat lähteneet, jättäneet tavaroita paikoilleen. Ristin sielua ei missään, ovat paenneet uuden rajan taa.

Uudisasukkaat kautta laajan valtakunnan saapuvat asuttamaan näitä rajaseutuja, uteliaina kurkistelevat asuntoihin ja jäävät asumaan. Ihmettelevät vieraskielisiä kirjoituksia lehdissä, paikallislehti-Laatokasta, sekä tienviitoissa ja katujen nimissä. Aikansa. Sitten ajan myötä tottuvat olemaan, jopa käsittämätöntä kieltä matkimaan: "Minä sinä rakasta!"

 Lapset löytävät jänniä asioita, vajoista ja ullakoilta merkillisen hienoja esineitä:
"Esimerkiksi sellainen, jossa satoi sisällä lunta. En ollut nähnyt sellaista, se ei ollut tullut mukanamme, vaan jäänyt suomalaisilta."

Vaan kohta jo on syntyvä uusi sukupolvi, jolle, päinvastoin kuin heidän vanhemmilleen, tämä syrjäinen seutu ei vieras ole, vaan oma synnyin- ja kotiseutu.

Liikumme Sortavalassa ja sen tienoilla uusien asukkaiden joukossa. Sota on ohi ja Karjala luovutettu venäläisille, 11 % Suomesta. 1/8 osa metsistä. 450 000 suomalaista on siirtynyt uuden rajan omalle puolelle. Piiri, johon Sortavala kuuluu, on nimeltä Karjalais-Suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta (KSSNT) ja se on osa Neuvostoliittoa. Sortavala on pommitettu pahasti hajalle, mutta 80 prosenttia Sortavalan piirin maaseudun asuntokannasta on säilynyt hyvässä kunnossa.

Tässä mielenkiintoisessa historian hämäriin jääneessä, kätketyssä ajassa nyt Hämysen ja Itkosen Sortavala-kirjaa olen etenemässä, ja huomaan pysyneeni kelkassa, joten ihan luettavaa ja ymmärrettävää tekstiä tiedemiehiltä, tarkkuudesta silti lipsumatta. Kuvien runsaus miellyttää.

Tätä kätkettyä sodan jälkeistä aikaa riittää vuoteen 1991. Tuosta ajanjaksosta ei paljon tietoa ole tihkunut ennen kuin kaikki meni uusiksi, kun lahonnut Neuvostoliitto hajosi käsiin.
Olen  siis Sortavala-kirjan mielenkiintoisimmissa lukukappaleissa:

• Sortavalan uudet asukkaat (Sergei Verigin)
• Sortavala neuvostokauden muistoissa (Olga Iljugha)
• Sortavala - "Valkoisten öiden kaupunki" (Yury Shikalov)

Onpa mukava taustoittaa, miten tuolla tutulla alueella on maa maannut ja ihminen elänyt ennen omia taa-taa tapettirulla -matkoja. = 1 - 2 - 3 - jne.

KIRJA-ARVOSTELUT

lisää kirjasta: Sortavala

Säpsähytti vallan

Armo Hormia kun ullakolle äsken yksin kapusin

Ja yhden äkin takakannen valokuvan näin.

EI HITTO!

Tämähän on se psykiatri, jota lukioaikoina innolla tutkiskelin, että löytyykö ihmisestä sisäisempää luettavaa kuin romaanien ulkonäkökuvaukset: silmät lähekkäin, korvat höröt, ryhti kuin kuhilaalla!

Ja katso: johan alkoi mielen liikkeitä löytyä kun Juuan papin pojan Armo Hormian
(1928 – 1988) tuotantoon tutustui.

Vaan ei mitään muistikuvaa jäljellä enää tästä - Älä pelkää, Tajo 1963 - jos ei muistakaan hormioista. Ettäkö ihanko omaksi kirja hankittu? Ei aavistustakaan: millä rahalla lukiopoika muka!

Mitäs puhuu takakannen teksti mustanpuhuvan kuvan alla:

Entä sisällysluettelo? 

