Ja sitten me haravoitiin!

Sen verran piti kaveria jelepata talon myyntihommissa, jotta talkoiltiin ja saatiin piha sileäksi.
Mutta hittolainen millaisella vonkuvalla savua tupruttavalla helevetin vehkeellä! Että pelotti ensi alkuun.
Niin kun jo ruohonleikkurissa ei olis kyllin äkäsyyttä ja ärhäkkyyttä; ruohonleikkuriinhan jäi muinoin kanttorin sormenpäitä, kun tämä kesken kaiken käsin kohotteli kapinetta tarkistaakseen mikä siellä pohjapellin alla oikein väpätti.

Nyt oli semmoinen peli kaverin käsissä jotta oksat pois!
Oli semmonen vähän niinku kolehtihaavi jonka päässä pussin sijalla piiskasi siima seurakuntalaisia synnintunnon vapinaan.

- Mie sitä en oo tuommosta värkkiä ikinä tarvinnu käsissäni pitää. Eikös tuolla mehtiä raivata?
- Se on isompi peli, tällä sais kun ohkasia pajuja nurin.
- Vaan pelottava on jo pelekkä ääni.
- Ruohorimmeri tää vuan on.

No mikäs, jos se ei sen kummempi sitten. Muuta kuin harava kopraan ja ruohonsilppua nyyttinä kärriin!
Haravoitiin ja kärrättiin.

Hyvin eteni homma. Ja leikkuu. Eikä siinä teräkään tylsynyt kun terää ei ollut, ne siiman pätkät vaan viuhtoivat vimmatusti.
Kaikenlaisia värkkejä se insinööri keksii! Vaikka pientähän tämä niihen lehtipuhaltajien rinnalla, jotka vonkuvat kuin maailmalopun eillä.

Vaan eivätpä oo vielä keksineet itestään liikkuvaa haravanvartta, käsivoimin joutuu liikutelemaan haravaa ihan samalla tavalla kuten ennen vanhaan Artun alapellolla, kun pikkupoikina heinäseipäisiin viimerippeitä raavimme. Taikka sen verran edistystä, jotta käsissä muoviset pelit, silloin puiset, joista tuppas ne piit katkeilemaan.