Muistista piirretty kaupunki

Pietari

Kirjallista helmeä tässä ih-hailemassa, kääntelemässä, tutkailemassa, polttelee käsissä kuin kiehuvasta kattilasta koukattu kananmuna.

Kuva: Jelena Tshizhova / Marcin Lobaczewski

Tapahtuu kaupungissa, jota vaikuttavampaa ei löydy kulkipa vaikka maailman ääriin. Nyt tuo kaupunki, jälleen kerran, on kuvattu kansiin ja kansien väliin. Niin monella tavalla sen tehdä voisi ja voi. Gogolin aikana toisin, Dostojevskin eläessä toisin. Nyt näin Jelena Tšižovan lailla. Sukutarinana neljän sukupolven silmin, tai miten tuon nyt laskee, kun dokumentteina ainoastaan

• muutama perhevalokuva
• lapsuudessa kuullut (iso)mummon sanat
• äidin nauhalle tallennetut kertomukset

Mutta omat Jelenan, s.1957, kokemukset sentään ikiomat, tosin vasta 1960-luvulta alkaen; siinä mielessä vähäiset kun on päästävä jopa neljän sukupolven yli tsaarin aikoihin, siitä sitten vallankumouksen kautta bolsevikkivaltaan Lenineineen Stalineineen Hrustsoveineen ja viimein 'vapauteen'.

Siitäpä syntyykin mielenkiintoinen kudelma, johon lukijallakin on sanansa sanottavana sanoman painoarvoa punnitessaan.

Sama kaupunki eri nimin Sankt-Peterburgista Petrogradin kautta Leningradiksi, kunnes taas Pietariksi.

Kirjailija on neljännen polven leningradilainen. Se on lähtökohta ja kunnia, josta muistuttaa isomummo Dunja, ja siitä jos mistä sietää olla ylpeä. Isomummolla myös salaisuutensa: ellei vain Jelenan mummo eli Dunjan tyttö olisi kreiville tehty - aatelisia siis! Joskus aikoinaan kaukaa maalta Tverin seudulta lähti isomummon veli-Sergei, joka oppi ja hallitsi räätälin työt, rohkeasti pääkaupunkiin. Perässä Dunja, joka jäi sille tielleen. Veli palasi takaisin, laajensi liikettä, varusti Singereillä, eli ja vaurastui. Mikä taas ei kommunisteille käynyt: kulakki riisuttiin 'vaatteistaan', häpäistiin, otettiin omaisuus yhteiseen käyttöön.

Ehkä tässä maalailen myös omiani, mutta noinhan se on mennyt kaikissa niissä kirjoissa, joita olen sosialismin etenemisestä naapuri-Venäjällä lukenut. Noin ne asiat 'rullasivat' tässäkin tapauksessa tämän suvun kohdalla Isä Aurinkoisen kuolemaan saakka. Näin maalailee myös kirjailija omin mielikuvin kirjaa kutoessaan, aukkokohtia täyttäessään. Pohjana isomummo-Dunjan tuhahdukset neuvostoihmisistä:

"Kappas, luulottelevat itsestään, ovat muka toisenlaisia, erityisiä, eivät ole syntyneetkään siitä kohdasta."

Leningradin hävityksen kauhistus on pakko käydä läpi, mikäli totuudessa pysytään, se jossa kaupunkilaiset, mitä niitä jäljelle jäi, joutuivat syömään myös kengistä nahkat ja vieläkin kummempaa, kun sairaaloiden ovien vieriltä katosivat kuolleiden ruumiit...

                                   Jelena Tšižova: Muistista piirretty kaupunki

                                       Into 2020

Sivumäärä: 331

Suomentaja: Kirsti Era

Alkuperäinen nimi: Gorod, ­napisannyi po pamjati

(Tutustupa myös: pietarilaistekstiä)

KIRJA-ARVOSTELUT

10 km/40km/e=6h

Kolmas mustakantinen kirja luennassa

käsikynkkää Konkan kanssa Pietarissa

Ensimmäinen
Toinen
ja
Kolmas kerta: Musta passi, Tammi 2001. (Kirjavinkeissä)

Kateellisena luen:
"Näen ikkunasta kolme siltaa, mutta tälläkin kertaa jäi näkemättä, miten ne aukeavat yöllä ja päästävät laivat liikkumaan Nevaa pitkin. Ja jäi myös näkemättä Pietari Suuren silta, jota pitkin isäni niin monta kertaa kulki kotikylästä kaupunkiin ja takaisin. Mutta ehtiihän sen ylittää jonkin toisen kerran. Vielä viimeinen katse Pietarin torninhuippuihin, jotka kuoriutuvat udusta, ja sitten olen valmis lähtemään. Iisakin kirkon muhkea kupoli kimaltaa, viri rikkoo Nevan taivaan peilin.

 Pietarissa 1.10.2000"

Anita Konkka

Koska

"Meidän ikkunastamme avautui tyly näkymä: valtavaa vaaleaa modernia tasaista seinää koko ikkunan leveydeltä, jota ei lystikseen katsellut. Olisi ollut edes tuota entisaikojen muhkuraista komeaa kiviseinää, jota kaupunki tulvillaan. Näkemättä jäi Nevan siltojen nousu, tällä kertaa, vaan onhan nuo nähty yhtenä valoisana kesäyönä. Ja kaikki sillat on muutenkin tarkkaan vakain askelin ja katsannoin ylitetty, ei siinä mitään. Ja nythän olivatkin tarkemman tarkastelun kohteina Jusupov, kanavat Moika ja Fontanka sekä punaisen ykköslinjan komeat metroasemat, Avtovo kuin kirkkosali. Kukapa se aikaansa huoneessa istumiseen tuhlaa. Eikä meillä ollut torakoita kuten Anitalla Sankt Peterburgissa. Sitä paitsi me löysimme metroajelun toisessa päässä Suomen asemalle noustessamme oitis Leninin patsaan, josta Anita kirjoitti: "Kun ylitin tänään Liteini-sillan, huomasin, ettei Leninin patsasta ollut vietykään rautaromuttamoon. Patsas seisoi Suomen aseman edessä, mistä ojensi kättään Nevan ylitse kohti kaupungin keskustaa, ja vähän matkan päässä pilkottivat Krestyn vankilan synkänpuhuvat tiilimuurit. Kesällä en ollut huomannut patsasta ---"

Pietarissa  22.4.2019"

hikkaj

 

Avtovon metroasema

 

Anita Konkka on kirjoittanut Mustan passin sedästään, Venäjällä ikänsä asuneesta Eerosta ja tämän pakonsanelemasta rauhattomasta vaeltelusta pitkin ja poikin laajaa sosialistista Neuvostoliittoa. Mustalla passilla ei liikoja valtuuksia tahi oikeuksia ollut.

Ennen kuolemaansa Eero oli lähettänyt Suomeen 23 kasettia veljensä Juhani Konkan tyttärelle kirjatarpeisiin. Anita uhrautui Eeron aikaisemmasta patriarkaalisesta tuomiosta huolimatta: "vaikka Anita onkin kirjailija, ei häntä voi verrata isäänsä."

Täytyypä lukea isä Juhania seuraavaksi - jos se vielä antoisampaa on kuin tyttärensä.

🏂 hiihdot 17 km / 1000 km//€ = 146 h

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös


Kuppi tyhjänä

'jätetäänhän kertominen tuota tuonnemmaksi.
Vaikka se kun Dostojevskin patsaan juurella Köyhää väkeä luettiin, välillä laskettiinkin.'

Tähän jäätiin: laskettiinkin.
Tässä yksi, nukahtanut - sen verran kovaa hommaa kerjääminen on, ja kun nukahtaa niin jopa kuppi tyhjenee...

Ei noita toinperrään montakaan ollut, kerjäämässä.

Ja kun köyhä väki oli nähty ja nujerrettu, oli aika koikkelehtia vastakkaiselle puolelle ja nähdä överäveriäisyyttä, siirtyä Nevskiltä vasemmalle ja kävellä Moikan reunoja huitkotva ohi Iisakin kirkon, kunnes lävähti esiin etsimämme:

Jusupovin palatsi,

se jossa Rasputin, tuo kesarinnan neuvonantaja munkki, kidutettiin hengiltä.

Tsaarin siskon tyttären kanssa naimisissa ollut upporikas turmeltunut Feliks Jusupov, joka itsekin oli öiseen aikaan liikkuva naisenpukuun pukeutuva juoppotransu, päätti että nyt loppui Rasputinin valta ja valtakunnan ohjailu: myrkkyä kitaan ja dasvidanja! Vaan eipä lähtenyt juomingeissa henki, karkuun lähti R, kunnes pyssynpaukkeet tainnuttivat tuon Hullun munkin. Mitä vielä sittenkään: henkikulta yhä huokui.

Uppeluksiin Moikan jäihin piti partamunkki painaa. Siihen tuo hukkui - viimein lähti henki.

Niskat kenossa, silmät pyöreinä, tai suitsirenkaina kuten Romuluu pakinoisi, vaeltelimme tämän upporikkaan - puolensataa maatilaa, tehtaita sekä lukuisia kartanoita - suvun saleissa.On ja onpa eräillä ollut millä mällätä säälin hiventä rahvasta kohtaan tuntematta. Lipettiinpä Ranskan- maille lopulta oli näidenkin oligarkkien eli Feliksin ja Irinan häivyttävä, kun Lenin tuli ja pisti tuppeen rapinat, tarttui umpimielin vallankahvaan sosialiseerausta suorittamaan.

Mutta niin vain päättyi sekin kausi, Neuvostoliiton aika 1991 ja alkoi uusi uljas nykyinen, pääsivät taas uudet oligarkit erisukuiset toimeen tarttumaan.
Olisi varmaan niissäkin saleissa ja niidenkin tekosissa hengelle haukkomista.
Näiden sukujen saleihin ei vielä tehdä tutustumiskäyntejä, ei kiertoajeluja järjestetä.
Heidän kuppinsa eivät vielä tyhjiä ole.

 

🏂 hiihdot 13 km / 983 km//€ = 144 h





KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös

Pietarilainen ikkunanäkymä

Niin Pietarissahan sitä taas pääsiäistä viettämässä. Onse, on se verraton kaupunki, johon ei tylsy koskaan. Ei vaikka hotellihuoneen ikkunasta näkyi vain parin metrin päässä oleva umpiseinä, mutta jos oikein päätä väänteli niin näkyihän kapea kaistale kuudennen kerroksen sisäpiha.

Eikähän niillä mikään pääsiäinen vielä ollut, palmusunnuntaissa vasta elivät - pajunkissabuabushkojen bisnesaikaa.

 

Eikähän meidänkään mikä pakko ollut vastapäistä seinää neljä päivää tuijottaa, voi rientää katselemassa kaunista kaupunkia ja ihailla kauniin kaupungin upeita rakennuksia, uljaita seiniä, palatseja, siltoja, kanavia, Fontankaa, Nevaa, Nevskiä ...vautsi-vaau!

Vieläkin sen verran pyörryksissä elämyksistä jotta jätetäänhän kertominen tuota tuonnemmaksi.
Vaikka se kun Dostojevskin patsaan juurella Köyhää väkeä luettiin, välillä laskettiinkin.

"Verraton, oma rakas Varvara Aleksejevna!
Eilen tuntui minusta, että olin niin onnellinen, äärettömän onnellinen, suorastaan mahdottoman onnellinen."

Pietari-opas kertaus

🏂 hiihdot 10 km / 970 km//€ = 142 h

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös

Tankit täynnä

Viimeisetkin lehdet riepoi öinen tuuli tammesta ja kurre oli kadonnut makoisaan pesäänsä mamimaan vatsa pullollaan. Sehän viis veisaa kultivoidummista asioista. Toista on meidän ihmislasten: on täytettävä sekä vatsa että pää.

Ja mikäs ettei onnistuisi!
Onnistui kun osoitteen löysi: Eremitaaši.

A siell' Rubensit ja Rembrandit, Mikelangeloakin kyykyllään.

Eikä sitten, sen tuhannen huoneen jälkeen, muuta kuin Päällystakki päälle ja Nevskiä pitkin Gogolin lailla nenäillen, jaartaen toista päätä kohti; puolen peninkuoman mittaiseksi mainitsivat matkan. Ja makasihan hän siellä aitojen ja maksujen takana - itse Dosto liki Šostakovitšin.

Alkoipa olla täynnä pää, joten poispois jo jouti - poispäin kävi askel ja pian kuumana muuttoritie.

Vaan vielä pisteeksi pään päälle tietysti tämä majakka:

 A-ma-rettoineen!

Eiköhän näillä eväillä ja voiteilla taas yksi talvi suksita!

ks. Salaisuuksia Ämeriäkkylästä



KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös

Da!

Ihan vapisuttaa, odotuksen kuume. Kilon kirjasta olen reilut sata grammaa lukenut. Harvoin näin yli-innostuneena: kun maha yhdenäkin menee kuralle niin siitä sen huomaa, jännityksen, innostuksen - tai pelon. Pelon: entä jos ei sittenkään täytä odotuksia?

Parasta kun käyn vilkaisemassa pihaliiterin nurkkaa pohjustukseksi. Pitää jalat maassa. Siinä talonpoikaisarkkitehtuurissa ei mahtavuus loista niin kuin loistaa Nevskin varren rakennuksissa, rumimmissakin.

Pietari ei ole kaupunki, se on myytti. Se on henki, persoona tai jokin elävä, kuolevainen myös.

Olihan Leningrad yksi lumoavimmista paikoista jo silloin kun neuvostovalta oli sen savustanut, tärvellyt, rapauttanut, tuhoon tuominnut. Jostakin kaukaa esikaupungista kielletyn rockibaarin kautta kävelimme, eksyimme ja lopulta Pavel Polodisnev, muuan kadullakulkija tohti meidät metron kautta saatella Nevskin kulmille. Jätti osoitteensa, ja me lähetimme hänelle kortin; sen koommin ei Pavelista merkkiäkään kuulunut. Länsimainen hapatuskontakti lienee nujertanut miehen?

Solomon Volkov oli viidentoista kun tuli Riiasta Leningradiin opiskelemaan, minä samoilla i'illä kun käväisin ohikulkijana ensimmäisen kerran.

Nyt on otettava esoteria vs. eksoteria peliin mukaan, sisäinen ja ulkoinen tuntuma.
Volkov imautui vuosikausiksi sisään, minä jäin lyhtypylväitä ja kadunvilinää hämmästelemään  monilla reissuilla - kuin ruiskiva koira. Volkov tutustui Anna Ahmatoviin, George Balanchineen, Dimitri Šostakovitš, Josep Brodskyyn henkilökohtaisesti. Minä vain taloihin ja lyhtypylväisiin, muutamaan hotellivirkailijaan ja rautahammasoppaaseen, siihenkin petturiin joka ystävää näytellen käräytti meidän porukasta ikonin salakuljettajan, sen joka vartaloonsa oli ikonin sitonut ja ainoan jonka tullimies läpikopeloi.

Amatööri mikä amatööri - minkäs teet, maalaismölli, jolle vähempikin riittää: katulyhty, verikirkko, sillan kaiteet Ahmatovin sijasta. Mutta jos Volkov jotakin esoteerista kaupunkiin vihkiytyneenä pystyy Pietaristaan jakamaan, niin kiitollisin mielin sen kippaan tästä kirjasta, Eurooppalainen kulttuurikaupunki, joksi Pietari on aina halunnut tulla.

Perin henkilökohtaisesti Volkov, emigrantti Yhdysvalloista, siitä kertoo ja ylen henkilökohtaisesti sitten tulkitsen itselleni, itseäni pilkaten, itselleni nauraen.
Kuunnelkaas:
Pariisi, Wien, Berliini, New York, luettelee Volkov tärkeitä 1900-luvun kulttuurielämän keskuksia. Ensin nostan rintaani - juuri kaikki nuo on nähty, jopa osa läpi juostu, maratoneerattu.
Mutta eihän se riitä, sillä ulkopuolelta nekin on katsottu! Wienin konserttitalonoven pieleen nojattu, Metropolitanin ohi kävelty/juostu, Eiffelissä pelätty taskuvarkaita, Berliinissä olutta kitattu, Kudamia pitkin hoiperreltu, ja ne pahuksen pitkän saksan Unter den Lindenit päälle.

Pahasti ulkopuolelle, lyhtypylvästasolle, jääneenä siis noissakin kaupungeissa, joiden kulttuurin koko maailma tietää ja joiden kulttuuriin myös Pietari yltää.

Maailmantietoisuuteen ja pintaan Pietari-Leningradin 1900-luvun taide ei ole päässyt, mikä on Volkovin mukaan suunnaton epäkohta. 1800-luvun Venäjän taide tunnetaan, mutta 1900-luvun nieli kommunismi eikä Pietaria maailmalle ollut.
Kuitenkin:
'Se oli kaupunki, jossa saattoi löytää absurdin kirjallisuuden ja teatterin, uuskritiikin ja modernin strukturalismin, juonettoman baletin ja modernin sinfonian juuret. Mutta sivistyksen ja politiikan syiden kohtalokkaan yhteentörmäyksen vuoksi ..."

Näinhän se on nähtävissä: Gogolit, Dostojevskit tiedossamme ovat ja Puškinin Vaskiratsastaja ja sen että Pietari Suuri ratsastajapatsaallaan keikkuu kaupungin symbolina pariisilaisen Etienne Falconet'n ajan kanssa tekemänä.

Vaan:
Nytkö ne taas tuolla naapurissa ovat palaamassa viime vuosisadan neuvostoaikoihin?
Kunhan eivät olisi siellä jälleen toteuttamassa tsaari Pietarin kehotusta:

"Me tarvitsemme Eurooppaa parin vuosikymmenen ajan, sitten me pyllistämme sille."

+3°C hiihdot 10+10 km km / 582 km//€

  Testaas!

Leningrad

Onhan tuolla tullut piipahdeltua milloin mikäkin mielessä: viimeksi jääkiekko, sitä ennen Dostojevski, niin ja Smolna, jossa Leninillä oma luukku niin kuin sittemmin Putinilla.

Hyppäisikö taas nousna pääsiäisnä vaikka Putinin jalanjäljille?

Sillä sen verran mielenkiintoisesti ikätoveri Mihail Berg (s.1952) kertoo lapsuuden ja nuoruuden aikaisista leikki- ja tappelupaikoista, joissa nämä naapurukset pyöriskelivät toisiaan tuntematta. Ovat voineet Taurian-puistossa tavatakin, mutta ystäviä pojat eivät olleet, eivätkä edelleenkään ole. Köniin antoivat ja köniinsä saivat huligaaninalut.

Mutta tuosta Bergin kirjasta, Kirje Presidentille, toisen kerran ja toisessa paikassa, ensin täytyy keskittyä 80-luvun neuvostorealistiseen 300 sivun Dorosinskaja & Krutsina-Bogdanov matkaoppaaseen Leningrad ja sen esikaupungit, jotta kuulujen poikain temmellyskentät Liteiny prospektin liepeiltä löytyisivät.

Ja löytyy, hieno kartta, latinalaisin aakkosin - sen verran sentään palvelualttiutta tai länsivaluutan tarvetta isolla maalla silloin!
Konnusennaja-aukio, Malaja Ohta, Krasnaja Konitsa löytyvät, Putinin Baskovoi -lapsuudenkuja jää epävarmaksi. Mutta selviää täältä.

Tämä jäljittelyhän alkaa olla yhtä mielenkiintoista kuin Veikko Neuvoselle koko luonto, Pirkka Pekka Pelteliukselle kukan tuoksu, sen presidentti Niinistön suosikkikukan, valkolehdokin, jonka Petelius nuuhki parinkymmenen metrin päästä eilisen Linnan-kättelyohjelmalausunnon mukaan.

Mutta onpa Pietarissa viisimiljoonaisessa popularykelmässä mitä jäljitelläkin!
Muitakin kuin Putin.