1. Onnettomasti rakastunut 2. Lihavuus sielullisena oireena 3. Laiskuudesta 4. Alitajunta - sielun kellari 5. Miksi itsemurhia tehdään 6. Vietit ovat voimanlähteemme 7. Huumorintaju 8. Määrättiin mielentilatutkimukseen 9. Homoseksuaalisuus 10 Mielenterveydentyömaa on loputon 11. Mistä sairaat naurut tulevat 12. Tarkastetaanpa sotaväkemmekin 13. Epätodellisuuden tunteesta 14. Tunnen äkkiä muuttuneeni 15. Yhdyskuntasuunnittelu ja mielenterveys 16 Aiheuttaako avioliitto mielisairautta 17 Opettaja ja oppilas

Sillä tavalla yksinkertaista psykiatrin tekstiä, ettei alan termeillä kruusailla, kokematon lukiopoikakin on  päässyt sisään, kärryillä pysynyt. 

Nyt nuo lähes kaiken kokeneena konkarina on aika istuutua taas Armon kelkkaan toteamaan, onko noissa mitään perää eli laitaa.

Olisi myös kiva tietää mikä asema A.H:lla on nykypsykiatrian silmissä, vai onko mies mustanpuhuvin henk.koht. menneisyyksin pyyhkiytynyt kokonaan lääketieteen muistista pois. 

Ainakaan vaimo ei ole unohtunut, tuo kaikkien aikojen pottutilaston kakkonen:

 Aiju – Aiju von Schöneman.

Kirjavinkeissä tänään:

Eddy de Wind

Pääteasema Auschwitz

8 km/1100 km/€  = 166 h

KIRJA-ARVOSTELUT

Avusta apuko?

lukunälkään

Pernaa jätti SK:n, joten etitäänpä uutta viikottaista lehtikotia.
Avusta apu?

No kukas se siinä!
Kaksikymmentäkuudes, viisikymmentäyhdeksäs!

Sitkeitä poikia nämä entisajan tv-pioneerit, urheiluselostajat senkun yhä porskuttavat:
Juha (82v), Anssi (85v), Seppo (86v); Pentti taisi mennä jo? Eipä mitä, WP tietää:  92 vuotta täytti vasta, tammikuun 13.

Jokisen levoton, nuorena piiskattu Antti-poika on se Schjerfbeck-elokuvan tekijä/ohjaaja. Helenen ensi-iltaan piipahti isä-Juha, tietysti ruskettuneena, kuten Urheiluruutu-aikoina, Espanjasta. Australiaan kuulemma tekisi ex-selostajan mieli matkustaa, vaan vaimo ei ole oikein halukas.

Pääkirjoituksesta lehden pääasia: Jotta emme unohtaisi Auschwitzin vapautuksesta 75 vuotta 27.1.
Noin vähän aikaa kulunut ja moni ja paahtaa samaa rataa!

Ei pääkirjoitus noin kepoisasti asiaa ilmaise, noin heppoista kieltä käytä kuin minä lukijana itselleni suomentaen. Tomituspäällikkö Miikka Järvisen käyttää virallista, kunnioittavaa, siis vähemmän lukijoiden ymmärrettävää. Tarpeellinen juttu, kuivan SK:mainen.

Seuraa numeron helmi, piispa, eme, Eero Huovisen haastattelu juuri ilmestyneen äiti-kirjan juurilta. Poika menetti äitinsä yhdeksän vuoden ikäisenä eikä pappi-isä antanut äidistä puhua:

"Ei Eerolle pidä ollenkaan kertoa, mikä Äidillä on, ei hän sitä ymmärrä. Huolehtisi turhaan." 

Ei luovuttanut tuomiorovasti Lauri vaimonsa Aili Anna-Liisan kanssa käymäänsä kirjeenvaihtoa edes nelikymppiseksi varttuneelle Eerolle luettavaksi tämän hartaista pyynnöistä huolimatta. Vasta isän kuoleman jälkeen vuonna 1994 'uusi äiti' Eira kirjeet luovutti. Ja nyt 75-vuotias Eero niistä tulkinnan kokosi: Äitiä ikävä on kirjan nimi.

Lehden lopussa on tyhjää, eli ne vitsit tuhdin ja turhan tv-ohjelmapaketin jälkeen, ensin aikuisten ja sitten lasten:

Melko lyhyt
- Kerro joku lyhyt vitsi.
- Kaksi muusikkoa käveli baarin ohi.

