Kolm' on kirjoa luennass'

• Salaman Hakemisen riemua - 2014 yksi luku
• Kilven Taivaan porteilla - 1937 korkeintaan kolme sivua
• Lehtosen Rai Jakkerintytärtä - 1927 uneen saakka

Siinä iltaseksi ohjelmaa ollut viimeisen viikon ja oleva tulevan jos sitä tulevankin viikon ajaksi, siis hetkonen ennen kuin lamppu sammuu ja saapuu oikea yö, ennen kuin Nukkumatti nousee ja ovehen hiljaa lyö.

Mitäkö muka olen irti saanut?
***
H.Salamasta puolivälin krouvissa:
Käydään Antiokiassa, Nasaretissa, Kouvolassa, Tampereella;
synnytetään perkeleelle eli Lusse-sedälle kaksoisveli Jesubius, eli kai siis Hannu Salamalle se Harri Salminen tai toisin päin.

Merkintänäni

"On on, on siinä meillä kirjanoppineillakin hengailemista, saati vähemmän lukeneilla! Mielikuvituksen demokraatti tämä HS. Pitäs joskus saatella loppuun tuo hänen Olli Orvokkinsa kanssa - lojunut lattialla ties kuin kauan."

***
V.Kilvestä kymmenen sivun jälkeen:
Kypsintä tekstiä haluaa kirjoittaa elämänsä ehtoolla kypsynyt mies, julkaisee pari vuotta ennen kuolemaansa, kuudenkymmenenkolmen vuoden iässä elämän summaukseksi mietekirjan, joka tuottaa hänelle suuren pettymyksen: ei ymmärtäjiä löydy.
Sitäs liian esoteeriseksi heittäytyy.

Merkintänäni

"Maukasta kieltä. Ei voi olla nauttimatta, kun toinen kirjoittaa:

• 'sarvea törköttää kuorimöyriäinen'
• 'riude pätsin haudoissa syden'
• 'järjellä komerona vain oma pyöreä pää luukuoren limissä'

On siellä pilkkaakin tai ainakin vitsaa kintuille tarjolla näille 'tietäjä-iänkikuisille', tiedemiehille, jotka kyllä osaavat luokitella nisäkkäät ja nimetä tähdet, nuo kiilut, vaikkeivät maailmaa tiedäkään."

***
J.Lehtosesta kolmannes takana:
Miten sortunut elämänsä ehtoolla kirjailijamaestro näin heppoiseen aiheeseen kuin koira ja sen kanssa päivätpitkät-vietto! Kunnes selviää, tietysti Pekka Tarkkaa apuna käyttäen: Rai Jakkerintytär (1927) on koiratarinan muotoon kätketty henkilökohtainen tunnustuskirja. Sittemminhän, kuoleman jälkeen, ilmestyivät ne tunnustuskirjeet Sylvia Avellanille kirjassa Putkinotkon herra.

Merkintänäni

"Täytyypä terästäytyä, lukea loppukirja Tarkan neuvomin silmin, vaikka on siellä jo ollut havaittavissa Weltschmerziä jos ajanrattoturhuuttakin. Eli luettava tästedes ennemminkin kuin Kokon Mollia eikä niin kuin Joenpellon Rallia."

 

       

 

 

Pelonsekaisesti aamuisin

Nappaan noista hyvistä ensimmäisenä auki luetut päivät HH - runoilija Hannu Helin - toivoen ettei vielä. Ettei vielä olisi tapahtunut sitä mikä edessä on: deletoituminen niin kuin hän sen itse jossain kirjoitti - lopullinen.

En minä häntä henkilökohtaisesti tunne, en oikeastaan hänen runojansakaan - paitsi nämä näppäyksen aliset. Enkä minä niistä runoistakaan ymmärrä moniakaan, mutta uskottelen että runoa on lupa jokaisen ymmärtää tavallaan ja ennen kaikkea tarpeeseensa (ainakin jos ei runoilijalle kerro). Vaikka keskimääräistä kouliintuneempi ja alttiimpi runolle lienen, sekin yksi lukiovuosi meni niille - harakoilleko?

Eipä silti henk.koht. kättelemättömiä ovat nuo muutkin valikoituneet luettelossa Immua lukuun ottamatta.

Ei uutta tähänkään aamuun HH:ltä. Tänään on jo viikko edellisestä.

Huomennapa repeytyy taas uusi aamunkoi entisine rutiineineen: luettelo esiin ja sen kuin sofistikoituneiden inehmojen blogeja näppäilemään kuin haitaria, seuraavia merkintöjä lukemaan, siinä joukossa HH:n runomerkintää mesi kielellä odottamaan, odotellessa kertaamaan viimeisintä vaan ei viimeistä tunnustelevaa runoa - vaimon ylistystä:

Wednesday, January 7th, 2015 @ 18:26

Sitten
olikin
jo
kuolemanaika.

-22C  hiihdot 248 km/€

Niitä onkin neljä trilogiassa

Volter Kilven (1874-1939) tuotannon läpiluettuani nyt huomaan karmean virheen: yksi teos on jostakin kumman syystä lipunut ohi, ja juuri se teos joka aiheutti syvän pettymyksen, masennuksen ja trauman kirjailijassa, jopa koko elämäntyön hukkaan valumisen tunteen.

Sen teoksen täytyy olla lukemisen arvoinen, koska Volter itse kirjoittaessaan piti sitä huipentumana, oman kirjailijauran seestymispisteenä, kypsänä hedelmänä.

 Noin ymmärsin kun luin illalla sattumalta muuta - Salaman kohtalotoveria - etsiessäni, Gulliverin matkan, tuon kesken jääneen fantasian, Vilho Suomen kirjoittamaa alkulausetta vuodelta 1944.

Itse olen ollut koko ajan siinä luulossa että Saaristossarja käsittää nämä kolme osaa, jotka ovat parasta mahdollista kaunokirjallisuutta suomen kielellä:

Alastalon salissa - kuvaus saaristosta I–II  Otava 1933

Pitäjän pienempiä - saaristoväkeä arkisillaan  1934

Kirkolle - kuvaus saaristosta  1937

Joista Kirkolle, yhden kesäisen päivän kirkkomatka, on oikea helmi, oikea rauhan tyyssija verrattuna yhden toisen kesäisen päivän kertomukseen, siihen Lehtosen Putkinotkon räyhään.

Suljetuilla porteilla, 1938

on nimeltään Saaristosarjan neljäs osa, niin laski Vilho Suomi.

Ja nyt pikapikaa käytävä siihen kaksin käsin kiinni! Josko jotain siitä lohkeaisi - teoksesta,
joka
'kulkee kielellisesti niin loitolla totutusta käytännöstä, että alttiinkin ymmärtämisen tahdon on usein vaikea tavoittaa sanojen takana olevaa ajatusta'.

Arvostelijat antautuivat Suljettujen porttien edessä, hylkäsivät kirjan, antoivat porttien pysyä kiinni, koska eivät auenneet aikansa niitä kolkuteltuaan.
"Vain jokunen uskalikko antautui koko tarmon vaativaan ponnistukseen ja - keräsi runsaan saaliin."

Volter Kilpi oli hämmästynyt, itsetunto ei kukistunut, mutta syvä alakuloisuus ja itsesurku valtasivat mielen: hän kun oli 'täydestään antanut'.
"Hän oli itse aivan yhtä vilpittömästi ihmeissään kuin arvostelukin: eikö häntä todellakaan ymmärretty."
Vilho Suomelle Volter kirjoitti 21.IV.1938 päivätyssä kirjeessä:

"Korkein työni on kokenut julkisimman kiellon ja sellainen syö kuin lipeä."

Sitäpä samaa tuo Hannu Salamakin tuntuu Hakemisen riemussa, Harri Salmisen luistelmissa, kummastelevan: ainoastaan yksi ymmärtää, se nuori tutkija.

-0C  hiihdot 230 km/€

Utrioksi eppäilin

 

Rai Jakkerintytär vuodelta 1927, Otavan kirjapaino 

- ei voi olla Kaari Utrion sarjaa:

• Sunneva Jaarlintytär
• Sunneva keisarin kaupungissa
• Vehkalahden neidot
•  Pirita, Karjalan tytär

- eikä Pohjolan-Pirhosenkaan, vaikka Ursulan nimikkeisiin voisi aivan hyvin kuulua:

• Neitsytkuningatar ja rakkaus
• Rautamarskin tytär
• Kun muurit sortuivat
• Rakkauden ja kuninkaan puolesta

Joel Lehtosta (1881-1934) on

 - hän kun kokeili sitä sun tätä aina (Mikkelin) Markkinoilta-runoilua myöten; Munkkikammiossakinhan tuli jo pistäydyttyä.