Siis
niin no ainakin nuo Pietarin kuulut kirjailijat, joihin patsaisiin törmää väkisin, Puskin, Gogol, Turgenjev, Dostojevski ...

Ja voi siellä jazzata, urheilla ja painiakin jos haluaa, varsinkin jos liikkuu Nevskiä syrjemmällä hämärissä; viime reissullakin se muuan kaveri kertoi tirauttaneensa yöllä täysillä turpiin sitä ryöstämään alkanutta taksisuharia, sitä josta jossakin jo kerroinkin joskus.

ja Pietari kieltää

... ja samassa, hänen vielä puhuessaan, lauloi kukko ...

... ja Pietari muisti Herran sanat, kuinka hän oli sanonut hänelle:

"Ennen kuin tänään laulaa kukko, kiellät sinä minut kolmesti." ...

... Ja hän meni ulos ja itki katkerasti ...

Luukas kirjoittelee pääsiäistouhuista niin että aina tehoaa, käännös kuin käännös - vuodesta toiseen noihin jakeisiin, karuun tapahtumaan palatessa nielettää.

Mutta tuota kukonkieuntaa aikaisemmin, kumma kyllä, ei se tuska vaan nuo opetuslasten pölvästit, jotka vetelevät sikeitä toisen rukoillessa Getsemanessa syvässä tuskassa ja pohjimmaisessa sielunhädässään, hymyilyttää.
Aina.
Niin tyypillistä ihmistä, niin tyypillistä meitä.

Vaan nyt isompi kaima jo kutsuu; näinköhän kehno kieltää jo Svetogorskissa rajan yli saapumasta ...
... Lähetääs matkantekkoon ja kahtommaan ... josko käynee kuin Remekselle ...

Vaikka Pietarin Suuri Sirkus on remontissa ja kiinni, niin yhtä suurta sirkusta se silti on.

Teatteri pesee lätkän?

Juuri kun rupesin kirjoittamaan että olisipa teattereilla oppimista tuostakin Pietarin taide-elämyksestä, spektaakkelista jonka venäjänpoika oli loihtinut silmien alle kaikkine väreineen valoineen musiikkeineen, luistelijoineen, lippuineen lakanoineen, mattoineen, sotilaineen, soittajineen kohti lopullista värinää: SUURTA JA MAHTAVAA.
Veljet, toverit - on se. OLI se.

Juuri kun ajattelin suositella opintomatkaa teatterilaisille, jotta penkit täyttyisivät ja teatterit katsojansa mukaansa tempaisisivat, niin mitä uskomatonta luinkaan taustatietoja tutkiessani:

Teatteri on Suomessa suositumpaa kuin jääkiekko

5.4.2012, Verkkomedia.org
"YLE:n uutisten mukaan SM-liigaa seurasi kaudella 2010-2011 yhteensä 2,3 miljoonaa fania. Valtionosuutta nauttineet teatteritalot vetivät samaan aikaan 2,4 miljoonaa katsojaa."

Niin perunpa puheeni enkä suosittelekaan teatteriväelle opintomatkaa Pietarin jääpalatsiin, missä fyysisen näyttämämistaiteen suuret nimet Ilja Kovaltshukista Tihonov Jr:ään ohjaaja Vjatšeslav Arkadjevitš ”Slava”Bykovin hoteissa näyttävät mitä taidetta huippuosaaminen voi olla ja mitä tosin se myös saattaa olla:

21.11.2014 - Ilja Kovaltshuk ajettiin suihkuun hänen käytyään Atte Ohtamaan kimppuun.

Ei teatteri sentään noin suoraan toimintaan!

Vaikka miksei? Ajatelkaas. Sittenkin - Esko Salminen jäähylle kesken näytöksen potkaistuaan Aku Hirvin... Juha Hurmeesta ei voi takuuseen mennä etteikö noinkin vielä olla voisi.

Kova katsojaluku tuolla valotaululla  sunnuntaiehtoolla oli, mutta ei siis pärjää teatterille tilastojen mukaankaan! Ja onhan se vähän jos viiden miljoonan kaupungissa vain 12 000 katsojaa.
Eikö vaan? 

Voiton päivä

(Sunnuntai-illan ottelu Pietari SKA - Jokerit Helsinki päättyi voittolaukauskisan jälkeen kotijoukkueelle 2-1. Ottelun jälkitunnelmat luettavissa Citystä linkki.)

-3C hiihdot 496 km/€

Omppuvarkaissa - ikään kuin

Vanha Mies ei kaikkeen ylety, ei ennätä, ei ole aikaa. Jäljellä. Hirvittävästi. Pitää keskittyä olennaiseen, jotta jalka lankulle osuisi. Vanhaan siis.
Kirjallisuudessakin.
Onhan se nyt noloa jos heittää veivinsä eikä ole lukenut kaikkea säilynyttä ja säilyvää, so. yhtä hyvää ja kahta kaunista! Tuokin Odysseus Irlannista vielä lukematta, onneksi sentään Dantet, Dostojevskit ja muut Gogolit ovat tulleet huuhdotuiksi kurkusta alas syvälle sieluun.

Jokunen uudempikin silloin tällöin mahtuu uppoamaan Vanhaan Mieheen. Sen verran aina tilaa löytyy, kun sielun sopukoitaan siivoaa ja järjestelee palikoita paikalleen.

Muutamiin kustantajiin on sen verran vielä suhteen rippeitä jäljellä, että lähettävät pyynnöstä tuoretta tavaraa käsittelyyn, nyt Päivisen jälkeen Kähkösen: Graniittimiehen mieli kääntää granaattiomenaksi. Näin pääsee Vanha Mies ikään kuin omppuvarkaisiin.

Tämän vuoden Finlandia-palkinto ehdokkaaksi on seuloutunut Sirpa Kähkösen Graniittimies, Otava 2014, kertomus Neuvostoliittoon, vapauden valtakuntaan hiihtäneestä pariskunnasta. Petrogradista löytyy konemestariperheelle, lapsi tuloillaan, pimeä pannuhuone: valoton mutta lämmin pöksä on alun asuinpesänä; eikä se hassumpi paikka olekaan, sillä ainakin asuinasia 'Meillä oli paljon paremmin kuin kymmenillä tuhansilla muilla'.

Tästäpä sitä lähdetään kahlaamaan kohti huonompia aikoja, ei tietoakaan nykyisestä Pietarista, jonka neonvaloja, liikennettä, noita länsimaisen kehittyneisyyden huipentumia moni pimeän Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton jäljiltä käy ihastelemassa.
Vanha Mieskin höpiintynyt niin että istunut jopa Pietarin jääpalatsissa ihastelemassa Ilja Kovaltsukin SKA-seuran, tuon Putinin mainosikkunan, railakkaita otteita.

Eiköhän tässä tule Kähkösen myötä myös aina ihana Nevskikin vielä monta kertaa eestaas rampattua ja Neva ylitettyä.
Ja saattaa totuus muuttua kovinkin toisenlaiseksi.

Jostakin syystä

Olen ihastunut tähän, alempaan, tauluun.

 

Tuossa yllä se on vähän kokonaisempana, toki vinossa, ja siinä mielessä huonompana ettei takana, vaikka kuinka napsauttaisi kuvaa suuremmaksi, näy niitä ihania Pietarin taloja, jotka Fontankankin kanavaa reunustavat.

Tai:
Se mikään taulu ole, vaan sillan kaide, sillan kaiteen osa. Vihertävä olisi oikea väri, mutta harmaanakin kelvollinen.
Siinä Pietarin rautaiset pimut Nevski prospektin liikennettä tarkkailevat.

On polvistuttava maahan, jalkakäytävälle, jotta niitä voi lähestyä ja edes tämän tasoisen kuvan saa napatuksi. Naisten edessä polvistuminen on vaikeaa - ei ei siksi! herra siunatkoon! - vaan koska tuhannet ihmiset ovat koko ajan tallaamassa prospektia pitkin ja kävelemässä ylitsesi.

Silta on kuuluisa Anitškovin silta, sen toki tiedän; ja kaikki kyllä huomaavat sen Peter Clodt von Jürgensburgin hakkaamat hevospatsaat, mutta vasta kotona saan tietää että muutkin kynämiehet, heh!, ovat sen kaiteet huomanneet, WP:

"As well as its four famous horse sculptures (1849–50), the bridge has some of the most celebrated ornate iron railings in Saint Petersburg. The structure is mentioned in the works of Pushkin, Gogol, and Dostoevsky." 

Olen otettu.
Näinköhän sittenkin minussa, pikkugogolissa, on estetiikan tajua, esteettistä elämyksellisyyttä yhä ripaus jäljellä.

Naistenpäivän kunniaksi myös vielä jykevämpi, mutta vähemmän siro otos noista ihanista kaitei  naisista.

Onnittelen.
t.
http://www.city.fi/profiilit/hikkaj

 

Jäljellä   H: 484 km, KK: 210 s

On palattu Nevskiltä, on

 

 Fontanka-kanava alla - Nevski prospekt jatkuu 
Anitškovin silta ylittyy hepoisella

 

Pari tuntia kassaran ja kaarisahan kanssa naapurin metsässä rankojen kimpussa touhutessa kummasti rauhoittaa Matkamiestä.
Puolikuolleena paita hiestä märkänä kun nouset Parempasi kanssa hiiskumattomassa luonnon rauhassa Pirtinmäkeä ylös, niin jo nousee visainen kysymys esitettäväksi:

- Kumpikohan muuten selveviäis paremmin ja noppeemmin uusiin olosuhteisiin tottus: Nevskin kävelijä tänne vaiko täkäläinen sinne Nevskille olloutus?

- No ei se ainakaan moottorisahaa sais käyntiin.

- Vaan eläpä hättäile, huomiseks saha kuntoutetaan. Ja se hörähtää!

Hiiskuihan se luonnonrauha! Vaan asetettu kysymys jää yhä vastausta vaille.

On palattu.
Luonto on rankaissut: liki lumettomana metsät mannut. Ja talven hiihtoja vielä jäljellä viisisataa, siihen tonniin! Sekin murhe tähän kun yöllä jo valvotti Ukraina ja tuo muuan pätkä.

Siitäkös sukeutuu taas kysymyksen tapainen ihmetys aamukahville:

- Olis se ollu helepompaa ennen tätä informaatioaikaa, vaikka elää kivi-, pronssi- taikka rautakaudella: Ei harmainta aavistusta mitä Uralille kuuluu, miten Mustanmeren laineet lyövät.

- Otatko puuroon voisilimän vai marmelaatia?

Palattu on.

Pietarin pimut kanavan kaiteella

Jäljellä   H: 500! km, KK: 213 s

Pois pian sotaa käyvästä maasta

Otsikko on kahdesti laukeava, tarkoituksella.

Muutama tunti tästä on, kun naapurimaa jätettiin.
Pietarissa KHL:n uroot taistelivat asemistaan, puolustivat alueitaan ja hyökkäsivät tilaa saadakseen. Kaupungin oma ylpeys SKA kävi leikkisotaa vastustaja Kazanin kanssa  tosissaan; molempia joukkueita johti, edestä, suomalainen!
Toista Jukka Jalonen, toista Ari Selin Raimo Helmisen kanssa.
Marskin jalanjäljillä vieraassa maassa?

Viipurissa oli melkoisesti savua Torkkelin puiston laidalla liki Pyöreää tornia ja kuten tuolla neljännessä kommentissa vielä leikilläni arvelin: kunhan eivät kehnot olisi erehtyneet suunnasta matkalla Ukrainaan. Ja tässä väänsimme Rydmanin Karin kanssa miekkoja (tyttö)kouluiksi.

Lapset torilla pomppulinnoissaan iloitsivat aikuisten kanssa.
Miten muurin suojassa omassa linnassaan pompottelevat putin pojat, miten voimamiehet palikoitaan siirrellevät?

Laajassa maassa ei sana salamana aina liiku.
Isossa maassa, suuressa valtakunnassa saattaa tapahtua niin monenlaista yhdessä päivässä ja yhdessä yössä.

Hyvää yötä!

Jäljellä   H: 500! km, KK: 217 s