Jouluaattona
Aleksi, 5, avasi lahjapaketin innoissaan. Hän heilutti D-vitamiinipakettia ja hihkui:
- Täällähän on vitumiineja!

Siinähän nuo lukea lorottaa nuokin mikä ettei.
Yllättävän hyvä lukutuokio kaikin.
 Kasi.

🏂 hiihdot 6 km/456 km/ € = 70 h

KIRJA-ARVOSTELUT

*** myös

tänään Kirjavinkit: Kekkosen vihamiehet

Mennyttä miestä

Matti Ahde 1945 -2019

Tämänaamuinen Yle-uutinen:

SDP:n pitkäaikainen kansanedustaja Matti Ahde on kuollut

             Ahde kuoli kotonaan Helsingissä perjantain vastaisena yönä.

Kaivan kirjan esille ja City-muisteloni:

Sähkömies sai muutaman kunnon tällin

•  9.11.2013 14:20
 hikkaj

 isänpäivälahjaksi isä, joka ei juuri koskaan ollut himassa

  

Kieltämättä vähän kieroon katellu tässä oon Ahdetta: mitenkä sitä nyt niin oopperaa ja golfia kansakoulupohjalta! Ja sitten se 12 vuotta nuorempi Hilkka-rouva vielä siinä ohessa sähläämässä. Päälle pojan huitelut omissa huumemaailmoissaan. Semmoisessa valmiissa kliseepaketissa koko Ahteen perhe: kunhan koketeeraavat ja halusta pällistelevät kansan edessä.

Vaan ptrr-takasi! piti perua kaikki vanha kaunainen ennakkoluulo. Niin kuin Hilkkakin joutui perumaan ajattelunsa Matista, kun Matti eka Hesa-treffeillä heti oopperaillalliselle vei: 'keikaroi, keikaroi', ajatteli Hilu. Mutta ei.

Ensin meinailin, kirjan sisällysluettelo on tarkka ja pitkä joten siitä on helppo valita mieluisensa, että luen vain ne AKT:n jutut Hilkasta & Rädystä, sitten Veikkaus-kähmintäpotkujutut sekä silmäillen Matin nousun eduskunnan puhemieheksi ja pudottamisen valtakunnan kakkospaikalta. Ynnä viimeisen ryvettymisen: Kehittyvien maakuntien Suomi ry:n vaaliavustuksen. Ja ilman muuta jätän väliin nuoruuden ja lapsuuden ajat Oulun tienoilla.

Mutta ei siinä niin käynyt.
Ensin äiti pehmitti minut: Matti kiittää työnraskaan raatanutta äitiään, joka nyt joulukuussa täyttää 90 vuotta, ojentaen ja omistaen kirjan hänelle lahjaksi.
Sitten koko alkusuku: tarvittiin vain muutama vilkaisu isän juoppouteen, tätien mielisairauteen sekä kurkistus suurperheen hataraan majaan Oulun Kellossa, niin vientiähän se oli. Luettava koko turhan paksu pakkaus.

Vaikka on sillä sähkö- ja puhemiehellä välillä peräti kummallista tittelinkipeyttäkin ilmassa leijumassa: "Jäähyväiskokouksessa minut nimitettiin Työväen Urheiluliiton kunniapuheenjohtajaksi. Se oli liikuttava hetki. Arvostan kunniapuheenjohtajuutta suuresti, varsinkin kun olen TUL:ssa toistaiseksi ainoa tämän tittelin kantaja." ja kohtakos seuraava Salibandyliitosta: "Samaisessa kokouksessa minusta tehtiin liiton ensimmäinen kunniapuheenjohtaja."
Miten joku voikin noin tunteella noin tyhjänpäiväisestä palkitsemisesta lähes ylpistyä! Tittelinkipeyttä? Pääatalomaisittain somasti todettuna: sen verran sitä herranpaskaa sittenkin tarttunut rattaisiin.

