Luonto

Joskus tulee kirjoitettua ihan älykkäästikin, muttei täällä, vaan toisaalla, eli yhden maisterin kanssa, jonka kanssa on kansakoulut ja oppiskoulut käyty ja koluttu kävellen, pyöräillen ja lopulta lukioaikoina jo autoillen.

Lapsuudentiemme erosivat, kun minä menin luontoa tutkimaan tykin kanssa Paloaukealle, sinne missä Väinö Linna pyöriskeli sotaan lähtiessään, ja hän pyssy olalla tömistelemään tannerta Kollaan perinteitä vaalivaan Kontiorantaan. Samassa sotilasläänissä toki vielä pysyimme.

Tarpeettomiksi on osoittautunut sotakoulutuksemme: sodat ovat sotimatta yhä meidän osaltamme. Ja ruotsalaisen kansanosan puolesta toimineet ministerithän lakkauttivat lopulta molemmat kasarmipaikat tarpeettomina saatuaan meidät kaksi koulutettua idän uhkaksi. 

Vaan sepä siitä luontoretkeilyvuodestamme. Tämän jälkeen meistä muokattiin kaupunkilaisia, kun noita korkeampia kouluja ei maaseudulla ole. Tampereella koulutettiin kirjastoalan osaajia - sinne hän, Joensuussa opettajia - tänne minä.

Alkoi kirjeenvaihto, josta osa luettavissa tästä.

Sitten astuivat vaimot kuviin, ja koitti parinkymmenen vuoden kommunikaatiotauko: voihan samat asiat vatvoa suullisesti lähietäisyydellä jonkun muunkin kanssa. Mitä sitä postimerkkeihin rahojansa tuhlaamaan. Ystävyyshän säilyy joka tapauksessa, tapasi tahi ei.

Siinä tahollaan toinen kirjoitti kirjan jos toisenkin, ja toinen arvosteli kirjan jos toisenkin, kun ei kirjan kokoojaksi ollut, tosin ei yritystäkään.

Kun Puruveden kalastajat oli tuloillaan, oli aika taas kohdata nenäkkäin; siitä alkaen viikoittaiset mailit ovat lennelleet puolin ja toisin. Tämä viimeksi tullut Luonto-maili, napsahti sitten kohilleen, sillä samaan aikaan oli luennassa juuri sama aihe: Luonto.

Minulle ikirousseaulaisena ei tuota vaikeuksia määritellä luonto: lukee rousseaut alkaen Émilestä, Yksinäisen kulkijan mietteet sun muut, ja varsinkin Tunnustuksia (Les Confessions), jos haluaa oikotien. Siinä se ja täts it!

Monelle nykyeläjän iholle luonto on tuntemuksena kokematon, varsinkin aito ja alkuperäinen luonto - jo pelkkänä käsitteenä väärä. 

Sanan väärinkäyttö hiertää ellei peräti kyrsi ja puistata luonnossa eläjiä, ikisystävääni nyt, siinä missä Pentti Linkolaa aikanaan.

Lainaan loppuun molempia vertailtavaksi, saatuani luvan maililainaukseen Reijolta; Linkolalta olin jo saanutkin eli Anneli Jussilan uusimman kirjan Pentti Linkola ja minä - elämää toisinajattelijan kanssa*  Minervalta, josta kirjan tilasin arvioitavaksi. 

"Minun mielestäni luonto-sana pitäisi jo kuopata ja meitä ympäröivälle vielä rakentamattomalle alueelle tai olomuodolle pitäisi keksiä uusi nimitys. Luonto sanan rasitteena on uskonnollinen käsitys siitä, että joku on sen "luonut"; sana siis kantaa yliluonnollisen jumaluskon taakkaa." RP - mailista

 "Luonto on yhtä vaikea sana kuin jumala. Mitä luonnolla tarkoitetaan, mikä oli Linkolan luonto? Hän ei hyväksynyt sanan vesittämistä, jota jotkut harjoittavat kutsumalla kaikkea luonnoksi - ihminen tekniikkoineen olisi tämän näkemyksen mukaan myös luontoa. Silloin kaikki on kaikkea, eikä mikään ole mitään. Tämän verbaalisen temppuilun "luonnon" kanssa hän ironisoi mestarillisesti esseessään Talaskankaan ikimetsä. --- Luonto ei ole sama kuin ympäristö. Ympäristöhän voi olla täysin tuhottu maisema kaivoksessa, se voi olla umpikuja, kokonaan ihmisen luomatekninen puite. --- Ympäristö on hajuton, mauton, hengetön. --- Hän puhui elollisesta luonnosta, alkuperäisestä, josta ihminen on erottautunut. Ihminen ei ole yhtä kuin luonto. Ihminen on luonnosta lähtöisin ja luontoa vastaan kääntynyt. Luonnon ilo näkyy monimuotoisena ja runsautena, ja ihminen lajina tukahduttaa tämän ilon." AJ/PL - kirjasta*

omat KIRJA-ARVOSTELUT

Kirjavinkeissä

Nyt se sitten putkahti

 

Reijo Pakarinen: Puruveden kalastajat. Kirja-Pakari 2014. 232 s. valokuvin.

Kaverikirja. Kaverin kirja. Pöydälle putkahti.
Pitkän työperiodin jälkeen vielä pitemmän työperiodin tehneistä ammattikalastajista, nuottamiehistä Puruvedellä Savon ja Karjalan rantamilta.

14 tositarinaa säistä piittaamattomista miehistä ja yksi tarina nuottanaisesta. 12 itse eloisasti kertomassa, edesmenneiden - Heikki Haverisen, Oiva Rahusen ja Siiri Pölläsen - elämän vaiheet jäivät suvun muisteltaviksi.

Teos nuottakalastuksesta, joka sukupolven aikana muuttui raskaasta käsityöstä tekniikan myötä aste asteelta kevyemmäksi. Jopa naurettavan helpoksi, uskoako tuota, kuten muuan nuottamies, jo lopettanut, oli todennut: - Moottorilla kaks avantoa jäähän ja ropotti nuottaa kuljettamaan, jiän alle ropottammaan. Kahen tunnin kahvitauko ja sitten konevoimin saalis ylös.
Vähää vaille ettei lie lisännyt vielä että that's it!

Juuri julkistettiin kirja Kerimäen Herttuassa.
Kahvit juotiin ja musiikki pelasi: pianolla Puruveden valssia soitti säveltäjän poika, 65, Karjalainen ja sitä Tunnettua kalamiestä haitarilla kirjantekijän koulukaveri Matti, 65. Kalastajat, soittajia iäkkäämmät, kuuntelulla.
Kymmenkunta nuotanvetäjää läheisineen oli päässyt paikan päälle - eläkekiireiltään. Muutaman kirjassa haastatellun oli sairaus tavoittanut ja voimat vienyt. Iso sakki meitä siellä juhlapaikalla oli; joku tuumikin tunnelmasta jotta tää onnii kun ihtenäisyysjuhlila ois.

Puruveden kalastajat -teos on melkoinen saalis, apajapaikka, dokumentti, jossa murre elää aina kun kalastaja suunsa aukaisee. Äänikirjaksi olisi mitä mainioin.

Näiden miesten mukana tuntee ja kestää armottoman vilun sekä vähintään taivalkoskelaisen työnteonmaun. Näiden miesten mukana elää arkipäiviä ja ihmettelee miksei se pappi voinut Katriinan kastetilaisuutta illemmaksi siirtää, jottei Kostin olisi tarvinnut kesken päivää appaalta* peninkulmaa kotiansa hiihtää, tai miten mielettömän pitkät matkat kalakaupoilla ajeltiin. Tai ...  Ja tosi syvältä riipaisevat ne kalastajaperheiden surut milloin kuolema käy ja tempaisee ennen aikojaan.

Mutta älkääs huoliko: on siellä ilojakin elämässä huolien ja murheiden rinnalla ja hauskoja hetkiä, onnistumisia, isoja kalansaaliita ja sensellaisia.

Niin mistäkö tiedän - vastailmestyneestä - jo nyt, että noin on ja tuolta tuntuu?
No oikolukijan, esilukijan kokemuksella: on tuota pari vuotta lueskeltu ja monesti unohdettu saatu tehtävä, eli pilkkujen ja kirjainvirheiden metsästämisen sijasta huomaamatta harhauduttu kertojien vietäväksi, heidän elämäänsä mukaan. Painaseepa tästä.

Voi olla että murre saattaa olla este toisen murteen käyttäjälle, ymmärtämiselle, vaan on sen viäntö välttämätöntä jotta päästään ite asiaan.
Ja onhan kirjassa puolet muuta kuin murretekstiä ikään kuin kertauksena kuinka kaikki on ollut.

Tietokirjailija, kirjastonhoitaja, FM Reijo Pakarinen on tehnyt varsinaisen kulttuurityön katoavan tai ainakin hupenevan työn sankareista. Jos olisin instituutti, mesenaatti mikä hyvänsä jonka intresseissä on suomalaisuus, tämä isänmaa, palkitsisin kirjan tekijän isolla ja suurella stipendillä. Ja nuottamiehet myös - iliman muuta.
Kirja on tekijänsä kuudes teos.
KS

* Selityksiä
on kirjan loppupuolen osio, sieltä löytyy sanoja joita ei heti niin vain tajua, kuten
heinähäntä,  huju,  jame,  kiijjut,  lamuveit,  mälli,  puunpurija,  sikko,  upakko  jne.

Tekijä kalastajiensa seurassa.