Parasta kun käyn vilkaisemassa pihaliiterin nurkkaa pohjustukseksi. Pitää jalat maassa. Siinä talonpoikaisarkkitehtuurissa ei mahtavuus loista niin kuin loistaa Nevskin varren rakennuksissa, rumimmissakin.
Pietari ei ole kaupunki, se on myytti. Se on henki, persoona tai jokin elävä, kuolevainen myös.
Olihan Leningrad yksi lumoavimmista paikoista jo silloin kun neuvostovalta oli sen savustanut, tärvellyt, rapauttanut, tuhoon tuominnut. Jostakin kaukaa esikaupungista kielletyn rockibaarin kautta kävelimme, eksyimme ja lopulta Pavel Polodisnev, muuan kadullakulkija tohti meidät metron kautta saatella Nevskin kulmille. Jätti osoitteensa, ja me lähetimme hänelle kortin; sen koommin ei Pavelista merkkiäkään kuulunut. Länsimainen hapatuskontakti lienee nujertanut miehen?
Solomon Volkov oli viidentoista kun tuli Riiasta Leningradiin opiskelemaan, minä samoilla i'illä kun käväisin ohikulkijana ensimmäisen kerran.
Nyt on otettava esoteria vs. eksoteria peliin mukaan, sisäinen ja ulkoinen tuntuma.
Volkov imautui vuosikausiksi sisään, minä jäin lyhtypylväitä ja kadunvilinää hämmästelemään monilla reissuilla - kuin ruiskiva koira. Volkov tutustui Anna Ahmatoviin, George Balanchineen, Dimitri Šostakovitš, Josep Brodskyyn henkilökohtaisesti. Minä vain taloihin ja lyhtypylväisiin, muutamaan hotellivirkailijaan ja rautahammasoppaaseen, siihenkin petturiin joka ystävää näytellen käräytti meidän porukasta ikonin salakuljettajan, sen joka vartaloonsa oli ikonin sitonut ja ainoan jonka tullimies läpikopeloi.
Amatööri mikä amatööri - minkäs teet, maalaismölli, jolle vähempikin riittää: katulyhty, verikirkko, sillan kaiteet Ahmatovin sijasta. Mutta jos Volkov jotakin esoteerista kaupunkiin vihkiytyneenä pystyy Pietaristaan jakamaan, niin kiitollisin mielin sen kippaan tästä kirjasta, Eurooppalainen kulttuurikaupunki, joksi Pietari on aina halunnut tulla.
Perin henkilökohtaisesti Volkov, emigrantti Yhdysvalloista, siitä kertoo ja ylen henkilökohtaisesti sitten tulkitsen itselleni, itseäni pilkaten, itselleni nauraen.
Kuunnelkaas:
Pariisi, Wien, Berliini, New York, luettelee Volkov tärkeitä 1900-luvun kulttuurielämän keskuksia. Ensin nostan rintaani - juuri kaikki nuo on nähty, jopa osa läpi juostu, maratoneerattu.
Mutta eihän se riitä, sillä ulkopuolelta nekin on katsottu! Wienin konserttitalonoven pieleen nojattu, Metropolitanin ohi kävelty/juostu, Eiffelissä pelätty taskuvarkaita, Berliinissä olutta kitattu, Kudamia pitkin hoiperreltu, ja ne pahuksen pitkän saksan Unter den Lindenit päälle.
Pahasti ulkopuolelle, lyhtypylvästasolle, jääneenä siis noissakin kaupungeissa, joiden kulttuurin koko maailma tietää ja joiden kulttuuriin myös Pietari yltää.
Maailmantietoisuuteen ja pintaan Pietari-Leningradin 1900-luvun taide ei ole päässyt, mikä on Volkovin mukaan suunnaton epäkohta. 1800-luvun Venäjän taide tunnetaan, mutta 1900-luvun nieli kommunismi eikä Pietaria maailmalle ollut.
Kuitenkin:
'Se oli kaupunki, jossa saattoi löytää absurdin kirjallisuuden ja teatterin, uuskritiikin ja modernin strukturalismin, juonettoman baletin ja modernin sinfonian juuret. Mutta sivistyksen ja politiikan syiden kohtalokkaan yhteentörmäyksen vuoksi ..."
Näinhän se on nähtävissä: Gogolit, Dostojevskit tiedossamme ovat ja Puškinin Vaskiratsastaja ja sen että Pietari Suuri ratsastajapatsaallaan keikkuu kaupungin symbolina pariisilaisen Etienne Falconet'n ajan kanssa tekemänä.
Vaan:
Nytkö ne taas tuolla naapurissa ovat palaamassa viime vuosisadan neuvostoaikoihin?
Kunhan eivät olisi siellä jälleen toteuttamassa tsaari Pietarin kehotusta:
"Me tarvitsemme Eurooppaa parin vuosikymmenen ajan, sitten me pyllistämme sille."
+3°C hiihdot 10+10 km km / 582 km//€