Silti kaiketikin: vakuutti Matti ainakin minut kiertelemättömällä kerronnallaan, periaatteessa ei näyttänyt parempaa, varsinkaan nuoruudestaan, kuin onkaan, vakuutti luotettavuudella kuin aikoinaan äitinsä, joka vanhimman pojan hoteisiin joutui jättämään sisarusparven työpäivien ajaksi. Jotenkin suo Matille maailmansa ja ylösnousunsa, ilman kademieltä - olkoon miten kuinka vain 'veistokoulupohjalta'.
Olisi tuo kyllä saanut jonkin syyn myös omille niskoilleen ottaa, eivät nyt kaikki sentään putipuhtaita paavoja voi olla!

Tässähän pian repeää ja rupeaa uskomaan politiikkaan ja poliitikkoihin, josko siellä muitakin, sittenkin, Matin kaltaisia! Rehti, vastuuntuntoinen, työteliäs ja luotettava kansalainen on Matti Ahde, 67, ei ollenkaan semmoinen ketku kuin toinen alan mies, sieltä Turkkusest. Sellainen vakaa kuva minulle ulkopuoliselle kirjasta jää, ja on jäänyt monelle Matin tunteneelle, niin ne monet tässä Matin elämänkulkukirjassa kertovat.
Kumotkaa, jos olen hakoteillä.

Matti Ahde - Timo Hakkarainen: Matti Ahde Sähkömies 459 s. WSOY 2013

*käyvät käräjiä marraskuussa 2013
---
Vakava sairaus 2017

 Kirjoitettaessa soi eli soisi soivan 'Tyhjä kuja' eli Hiljainen kylätie - Ahteen itsensä laulamana

Suunnitteli omat hautajaiset

🏂 hiihdot 8 km/235 km/ € = 39 h

KIRJA-ARVOSTELUT

*** myös

Selätin kaksi naista

Nuoremman kanssa olen paininut keväästä, vanhemman vasta kuukauden. Eilen selätin molemmat.
Ensin nuoremman ja sitten vanhemman.

Eli lähetin, siis painalsin nappia, kaksi kirja-arviota Kirjavinkkeihin, kokemuksia ja näkemyksiä kahdesta kirjasta, siis siitä miltä minusta tuntui painiskellessani noiden kirjojen kimpussa: mitä niistä sain? Paitsi että lunssaiset pötköttelypäivät kuluvat näin rattoisasti.

Ääripääelämänvaiheita käsittelevät: toinen kolmikymppisenä, toinen kasivitosena elämän tuulissa purjehtimassa. Kummallakaan ei miestä vielä / enää. Toinen metsästää, toinen muistelee - omaa miestä.
Toisella kaikki jo elämänkasassa kaikkine tykötarpeineen, toisella hyvä jos stringit.
Kummatkin ajavat autoa, nuorempi milloin auto on kunnossa, vanhempi milloin ajaja.
Toisella on ainainen kiire, tuli hännän alla. Toinen on vaan.

Toinen nainen, kirjailija, on totta, toinen, kieltenope, ei.

Nimetkö?
- Eeva ja Elina.

Kumman Sinä valitsisit olotilaksesi?

Toisesta kirjoitin näin:

"opehuoneenhenki haisee ja tuoksuu sieraimissa ja opegalleria täynnä tutuntuntuisia, persoonallisia, nappiin kuvattuja tyyppejä, varsinkin ne kaksi vakiotuoleissaan istuvaa miesopettajarealistia, Kari ja Seppo, joita eivät uudistukset hetkauta ja jotka luutuvat vanhoissa asenteissa. Tunnen myötähäpeää."

 

Toisesta näin:

"... kirjoihin tarttuessa tietää pääsevänsä hetkeksi rauhanmajoille ja luonnonhelmaan. Aina. Lepoon, levähtämään. Niin nytkin. Yksinkertaisen elämän viettoon. Linnunlauluun, kasvien keskelle. Kaurapuurolla elää, jokunen kananmuna silloin tällöin, vettä kyytipojaksi, olutmukillinenkin jos oikein janottaa."
 

ps
kolmannen naisen kanssa kamppailen vielä: selätys kuitenkin jo lähellä; tämän kieli on täkäläispainotteista - niin kotoista muutaman vuosikymmenen takaista maalaiselämää, jottei voi olla pitämättä:

 

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös