P. Haavikko

  vanhat Parnassot -sarjan 34.

-4° C

39 kW/80

"Kompostin toinen lokero täyttyi, piti kääntää aukeava kansi tyhjälle puolelle. Hiihtäminen oli yhtä takkuamista, lumi takertui suksen pohjiin; tuli mieleen alokasaikojen 'sisäänajohiihto'. Tuolloin hiihdettiin kolme päivää ja kolme yötä miltei yhtäsoittoa nuoskalumessa, suksenpohjissa kymmenen senttiä lunta. Välillä pystytettiin teltta muka lepoa varten."

7. nide - Marraskuu 1973

Ensin meinasin meinata ja tarttua Anna Friedin kirjoitukseen Suomen kirjallisuudesta ja historiasta, sen tunnetuksi tekemisvaikeuksista ulkomaille. 

Sitten Maija Savutien Neuvostokirjallisuus Suomessa kääntyi luupin alle, mutta turhan pitkänä liki 10-sivuisena sai hylsyt, jo siitäkin syystä, ettei Neuvostoliiton sos.realismin aikana juuri mainitsemisen arvoisia kirjailijoita päässyt syntymään muita kuin Pasternak, Solženitsyn - se se Gorki.

Niinpä P. Haavikko lopulta valikoitui eilisen P. Mustapään seuraajaksi, kumpikin antiikkimiehiä.

 

Paavo Juhani Haavikko (1931 - 2008), yksi jännäri myös Anders Lieksman -nimellä - Bar-niminen mies.

Varsinainen kirjallinen möhkäle, jokalajin taitaja, loppupeleissä enemmän kuin kymppiottelija, mutta Parnasson tämän vuosikerran vuonna vielä oikeastaan pelkkä runoilija. Ainakin runoilijana käsittelee Tuomas Anhava Haavikon esseessään Haavikko ja antiikki.  

Ei voi muuta kuin kiitellä Anhavan kädestä puristavaa otetta Kuinka lukea Haavikkoa? -ohjauksessa. Haavikon runomaailma avautuu - lukijan silmistä kaikkoaa kumpikin kaihi - Anhavan taustoittaessa ja upottaessa lukijan likoonsa!

Antiikin vaikutus kirjallisuudessa kulkee kahtena pääjuonteena: viitteellisenä ja historiallisena. Jos kirjailijalla ja lukijalla on klassinen koulutus, viitteellisyys riittää vastaanottamaan kirjailijan sanoman. Haavikolla ei ole klassista koulutusta latinoineen, kuten esimerkiksi Mustapää-Haaviolla, joten kirjoittaessa on avattava enemmän tapahtumien historiallista taustaa.

 

Vaan avaakos Haavikko, kissan viikset! Anhava joutuu selvitysmieheksi käsitellessään Haavikon runoutta: Tuuliöinä; Lehdet lehtiä; Talvipalatsi; Puut, kaikki heidän vihreytensä; Neljätoista hallitsijaa.

Ilman Anhavaa, kuten sanottu, lukija olisi eksyksissä pahemman kerran Haavikon kelkkakyydissä. Vaikka toisaalta tuntuukin, että aika kaukaa Anhava joskus hakee selitystä asiain laidoille, niin kuin kokoelman Puut, kaikki heidän vihreytensä naisesta ja Rooman seitsemän kukkulan yhteydestä selvitellessään asiaa näin sanoen:

"Kun sarjan toisessa runossa on alettu naisen suulla luetella hänen fysionomiansa kohokohtia - olkapäät rinnat vatsa polvet - on, niin kuvittelen, välähdyksenomainen yhteenlasku antanut tuloksen seitsemän ja mielleyhtymä Rooman kukkulat, ja näin nousee Ikuinen Kaupunki kypsän naisen vertauskuvaksi."

Siis: Oikea olkapää, vasen olkapää, vasen rinta, oikea rinta, vatsakumpu, oikea polvi, vasen polvi... 7!

Ovat nämä aika veitikoita loppujen lopuksi nämäkin kaikkein viisaimmat sananselittäjät, niin kirjailijat kuin heidän kriitikkonsa. Antavat luvan ja tilaa monenlaiselle lukemistavalle ja tulkinnalle. 

Eli ei voi sittenkään lukea väärin - luki miten luki.

Parnasso-sarja 1970 - 1975

kokonaisena:

1 - 2 - 3 - 4 - 5 - 6 - 7 - 8 - 9 - 10 - 11 - 12 - 13 - 14 - 15 - 16 - 17 - 18 - 19 - 20 - 21 - 22 - 23 - 24 - 25 - 26 - 27 - 28 - 29 - 30 - 31 - 32 - 33 - 34 - 35 - 36 - 37 - 38 - 39 - 40 - 41 - 42 - 43 - 44 - 45 - 46 - 47 - 48 - 49 - 50 - 51 

omat KIRJA-ARVOSTELUT

Kirjavinkeissä

🏂 hiihdot 10 km 203 km/€ = 35 h

YO-AINE - valioita

On eräällä säkä! On hulluna Aaroon ja osaa ulkoa Hellaakosket - ja eikös yo-kirjoituksissa napsahda aineen otsikoksi Lyriikkamme kultajyviä. Ja kun taito kirjoittaa on, on tuloksena 'kuulemma sen vuoden paras aine, ja sain palkinnoksi säiliömustekynän kultaisella terällä!'.

Tuo abiturientti-54 on tälläkin potulla joskus istahtava KR. On miehellä kompetenssia moneen muuhunkin - onhan se nähty ja ennen kaikkea kuultu. Arvostan.

Skannaanpa kuvan kirjasta tähän, niin saatte arvailla ken.

Kirja on SKS:n uunituore Nuoruuden ääni - ylioppilasaineiden valioita.
Kirjassa on sittemmin ansioituneiden kansalaisten nuoruusajan näkemyksiä - missä miten ja mitä suomalaisuus on ja mitä itse elämästä havaitsee.

Mukana monta tuttua nimeä:

• Eino Leino kirjoittautuu Hämeenlinnassa 16-vuotiaana ylioppilaaksi vuonna 1895 aiheella Suomalainen kansanrunous.
• Paavo Haavikko vänkää vuonna 1950 luonnontieteellisen Kuu-otsikon väkisin proosarunoksi ja taistelun jälkeen saa cumun.
• Kaarina Helakisa Salama-sodan tiimellyksessä 1965 kirjoittaa Kirjailija ja hänen vastuunsa oman näkemyksensä: - Vastuu jää lopultakin kirjailijan ja lukevan yleisön henkisyyden varaan ja vivahde-erojen vaistoamiseen lain kirjaimeen tuijottamisen sijasta.
• Sofi Oksanen puhdistautuu koulupölyistä Jyväskylässä vuonna 1996 analysoimalla Arto Kotilaisen novellia Rippikoulukesä otsikolla Ihmisen halu hallita omaa itseään kuuden kirjansivun verran.  ( - Valitettavasti tässä teoksessa ei ole mahdollista julkaista Oksasen ylioppilasainetta aivan kokonaan, tekijätiimi huomauttaa. ?!)

Kuusi sivua on paljon, verrattuna esim. elokuvaohjaaja Perttu Lepän reilun sivun pituiseen Kosonen ja Leppä, Suomen tasavallan kansalaisia aineeseen, jonka opettaja arvosteli lubenturiksi (B), mutta jonka sensorit palauttivat laudaturina (L).
Vallan mainio suoritus pojalta jonka todistuksessa oli nelonen alla!

Onhan näitä - malleja. Ite aina purppasin otsikoita, koska olivat vuodesta toiseen niin samperin realistisia; hyvin siitä sitten kuitenkin pääsi lopulta yläorsille livahtamaan - ei nyt sentään kansakunnan kaapin päälle niin kuin tämän kirjan kansalaiset.

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös