Punkaharjulaiskielinen

10.10. - sen päivähän se.
Kiven kunniaksi räväyttää yllemme Yle lakanana,

josta lohkaisen ujouttani alaosaa pois - kaikkea nyt sentään ruppee ääneen huutelemaan!

Tuotapa nuo näyttivät eilen Punkaharjun nuoret naiset, tai tyttöset siinä kolmentoista korvilla, päästelevän perkeleen kera raitilla pokemoneja metsästäessään.

Ah niin kaunista kauniissa kansallismaisemassa!

 

Harvapiisellä puuharavalla ovat Ylen cocktaililaiset kirosia kirjailijoita haravoineet, niistä kasanneet kumminkin oivan lallon.

 

Mikä ilahduttavinta että on löydetty Joel Lehtonen ja Volter Kilpi monipuolisempina kiroilijoina kuin Salama ja Linna tai itse päivänsankari Aleksis. Päätalo on, totta kai!, unohdettu, vaikka sieltä sitä olisi ongittavissa vaikka sun mitä laaja-alaista noitumista niin savotoilta kuin rakennuksiltakin, voi silimäänni ja sanomapitsi!

 

Nykykirjailijoistahan löytyisi noita punkaharjulaiskielisiä vielä raakoja pilvin pimein.

Lustolla lystittelemässä

 

 

Maankaatoasioita

Jos ei lähipiirissä viime taikka lähiaikoina sattuisi kuolemia eikä syntymiä niin Kokija kokisi monenkin asian ns. maata kaatavana asiana.
Niin kuin eiliset kaksi YLEn tiedottamaa kyrsintää:

 

Viimeisellä minuutilla ja jatkoajalla ja - maalivahdin käsistä!

Ja juuri kun Niinistö on lopettanut puhelinkeskustelun Putinin kanssa*

Alepposta ynnä muista maailman rauhan asioista!

 

Kokija kuittaa kuitenkin nuo maailmalliset asiat muumaailmallisina joilla ei hänelle tähän arkipäivään juuri** hätkäyttävää merkitystä ole. (so. tietää vaikutusmahdollisuutensa hupaisina)

 

Ihan niin kuin ei, kääntäen verrannollisesti, Kokijankaan arkipäivä hätkäytä muuta maailmaa.

_______

**(mitä nyt menettää Pitkävedossa 11,40 € veikattuaan Suomen voittajaksi) 

 

* Kuuntelepa: Puhelimessa presidentit

 



Sydäntä satuttava

Tunteitta on turha elää. Tosin helpommalla pääsisi jos kovettuisi ja kiveksi muuttuisi.
Kuin Jyskyjärvessä on sydänparka tässä saanut uida viime aikoina; näinköhän tuo jo kuiville pian pullahtaisi ja saisi omistajakin jalat maahan.

Kirja on kartta. Elämän navigaattori, valmiina näyttämään suuntaa milloin minnekin.
Joten otetaanpas, kippis!
Ja molemmille jaloille ja jalkoihin vielä luistimet.

Sir-Pentti,
Fööni-Pentti,
Muoti-Matikainen kaulukset pystyssä on Hannu Kauhalan kynän terällä:

Mies joka vei leijonat mitaleille - Pentti Matikaisen jääkiekkoelämä
 

Joensuun poikia, Leuka Monosen ja Hodo Revon aikalaisia Pielisjoen toiselta puolelta, Lihakunnan puolelta, missä isä oli teurastajana. Syntynyt samana vuonna kuin toinen hurja, Aurinkokuningas J. Tamminen, 1950.

Hyvältä näytti kirja siihen saakka kun pysyttiin Pentissä, joka 16-vuotiaasta asti on ollut saman Ritvan oma ja joka kurvaili paljain päin moottoripyörällä tulipalopakkasissa ja joka reputti englannin kielessä eikä uusinut - ja jäi siinäkin lakitta. Vaan eipä tuota päätä ole palellut, kun maakuntakierrosten (Mikkeli, Lappeenranta, Oulu) jälkeen nousi HIFKin johtoon, vaikka Mobergin mielestä urbaanijuntti olikin.

Sitten maajoukkueen valmentajaksi.

Olisi tarjolla mielenkiintoinen tarina.
Mutta.
Tekijä on rajannut kaiken muun intiimin pois, ja kirjasta tulee ratkaisuotteluiden ratkaisuhetkien kuvaus, nimien virta.
Matikainen on silkka jääkiekkoammattilainen, jonka siviilielämä rajautuu pois, aivan kuten kirjan nimen jälkiosa ilmoittaa. Ja voihan olla että kiivaimpina aikoina ei siviilielämää juuri ollutkaan, tuskin paljon kotielämääkään.

Stressin lykkää työ Penalle ja senhän arvaa lopun: sydän pettää 51v.

Kirjavinkkilinkki

Ihmisvähäisen kuolemasta vielä

Kommentissa tuli kuolemasta jo enin, mutta jos vielä tämän verran vähäsen ryhdistäytymisestä.

Hiljaisuus.
Kuusi meitä paikalla ainoastaan: sisko ja veli perheineen.

Edessä korokkeella mäntyinen arkku kannellaan pihlajanmarjaterttuoksa ja viisi krysanteemia. Kynttilät.
Läpi ikkunan kuultava lasimaalaus.
Siihen takaa urkujen Albinonin muutama alkusävel ja - hyvästi, itsekontrolli!

Melkoinen tyrskähdys syvältä sielusta; samassa ajatus: tästä ei tuu hittoakaa kun koko toimitus vasta eessä.

