Luonto

Joskus tulee kirjoitettua ihan älykkäästikin, muttei täällä, vaan toisaalla, eli yhden maisterin kanssa, jonka kanssa on kansakoulut ja oppiskoulut käyty ja koluttu kävellen, pyöräillen ja lopulta lukioaikoina jo autoillen.

Lapsuudentiemme erosivat, kun minä menin luontoa tutkimaan tykin kanssa Paloaukealle, sinne missä Väinö Linna pyöriskeli sotaan lähtiessään, ja hän pyssy olalla tömistelemään tannerta Kollaan perinteitä vaalivaan Kontiorantaan. Samassa sotilasläänissä toki vielä pysyimme.

Tarpeettomiksi on osoittautunut sotakoulutuksemme: sodat ovat sotimatta yhä meidän osaltamme. Ja ruotsalaisen kansanosan puolesta toimineet ministerithän lakkauttivat lopulta molemmat kasarmipaikat tarpeettomina saatuaan meidät kaksi koulutettua idän uhkaksi. 

Vaan sepä siitä luontoretkeilyvuodestamme. Tämän jälkeen meistä muokattiin kaupunkilaisia, kun noita korkeampia kouluja ei maaseudulla ole. Tampereella koulutettiin kirjastoalan osaajia - sinne hän, Joensuussa opettajia - tänne minä.

Alkoi kirjeenvaihto, josta osa luettavissa tästä.

Sitten astuivat vaimot kuviin, ja koitti parinkymmenen vuoden kommunikaatiotauko: voihan samat asiat vatvoa suullisesti lähietäisyydellä jonkun muunkin kanssa. Mitä sitä postimerkkeihin rahojansa tuhlaamaan. Ystävyyshän säilyy joka tapauksessa, tapasi tahi ei.

Siinä tahollaan toinen kirjoitti kirjan jos toisenkin, ja toinen arvosteli kirjan jos toisenkin, kun ei kirjan kokoojaksi ollut, tosin ei yritystäkään.

Kun Puruveden kalastajat oli tuloillaan, oli aika taas kohdata nenäkkäin; siitä alkaen viikoittaiset mailit ovat lennelleet puolin ja toisin. Tämä viimeksi tullut Luonto-maili, napsahti sitten kohilleen, sillä samaan aikaan oli luennassa juuri sama aihe: Luonto.

Minulle ikirousseaulaisena ei tuota vaikeuksia määritellä luonto: lukee rousseaut alkaen Émilestä, Yksinäisen kulkijan mietteet sun muut, ja varsinkin Tunnustuksia (Les Confessions), jos haluaa oikotien. Siinä se ja täts it!

Monelle nykyeläjän iholle luonto on tuntemuksena kokematon, varsinkin aito ja alkuperäinen luonto - jo pelkkänä käsitteenä väärä. 

Sanan väärinkäyttö hiertää ellei peräti kyrsi ja puistata luonnossa eläjiä, ikisystävääni nyt, siinä missä Pentti Linkolaa aikanaan.

Lainaan loppuun molempia vertailtavaksi, saatuani luvan maililainaukseen Reijolta; Linkolalta olin jo saanutkin eli Anneli Jussilan uusimman kirjan Pentti Linkola ja minä - elämää toisinajattelijan kanssa*  Minervalta, josta kirjan tilasin arvioitavaksi. 

"Minun mielestäni luonto-sana pitäisi jo kuopata ja meitä ympäröivälle vielä rakentamattomalle alueelle tai olomuodolle pitäisi keksiä uusi nimitys. Luonto sanan rasitteena on uskonnollinen käsitys siitä, että joku on sen "luonut"; sana siis kantaa yliluonnollisen jumaluskon taakkaa." RP - mailista

 "Luonto on yhtä vaikea sana kuin jumala. Mitä luonnolla tarkoitetaan, mikä oli Linkolan luonto? Hän ei hyväksynyt sanan vesittämistä, jota jotkut harjoittavat kutsumalla kaikkea luonnoksi - ihminen tekniikkoineen olisi tämän näkemyksen mukaan myös luontoa. Silloin kaikki on kaikkea, eikä mikään ole mitään. Tämän verbaalisen temppuilun "luonnon" kanssa hän ironisoi mestarillisesti esseessään Talaskankaan ikimetsä. --- Luonto ei ole sama kuin ympäristö. Ympäristöhän voi olla täysin tuhottu maisema kaivoksessa, se voi olla umpikuja, kokonaan ihmisen luomatekninen puite. --- Ympäristö on hajuton, mauton, hengetön. --- Hän puhui elollisesta luonnosta, alkuperäisestä, josta ihminen on erottautunut. Ihminen ei ole yhtä kuin luonto. Ihminen on luonnosta lähtöisin ja luontoa vastaan kääntynyt. Luonnon ilo näkyy monimuotoisena ja runsautena, ja ihminen lajina tukahduttaa tämän ilon." AJ/PL - kirjasta*

omat KIRJA-ARVOSTELUT

Kirjavinkeissä