Jostakin ylhäältä katosta lehahtaa mielen viereen: ei se vp tuossa enää makaa, ruumis vain -  ite on tapansa mukaan jo muualla sauhuamassa, kahtelemassa meitä ilkikurisna jotta ...

Jopa taltutti enimmät pyrskeet.
Haikamieli jää.
Siihen asettautuu sitten pappi ja puhuu. Ottaa kauhan ja kauhoo maaksi.
Helpottaa.
Kuvat, kiitoskättelyt, ja aukaistaan kappelin jykevä ovi.

Aurinko helottaa. Vaahterat väreissään. Kävelemme meren rannan kautta sinne Bulevardille Helsingin, muistoaterialle kaikki kuusi: kalaa, leipää ja tilkka viiniä, vähän niin kuin silloin ennen ajan laskumme alussa.

Sitten maailma veti taas puoleensa.
Tuli sunnuntai.
Ja nyt tämä uusi päivä, meille kaikille.

***
Veli kuoli
*
Kotimatka
*
Maan poveen
***
Nuorempana kesät puuhailtiin

   

Ristiriitaista

Tänään iso ilo menestyksestä:

Voittajaluettelossa mukana

Huomenna suuri suru menetyksestä:

Sukupuuhun merkintä

Ei auta muu, kuin kokka kohti Hesaa ...
_
Elämänkulkuahan tämä vain.   

Pitäisi lukea tämäkin - 1800-luvun tähtikentälliset

XII
loppulitviikki

Kansojen kirjallisuus -sarjassa on 12 osaa, joten päätänpä oman KK-minivihkoni samoihin lukemiin, eli 1900-luvun kirjailijanimet ovat jo niin tuttuja ja läpikaluttuja ettei niistä sanastakaan.

Poimin vihkosta 1800-luvun ne maailman kirjailijat framille, joiden parissa kannattaa aina vaan, alati ja päivät pääksytysten aikaansa tärvätä - taitaapa nuoriso puhua kikseistä kun oikein kutisee. Sitä se monesti.

Näin World Cupin ratkaisupelien aikaan leikitelkäämme mekin loppuottelijolla.
Jääkiekon ehdoton valtias on Kanada ja sitä vastaan pelaa Euroopan eri maista koottu yhdistelmäjoukkue, koskei Venäjästä eikä Ruotsista saati Suomesta ollut.

Siirrymme suoraan 1800-luvulle: kirjallisuudessa Kanadan korvaa ylivoimallaan Venäjä.
Kirjallisuuskaukalon tähtikentät ja hall of famet, paidat kattoon jne. joukkueet pelaavat seuraavilla kokoonpanoilla:

Venäjä

• keskushyökkääjä Dostojevski (1821-81) - Rikos ja rangaistus
• vasen laita Tolstoi (1828-1910) - Anna Karenina!
• oikea laita Gogol (1809-52) - Kuolleet sielut 
• pakki Aleksandr Sergejevitš Puškin (1799-1837) - Jevgeni Onegin
• pakki Ivan Sergejevitš Turgenev (1818-83) - Senilia
• maalivahti Anton Pavlovitš Tšehov (1861-1904) - Vanja-eno

Ranska saa mukaan täyden kentällisen

• Hugo
• Balzac
• Zola
• France
• Gide
• de Musset

Saksa myös

• Schiller
• Goethe
• Nietzsche
• Mann
• Hesse
• Musil

 IB-Amerikka

• Dickens
• Stevenson
• Wilde
• Thoreu
• Melville
• Twain

Pohjoismaat

• Strindberg
• Fröding
• Andersen
• Hamsun
• Ibsen
• Kivi

Venäjää vastaan asettuu siis koko muun maailman yhdistelmä!
Saavathan ne yrittää ja pyristellä, mutta lyömätön on Venäjän joukkue, vaikka väkivahva kahvaajakaksikko, väsymyssyistä, on jäänyt joukkueeseen nimeämättä: Gontsarov & Oblomov.

Nauttikaamme huikeesta seurasta, kentällisen ja kentällisten yksilötaidoista ja -suorituksista!

I - II - III - IV - V - VI - VII - VIII - IX - X - XI - XII 

Pitäisi lukea tämäkin - naiskirjailija

XI

Svetlana Aleksejevits, 2015, viimeisimpänä, Selma Lagerlöf, 1909, ensimmäisenä, Nobelin kirjallisuuspalkinnolla kruunattuina naisina, siinä välissä 12 muuta naista.

Keitä löytynee ennen Nobel-aikoja kirjallisuuden historiassa, sitä minun KK-minivihkoni maailman naiskirjailijoista ei kerro.
Vähäinen on naisluettelo, so. vain pari mainintaa 1800-luvulta ja sitä ennen:

Japanissa oli kirjoittavia naisia ensimmäisen vuosituhannen tienoilla vuosina 800 - 1000 - naiset merkittäviä tekijöitä monogatari/haiku.
Englannissa George Eliot (1819-80) ♀ (miehen nimellä! kuvaavaa?)
= Marian Evans, yksi rumimmista*.
- moralisti
Tärkeintä oli
"TUNTEEN TOTUUS" - jos valittava: tunne syrjäyttäköön järjen. (näin suhde uskovaiseen isään säilyi)
Eli 'synnissä' naimisissa olevan miehen kanssa. (motolla tämäkin onnistui)

• Mylly joen rannalla, yksi lapsuudenkuvauksen helmiä maailman kirjallisuudessa väittää KK, kuin myös
• Middlemarch - mestariteos, suomennettu 1966.

"Ellet sinä ole hyvä, ei kukaan ole hyvä."

Virginia Woolf (1882-1941) arvotti middlemarchilaisista kertovan teoksen niihin harvoihin englantilaisiin romaaneihin kuuluvaksi, jotka on kirjoitettu aikuisille ihmisille.

Naapuri-Ranskassa eli George Eliotin aikoihin toinen kirjaileva George-nainen Sand (Aurore Dudevant), 1804-1876, jonka omasta elämästä ei väriä puutu, mutta hänet KK-sarja teilaa: ei muuta arvoa kuin historiallinen mielenkiinto. Siis jääköön hän sivuun, kuten Brontën sisarukset.

Uskokaamme feministiseen kirjallisuudentutkimukseen, miksi vain miehinen ääni kuului:
'Gilbertin ja Gubarin mukaan jo se, että naiset rohkenevat kirjoittaa - ottaa käteensä kynän eli metaforisen peniksen (englannin pen/penis) - uhkaa patriarkaatin asettamia rooliodotuksia.'

* Kaikilla tunnetuilla maalauksilla ja piirroksilla on taipumus kaunistaa hänen piirteitään ja sillä tavoin hälventää niiden persoonallisuutta.

Mutta tässä valokuvassa ei ole epäilyksen sijaa. Kaikkien täytynee olla samaa mieltä sen aikalaisen kanssa, joka sanoi: "Miss Evans on uskomattoman ruma - ja hyvin, hyvin kaunis."

I - II - III - IV - V - VI - VII - VIII - IX - X - XI - XII

Pitäisi lukea tämäkin - Rousseau

X

Olenpa aikoinaan KK-vihkoseeni kirjoittanut tälle viikolle enemmän kun hyvin sopivan aihealueen eli  Jonathan Swiftin (1667-1745), tämän Gulliverin retkien kirjoittajan irlantilaisen ihmisvihaajan, hautakivimerkinnän:

SIELLÄ MISSÄ JULMAN VILLI HARMI EI ENÄÄ VOI RAADELLA HÄNEN SYDÄNTÄÄN.

Swift vietti  vanhuutensa tylsyyden tilassa, joten hautakivikirjoitus lie ollut voimassa jo ennen kuolemaa.

1700-luvun alkupuoli oli valistuksen aikaa ja loppupuolivuosisata elettiin kirjallisuudessa   tunteellisuuden aikaa suurine staroineen. Saksan kansallisrunoilija Schiller Wilhelm Telleineen ja Orleansin neitsyeineen, Goethe Fausteineen ja Werthereineen sieltä löytyvät, mutta vaikuttavin kaikista näin kasvatusammattilaisen silmin on tietysti Jean-Jacques Rousseau (1712-1778). 'Kasvatusopas' Émile tietenkin kaikessa pitkäveteisyydessään, mutta ennen kaikkea Confessions, josta on valittu otteita Tunnustuksia nimiseen suomennokseen.

Tunnustuksia-teos on avoimuudessaan yksi parhaista elämäkerroista, jota olen yrittänyt tyrkyttää vähän jokaiselle ken on aitoa lukemista vailla ollut. Jotenkin on jäänyt sellainen maku kielen päälle, ettei JJR turhia kursaillut eikä kaunistellut elämää tahikka elämänsä olosuhteita.
Tunnustuksissa on luettavissa tai nähtävillä mies, joka osaa kyllä neuvoa miten kasvattaa, muttei tiedä miten elää eikä ainakaan huolehtia omista lapsista: kaikki viisi lastaan luovutti löytölastenkotiin välittömästi.

No tietysti sen kerran kuin Pariisissa kävin - emme käyneet Disneylandissa vaan - mutkien kautta työntäydyin sivukujille ja sieltä jostain jonkinmoiseen Rousseaun museoon ja seisomaan JJR:n valkean pystin viereen kuvattavaksi. Että tuntui olo ihan rousseaulaiselta, tai siis siltä että  ollaan tässä isoakin kummempi/parempi, koska omat lapset olivat siinä ympärillä eivätkä löytölastenkodissa!

Sivistys, koulutus vastaan luonto - siinäpä rousseaulaisuutta sopivasti sekoitettuina, luontoa painottaen. Jos aivan sivistysyhteiskuntavastaisuutta kaipaa, suoria sanoja siis, kannattaa tarttua Jacques-Henri Bernardin de Saint-Pierren (1737-1814) useampi osaisen  Etudes de la Naturen (Tutkielma luonnosta) neljänteen osaan tummansuloiseen rakkauskertomukseen
Paul ja Virginia.

I - II - III - IV - V - VI - VII - VIII - IX - X - XI - XII

Sukupuuhun merkintä

Velipoika kuoli eilen näillä kellonlyömillä.
Kirmailut on kirmailtu - yhteiset kesät takana päin.

Sittemmin

Siunattiin

ja

Kotimatkallelähtö

laskettiin

Maan poveen

Pitäisi lukea tämäkin - 1. kirjallisuusarvostelija

IX

Vaikka ölöhuuto otsikosta syntyisikin, niin silti.

Pascal, La Rochefoucauld, Mme de La Fayette, Bossuet, Molière, Racine, La Fontainen ja Boileau.
Klassisen sukupolven johtotähdet Ranskasta.
Ripukan viimeisin nimi Nicolas Boileau (1636-1711) on makutuomari ja teoreetikko, joka luokiteltakoon KK:n nelososan mukaisesti kirja(llisuus)arvostelun uranuurtajaksi, jonka lähtökohtana ja sääntönä on:

"Mikään muu kuin tosi ei ole kaunista."

Satires, yhdeksän satiirin sarja, sekä ennen kaikkea L’Art Poétique (Runon taide) luovat pohjan melkein hatusta vedetylle hätkähdyttävälle yo. otsikolle 'Ensimmäinen kirjallisuusarvostelija', sillä onhan ennen häntä ollut monenlaista Aristotelesta ja Horatiusta runouden oikeaoppisuutta laatimassa. Boileau on 'klassistinen kriitikko, joka järkkymättä asettaa esikuvaksi antiikin suuren kirjallisuuden'. Rohkeasti hän noukkii uudempiakin kirjalijanimiä esille, niitä joiden teoksilla on säilyvää arvoa: Villon, Marot, Molière, Malherbe, Racine ...

Tyytykäämme me suomalaiset Tarkkaan, ja mitä näitä ei Pekkaa pahempia paneutuneita Suveja nyt on, niin kauan kunnes Boileau on suomennettu tai suomeksi kunnolla tulkittu muutenkin kun tässä.
Ja mikä meidän ei ole nauttiessa esim. Tarkan syvällisistä Joel Lehtos-tulkinnoista.

Noista ranskalaisista klassikkoajan kirjoista itse ilahdun kuitenkin eniten  kirjasta Luonnekuvia ja sen viimeisestä virnuilevasta virkkeestä, jossa tekijä Jean de la Bruyère (1645-96) höläyttää:

"Jos näistä Luonnekuvista ei pidetä, ihmettelen,

ja jos niistä pidetään, ihmettelen myös."

Jotenkin liitän tuon lausahduksen näihin blogipottu*juttuihini - 

jopa voimakkaasti.

* pottu = potta

I - II - III - IV - V - VI - VII - VIII - IX - X - XI - XII

Pitäisi lukea tämäkin - essee

VIII

Asiatekstit häviävät omassa arvoasteikossa kaunolle jos ei nyt sata-nolla niin ainakin 70-30.
Niinpä essee siinä välissä, kun se ei ole kumpaakaan, tai jonkun Erno Paasilinnan käsissä on kumpaakin, luulisi kelpaavan.
Vieraaksi silti on jäänyt. Vihaiselta vaikuttavan Timo Hännikäisen Ilman -esseekokoelma seksuaalisesta saamattomuudesta on viimeisin jonkinlaisena merkintänä oman mielen kantakortistossa.

Esseen isä löytyy Kansojen kirjallisuus -sarjan kolmannesta osasta Renessanssi: Michel de Montaigne (1533-92), joka oppi puhumaan latinaa ennen kuin ranskaa.

Olisikohan seuraavassa syy miksi karttuuttaa tarttumassa esseistien kirjoihin:
'Perinteisesti kirjailijat ovat pitäneet esseiden kirjoittamista hanttihommana tähdellisempien töiden lomassa.'
Noin nimittäin kirjoittaa esseisti Tommi Melender Imagessa (lehti), ja koska esseissä ei juuri viitata lähteisiin kovinkaan tarkasti, en mainitse minäkään tässä pienoisesseessäni jotta milloin ja missä numerossa, vaikka helppohan tuo olisi linkittää.

KK-vihkosta löytyy heti Rabelais'n Gargantuan ja Pantagruelin jälkeen pari merkintää  Montaignesta, maailman ensimmäisestä esseististä:

• Essais (essee = yritys alk.) = Esseet = artikkeli, yritys, kirjoitus, joka ei tarjoa ratkaisua. 
• Miksi sitten MdeM kirjoittaa kuin kirjoittaa eli minä edellä: 'Se että hän kertoo itsestään johtuu siitä, että hän tietää itsestään enemmän kuin muista.'
• SKEPSIS - 'vain narrit ovat varmoja asioistaan'

Eikös tuo tieto kokemusasiantuntijuudesta ole tänä päivänä kova sana?  Hyödynnettävissä kenttätyössä.
Ehkä kuitenkin tulevaisuudessakin karttelen ja väistelen esseistikkoja kirjallisuuden kentillä, vaikka Montaignen Esseet I-III kieltämättä houkuttelevat.

"... itsensä suhteen hän luulee tuskin löytävänsä ketään, joka ei kykenisi parempaan kuin hän itse,

lukuun ottamatta juoksua, missä lajissa hän katsoo kuuluvansa keskinkertaisten joukkoon.

Musiikin osalta asiat ovat yhtä kehnosti. Hänen äänensä ei sovellu lainkaan laulamiseen, eikä hänen ole koskaan onnistunut oppia käsittelemään mitään soitinta. ---

Hän on niin kömpelö, ettei hän edes itse pysty lukemaan, mitä on kirjoittanut, jolloin hän usein mieluummin kirjoittaa kaiken uudestaan, kuin yrittää ottaa selkoa omasta tuherruksestaan."

I - II - III - IV - V - VI - VII - VIII - IX - X - XI - XII

Pitäisi lukea tämäkin - haiku

VII

5-7-5
= HAIKU

Siihen päälle  / 7-7
= TANKA

Ja  5-7-5-7-7-5-7-5- jne. useita kertoja peräkkäin liittäen
= RENGA
(Numerot ovat tavujen määriä rivillä.)

Japanin kuuluisin haiku on Bashõn (1644-94) kirjoittama:

Furu-ike ya                    Vanha patoko?

kawazu tobikomu            - hypätessä sammakon

mizu no oto                        vesi pulahti. 

Siinäpä olen kuittaillut koko japanilaisen kirjallisuuden KK-vihkooni lisäyksillä:
- naiset merkittäviä tekijöitä ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella
- monogatari-kirjallisuus eli tarinakirjallisuus: Ise monogatari - pääaiheena rakkaus, sävynä alakulo

Man’yōshū
= useiden runoilijoiden useiden aikakausien tulos, valmiina viimeistään vuonna 785, yli 4500 runon, 20 kirjan kokoelma - japanilaisen runouden alkulähde.

Suorasanainen proosa pysyi toissijaisena, kunnes Ihara Saikaku (1642-1705) räväytti aistit peliin:
 Jalous ja halpamaisuus, vähäpätöiset, rivot, vastenmieliset, naurettavat, typerät, omalaatuiset ja perverssit ilmiöt - kaikki kuvataan ja asetetaan lukijan tarkasteltaviksi tavalla, joka saattaisi olla kyyninen tai hieman helppohintainen, jollei sitä olisi toteutettu mestarillisella tyylillä, inhimillisen herkästi ja vastustamatonta huumorintajua viljellen.

Omasta hyllystä löytyivät nämä Martti Turusen (nyk. Marutei Tsurusen) kääntämät:

Kaipa rutuista päätellen, olen nuo aikoinaan lukenut. Nykyisin tuntuvat toisenlaiset rungot vetävän puoleensa enemmän, kuten eilen terijokelaisen salavakaunoisen kaataminen:

I  - II - III - IV - V - VI - VII - VIII - IX - X - XI



Pitäisi lukea tämäkin - Kiinan -tset

VI

Tuhannen vuotta Dantesta (1265-1321) taaksepäin, palattava vielä hetkeksi ennen Jeesuksen syntymää, ja Aasiaan otamme takaloikan.

Kenpä ei Kungfutsea (553-479) (nyk. Kong) tuntisi! Muuten sillä Frederikin Kungfu-taistelurallatuksella ei ole mitään tekemistä tämän herrasmiehen kanssa, jonka mukaan on kehitelty viisiportainen moraalihyvesuhdeoppi: inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, hyvät tavat, uskollisuus ja viisaus.
Keskustelut-opas esille ken tarkennusta haluaa!

Laotse (s. 532 eaa) on tietysti tuttu taolainen, opin perustaja - tuon sentimentaalis-mystisen opin me tiedämme ja hyppäämme vähemmän tunnettuun Kiinan poikaan, mutta erittäin mielenkiintoiseen, niin ainakin olen lukuhetkellä KK-vihkoon merkinnyt, Chuang Chouhun (365-290) eli Chuangtse-nimiseen (nyk. Zhuangzi) omaperäiseen taolaiseen filosofiin, joka KK:n mukaan 'oli epäilemättä eräs maailmankirjallisuuden suuria neroja' ja joka oli 'yksityisen ihmisen puolella yhteiskuntaa vastaan, vapauden puolella orjuutta vastaan'.

Kas tässä mietittävää häneltä:

• sukupolvet ihailevat ihmiskätten töitä > erehdystä (hevosenkasvattaja, savenvalaja, puuseppä)
• päinvastoin, tavoitteena pitäisi olla: KEHRÄÄMÄTTÖMÄN SILKIN JA VEISTÄMÄTTÖMÄN PUUN TILA.

Iloksemme KK:n 2. osassa on luettavissa diogenesmäinen juttu turhuuksien turhuudesta:

Chuangtse on kalastelemassa P'ujoella, ruhtinaan lähettämät virkamiehet saapuvat houkuttelemaan häntä hallitsemaan kanssaan.
Chuangtse jatkoi onkimistaan eikä kääntänyt päätäänkään.
Vihdoin hän sanoi:
- Olen kuullut, että Ch'ussa säilytetään pyhää kilpikonnaa, joka kuoli aikoinaan kolmentuhannen vuoden ikäisenä. Ruhtinas pitää sitä arkussa esi-isiensä temppelissä. Mitä arvelette, kumpi olisi kilpikonnasta mieluisempaa, maata kuolleena ja palvottuna arkussa vai kuljeskella elävänä ja heilutella häntäänsä mudassa?

- Varmasti se mieluummin olisi elävä ja heiluttaisi häntäänsä mudassa, vastasivat virkamiehet.

- Tiehenne! huusi Chuangtse. - Minäkin heilutan mieluummin häntääni mudassa!

I - II - III - IV - V - VI - VII - VIII - IX - X - XI - XII

Pitäisi lukea tämäkin - Dante

V

Oppi-isä Vergiliuksesta, jonka Aeneis-eepoksen hän osasi ulkoa, oli jo taannoin puhe jos pukahduskin.
Dante Alighieri (1265-1321) Firenzestä.

La divina commedia - Jumalainen näytelmä, melkoinen valopilkku omalla lukulistallani, podiumilla ehdottomasti.
Teemme matkan Helvettiin, Kiirastuleen ja Taivaaseen.
Inferno (helvetti), Purgatorio (kiirastuli) ja Paradiso.

Muutama merkintä KK-vihkosta:

- Il dolce stil nuovo = suloinen uusi tyyli.

- runoteosta voidaan tulkita neljällä eri tavalla

1. kirjaimellisesti
2. allegorisesti
3. moraalisesti
4. anagogisesti (=tuonpuoleiseen elämään liittyvänä)

- alun perin kirjan nimenä oli pelkkä Commedia, Divinan lisäsi jälkimaailma.
- commedia siksi kun päättyy valoisasti ja onnellisesti.

Itse Eino Leinon käännökseen olin lisännyt selityksen:
eskatologia= oppi viimeisistä tapahtumista, luomakunnan lopusta ja toisen maailman syntymisestä, kuolemasta ja sen jälkeisestä elämästä.
Ja tuonut homman nykyaikaan:

'Tään valon eessä sellaiseksi,

siit' ettei silmää mihinkään voi muuhun

inehmo kääntää vapaaehtoisesti.'

tuo muka ymmärryksellä = tietokoneen ruutu!

Vaan
selittäkööt oikealla tavalla kirjallisuutta lukevat mitä selittävät /EJ, mutta minä pidän kirjaa värisyttävänä rakkaustarinana: Ai että mikä tuska! - sinne verhon taakse taivaisiin on jätettävä vielä hetkeksi - tai ikiajoiksi - ihanainen menetetty, kadotettu, suloinen Beatrice.

 WP

I - II - III - IV - V - VI - VII - VIII - IX - X - XI - XII

Pitäisi lukea tämäkin - rasa-oppi

IV

Intiasta - ollaan jo hätäisesti jaa-ajoissa - kaivellaan tänään kaunokirjallisuuden perusteita, paikalliset kupiaiset ovat luoneet omia runousoppejaan, joista esteettinen teoria runoudesta eli rasa (maku, tunnelma) tuntuu melko täyteläiseltä.

On olemassa 9 tunnetta, jotka on herätettävä, jotta lukija nauttii täysin siemauksin taideteoksesta eli kokee tunnelman täyteläisyyden:

1. rakkaus - (eroottinen tunnelma)
2. hilpeys - (koominen)
3. suru - (surullinen)
4. viha - (kauhistuttava)
5. rohkeus - (sankarillinen)
6. pelko - (pelokas)
7. inho - (vastenmielinen)
8. ihmetys - (ihmeenomainen)
9. kyllästyminen elämään - (syrjään vetäytymisen tunnelma)

Kirjailija luo nuo tunnelmat, jotka lukija kokee tunteina.

Siinäpä rasa-reseptiä kirjoittajille nokko. Kaikki nuo yhdeksän kun saa juttuun mahtumaan, niin syvällinen teos ja bestseller on luotu! Vaan on siinä yhdistelemistä, luulen.

Olisihan se ällöä ykskantaan ja heti suoraan tokaista kohteelleen: - Olet rakas! - Olet pelkuri! - Inhoan sinua! - Kumma epeli!

Kyllä ansio tai kelvottomuus on tekojen kautta osoitettava eikä suoraan möläytettävä, aivan niin kuin didaktinen ohje kasvatuksessa kuuluu: Opettaja, älä kehu (moiti) oppilaan persoonaa, vaan kehu hänen tekojaan - anna oppilaan itsensä ymmärtää subjektiivisuutensa voima.

Siis semmoista kautta rantain -meininkiä on kunnon kirjallisuus. Niin olen tuohon KK-vihkoon asianlaidan aikoinaan merkinnyt ja dokumentoinut. Joten tosipa se lienee.

I - II - III - IV - V - VI - VII - VIII - IX - X - XI - XII

(ps mitkähän noista yhdeksästä vaateesta tämä potullinen täytti? vastauksia otetaan vastaan.)

Pitäisi lukea tämäkin - Vergilius

III

Kreikasta loikka Roomaan ja ollaankin jo lähellä Kristuksen syntymäaikoja.
Vergiliuksen (70-19 eaa) Aeneis auki, niin taas on käsissä maailman kirjallisuuden alkuperustuotantoa, runoelma, jonka tekijän  T. S. Eliot on määritellyt ainoaksi eurooppalaiseksi klassikoksi; ainoastaan Dante Jumalaisine näytelmineen on näköetäisyydellä.
Klassikolla täytyy olla

1. mielen kypsyyttä (ja historiallista tietoutta)
2. tapojen kypsyyttä
3. kielen kypsyyttä
4. yleisen tyylin hallinnan kypsyyttä

sekä kunnioitusta menneisyyttä ja uskoa tulevaisuutta kohtaan.

Danten Divina Commedian suurella ilolla ja hartaudella vanhemmaksi vartuttuani luin ja siellä Vergilius oppaana helvetit läpi kolusimme. Vergilius itse on vielä tutkimatta, mutta koska V on universaalisuuden runoilija, niin eiköhän olisi aihetta ajan oloon puuttua maailmankaikkeuden peliin mukaan.
Aeneis-eepoksessa runoilija ylistää roomalaisten loistavaa menneisyyttä ja Pax Romanaa.
Aeneas on teoksen sankari, jonka tehtäväksi lankeaa Rooman kaupungin, so. augustolaisen rauhanvaltakunnan perustaminen, keisari Augustuksen ylistäminen.

'Se on kuin mahtava tragedia suuren tehtävän täyttämiseen vaadittavista kärsimyksistä.'
Kaikki kirjoitettu on yhden miehen kirjoittamaa, päinvastoin kuin homeerinen eepos Ilias ja Odysseia.

Aeneis on kaikessa sotaisuudessaan rauhansaarna, on luettavissa Kansojen Kirjallisuus I osasta ja milloinkaan ei ole taottu kauniimpaa eikä majesteettisempaa latinalaista heksametriä.

Miksi siis tyytyä oppipojan eli Danten taontaan kun mahdollisuus on käydä käsiksi mestarin taokseen!

'Laulajat Rooman, nyt tila tehkää! Laulajat Kreikan,

tässä Homeroksen voittaja syntynyt on!'

                                                  - Propertius

Rooman kansalliseepos oli syntynyt.
Pakkohan tuohon on perehtyä ja lukea alta pois, hittolainen!

Publius VERGILIUS Maro

PS
On V kirjoittanut muutakin, kuten Georgican, teoksen maanviljelyksestä: 'Rukoile ja tee työtä'. Yksinkertaisuuden ylistys. Yksinkertaisuus on henkevää - pitkänmatkan tuntikausien juoksussa tuon yksinkertaisuuden tunteen olen minäkin tavoittanut, joten ymmärtänen.
(Hei, niin tai tällä potulla istumisessa ja näissä jutuissa se on kaikkien koettavissa, yksinkertaisuus, heh! - voi pyhä yk!)

I - II - III - IV - V - VI - VII - VIII - IX - X - XI - XII

Pitäisi lukea tämäkin - Homeros

II

Ilias ja Odysseia (750-650 eaa) toki on luettu ja varsinkin Odyseuksen kymmenvuotisesta paluumatkasta kotiin Ithakaan kymmenvuotisesta Troijan sodasta muistan nauttineeni, kun runorytmiin olin siinä vaiheessa jo kotiutunut. Kauanpa vaimo Penelope jaksoi miestään vartoa, kosijoitaan vältellä: 20 vuotta - lie vähempi viehkeys auttanut säilymisasiaa:

H. Daumierin näkemys Penelopesta

Sinänsä seikkailu, mihin sisältyy sotaa ja tappelua ei juuri innosta, siksi Ilias hyökkkäysintomielineen ei sytyttänyt, päinvastoin kuin  Odysseia kaikkine luolineen, kyklooppeineen, kauhumanaloineen:

"Ennenp' orjana raataisin maatilkkua vieraan,

vaikk' ois köyhäkin mies, osapuutto ja oltavat niukat,

kuin minä kaikkien vainajien ylivaltias osin."

Tulipahan kuitenkin nähtyä ja koettua Troijan-retki - Oton, ei Pentin, kääntämänä

Mutta itse Homeros?
Onko miestä ollut lainkaan! Pelkkänä nimimerkkinä jotkut pitävät. Sokea on ollut jos on elänyt.

Ja siitäpä havahduinkin joskus KK-sarjan III-osan tietämillä pohtimaan, miten paljon vaivat ja vajavaisuus, so.rujous ja huonommuus, ovat vaikuttaneet kirjailijaksi tulemiseen, antaneet pontta sanan säiläämiseen.
Kuka kampurajalka, kuka kyssäselkä, kuka kädetön jalaton invalidi, kellä kuppa, kenellä epämuodostuma mikä tahansa ...

Harmittelin, etten vaivais-/kummallisuusluetteloa kirjailijoista tullut ylöskirjanneeksi tyyliin:

• Ruiz de Alarcon (1581-1639) esp. hyvin pienikokoinen ja epämuotoinen, kyttyrä edessä ja takana
• Cervantes (1547-1616) esp. haavoittui rintaan ja käteen, sota- ja velkavankeudessa
• de Monluc (1502-1577) ransk. hakapyssyn laukaus oli murtanut kasvoista toisen puolen
• Robert Greene (1560-1592 engl. kuoli ahmittuaan silliä ja juotuaan liikaa reininviiniä palanpainikkeeksi

Mutta pysyköön Homeros komeros; tai jos Castrénin proosana, Troijan sota ja Odysseuksen harharetket, kelpaisi - kuviteltakoon kuitenkin, että on hän ollut ja elänyt ehkä Khios-saarella Kreikassa joskus 700 eaa, vaikkapa tämännäköisenä kuin pystinä Louvressa:

 Troijan puuhevonen TV

I - II - III - IV - V - VI - VII - VIII - IX - X - XI - XII



Pitäisi lukea tämäkin - Gilgamesh

I

Aika hupaselta tuntuu tämä vihkon puolikas, jossa lyhennelmänä 7000-sivuinen KK eli kaiken maailman tahi kaikkien kansojen kirjallisuus. Vaan eipä paljon kummasempi yhteenvetovihko jäänyt kouraan Kalle Päätalon Iijoki-sarjastakaan, vaikka siinä sentään sivumäärä on seitsemää sivua vaille 17 000 sivua!

Mutta nyt maailmalle.

Tänään haarukoidaan luettavista kirjoista ensimmäinen ja mennään
kirja-aikojen alkuun Saddam Husseinista kuuluun Irakiin. Kaksoisvirranmaahan, Mesopotamiaan,
missä 2000-1600 eaa kieppeillä muokkautui Gilgamesh-eepos.

Puolijumalaksi kohonneesta nuorukaisesta tuhat vuotta elinaikansa jälkeen koostettu akkadinkielinen tarina sietäisi lukea jo siksikin,
koska tästähän tämä koko kaunokirjallisuus on lähtöisin ja sittemmin kummunnut sen tuhansiin kukkuloihin ja sfääreihin.

12 savitaulun verran juttua jokapaikan höylästä, kuningas Gilgameshista, joka olisi nyt tarjolla Jaakko Hämeen-Anttilan suomennoksena, niin ei tarvitsisi edes savitöihin ryhtyä. On muuten aikapäiviä käännetty hurriksikin, millä ei ole mitään tekemistä ruotsalaisuuden kanssa.
Siis siitä vaan, mikäli seikkailullinen elämä kiinnostaa.
Itse taidan laistaa vielä.

I - II - III - IV - V - VI - VII - VIII - IX - X - XI - XII

Nyt se on täytetty!!

ja läpiluettu

Huutomerkki tuplana näin huutomerkkiotsikkoviikon kunniaksi. Aihetta on, really tai jotain.
Tarkalleen lukien 34-vuotinen KK-urakka on suoritettu, finito tai jotain:
Kansojen kirjallisuuden kaikki 12 osaa, 7000 sivua, on nyt pulkassa ja kaaliin imetty Mesopotamiasta Amerikan kirjallisuuteen, Gilgamesh-eepoksesta Kurt Vonnegutiin. 4000-vuotinen kirjoitettu kirjallisuus on nyt lisäravintona sisuksissa miestä vahvistamassa.
Sama kai se nauttiiko hyvinvointinsa lisäravinteina A B C D jne. vitamiineja ja Pro Aktive / Möller  jne. tai sitten 12 osaista KK:ta.

Pääasia jotta vaikutus tuntuu.

Onhan se omituista miten paljon 34 vuoden aikana ympäröivä maailma on muuttunut, itsestä nyt puhumattakaan. On tullut internettiä, kännykkää, laajakaistaa ja kaiken maailman teknistä vimpainta. Ympärille on kerääntynyt vaimoa ja lasta mukavasti niin kuin luonnon katkeamaton kiertokulku edellyttää.

Vaan onko itse ihminen viisastunut: siis onko julmuus hävinnyt, sodat sodittu?

No nyt ryöpsähti yli äyräiden, mutta minkäs sille kun panee toteilemaan kirjasarjan päättävän Kurt Vonnegutin lailla: Julmimmat teot tehdään aina hyvän asian palveluksessa. Vallankumoukset, sodat ja ristiretket - kaikki on vain tekosyytä, jonka ovelat ihmiset ovat keksineet tehdäkseen oikeutetuiksi viettymyksensä julmuuteen.

Minua eniten jäi vaivaamaan tuo neekeri-sana, itselleni, niin kuin kirjan tekijöillekin, luonnollinen lisämerkityksetön sana: minkälaiseksi möröksi se on nykypolvelle tullut.

Hittolainen!

Ja kun aikansa sen rumuutta ja rasistisuutta on rummutettu, niin kylläpä jo säräyttää korvia sekä sielua jo otsikosta alkaen juttu viimeisiltä sivuilta:

Neekerien vastalause

Richard Wrightin romaaneissa neekerin rodulliseen asemaan ja sosiaalisiin oloihin kohdistuva vastalause sekä oman identiteetin etsintä olivat saaneet ensimmäisen voimakkaan taiteellisen ilmaisunsa. --- mutta neekerikirjailijoille eivät sodanjälkeiset vuodet merkinneet sellaisenaan mitään läpimurtoa, joka vastasi juutalaisten tulemista. Syynä voi osittain olla se, että neekerien voima on perinteisesti ollut toisilla taiteenaloilla, laulussa ja musiikissa, mutta myös se että heidän siipensä olivat monessa mielessä leikatut. --- Vuoden 1960 vaiheilla alkoi kuitenkin olla taloudellisesti kannattavaa julkaista kirjoja neekereistä ja kirjoja, joiden kirjoittajana oli neekeri. 

Mutta: Varoitus
Ei tämän uljaan, mutta kummallisen pohjoismaisen kirjallisuussarjan käsittely tähän jää, koska käsissäni on A5-vihkonen täynnä toinen toistaan innostavampia lukuvihjeitä.
Palataan paalulle heti huomenissa.

Kirjavinkit

(Eli nyt kirjallisuudesta kiinnostumattomat voivat jättää tällä potulla istumiset vähäksi aikaa väliin - poistua vaikka heinäntekoon tahi lehtipuhaltamaan.)

Ja sitten me haravoitiin!

Sen verran piti kaveria jelepata talon myyntihommissa, jotta talkoiltiin ja saatiin piha sileäksi.
Mutta hittolainen millaisella vonkuvalla savua tupruttavalla helevetin vehkeellä! Että pelotti ensi alkuun.
Niin kun jo ruohonleikkurissa ei olis kyllin äkäsyyttä ja ärhäkkyyttä; ruohonleikkuriinhan jäi muinoin kanttorin sormenpäitä, kun tämä kesken kaiken käsin kohotteli kapinetta tarkistaakseen mikä siellä pohjapellin alla oikein väpätti.

Nyt oli semmoinen peli kaverin käsissä jotta oksat pois!
Oli semmonen vähän niinku kolehtihaavi jonka päässä pussin sijalla piiskasi siima seurakuntalaisia synnintunnon vapinaan.

- Mie sitä en oo tuommosta värkkiä ikinä tarvinnu käsissäni pitää. Eikös tuolla mehtiä raivata?
- Se on isompi peli, tällä sais kun ohkasia pajuja nurin.
- Vaan pelottava on jo pelekkä ääni.
- Ruohorimmeri tää vuan on.

No mikäs, jos se ei sen kummempi sitten. Muuta kuin harava kopraan ja ruohonsilppua nyyttinä kärriin!
Haravoitiin ja kärrättiin.

Hyvin eteni homma. Ja leikkuu. Eikä siinä teräkään tylsynyt kun terää ei ollut, ne siiman pätkät vaan viuhtoivat vimmatusti.
Kaikenlaisia värkkejä se insinööri keksii! Vaikka pientähän tämä niihen lehtipuhaltajien rinnalla, jotka vonkuvat kuin maailmalopun eillä.

Vaan eivätpä oo vielä keksineet itestään liikkuvaa haravanvartta, käsivoimin joutuu liikutelemaan haravaa ihan samalla tavalla kuten ennen vanhaan Artun alapellolla, kun pikkupoikina heinäseipäisiin viimerippeitä raavimme. Taikka sen verran edistystä, jotta käsissä muoviset pelit, silloin puiset, joista tuppas ne piit katkeilemaan.