Vankempi Lehtonen hupenee uhkaavasti, ks. vaikka, kun täytyy jo tarrautua kaiken maailman koirakirjoihin?
Sillä koirakirja tämä uljasniminen kirja - Rai Jakkerintytär - on, eikä mikään ylväs aatelistaru.
Poliisikoira, dobermann pincer,  lienee Suomen ensimmäisiä, koska huvilalla elellään sata vuotta ennen näitä huumekoira-aikoja.

Ja siis ihka oikeasti: klassikko Lehtosta! Uskoisitteko ensi syömältä? Että koiraihmisiä.
Ilmankos se Hurja siellä Putkinotkon pihalla jäi mielensyrjään roikkumaan; housunpuntit väpäjävät vieläkin.


No mikäs, sen kun lorautetaan alas, kauankos piskeille aikaa on annettavaksi, vaikka mene ja tiedä kun meilläkin on suku lisääntynyt: kaupungissa se jälkeläisten Halo Jälkeläinen, jota Lempi Makkonen, maalaiskissa, ei ole vielä päässyt edes nuuhkaisemaan, vaikka tokko tuo purematta tuon nielaisisi.

               :tämmönen töpökäs:

              

                                                                                                  hiihdot 210 km/€

Salaman väläyksiä

 

Jokin niissä on, vaikka tuskallista onkin. Monessakin. Samaa jauhamista, miten sen kauniisti ilmaisisin, rumasti jos sanoisin niin sanoisin paskanjauhamista. Mutta ei se sitäkään ole, kun se välähtää ja iskee.

Nytkin tätä uusintaan saa lukea puolenensataa sivua ennen kuin jotenkin jyvällä, tutuntuntuisuudesta huolimatta: oonhan mie jo nuo samat eijat ja kristilliset ja kristittömät tytöt tavannut monessa muussakin Salama-Salmisen kirjassa, Opetuslapsissa ja nuissa muissa.

Ei miehellä aikomustakaan tehdä romaania, katselee mikä noista sanajonoista, itsestään tippuvista kirjaimista aikanaan muodostuu. Piispa saa piispantalon rakennustyömaalla kuraaa niskaansa, sitäs tulee tallaamaan jalanjälkensä betoniin*, pressa kirouksensa, Casse- ja Nalle-sedät täyslaidallisensa siinä missä Jesset ja Lusse-setäkin [Lucifer]. Pitkiä katkeilevia virkkeitä työntää ja itsekin sitten havahtuu että saakohan näistä kukaan muu tolkkua kuin hän ja yksi toinen.

Hengästyttää aivan, täytyy vetää syvään henkeä tuon tuostaan, sivulukijan.

Kaunokirjaviisaat (paukapääkriitikot, nääs?), nämä kaunokirjallisuuden asiantuntijat eivät Elämän opetuslapsia -sarjassa - ja muussakaan tuotannossa? - 'ole tähänkään saakka nähneet muuta kuin suuren epäonnistumisen'. Onneksi edes se yksi ymmärtäjä on löydöksissä: nuori tutkija joka on perinpohjaisemmin malttanut tutustua kirjailijan ajatusmaailmaan; hän käyttää termiä postrealismi. Hän on ehkä havainnut että kannattaa odottaa sarjan täyttymistä.
Sarjahan käyttää raamatullista, uusitestamentillista neljän kertojan MMLJ-taktiikkaa. Tarkoittanee neljänlaista totuutta, kenties ...

Tarvittaisiin ajaksi  koko elämä, jotta HS kokonaan aukeaisi, tarvittaisiin uusi paneutuva Pekka Tarkka à la Lehtonen. Miten olisi jos tuo Nuori Tutkija ottaisi urakakseen?

Huh huh, sitä mennään nyt Lehtosen välipalana Hannu Salaman välipalaa nimeltään Hakemisen riemu - Harri Salmisen luistelmia; no pidetään vaikka niiden naishuorien huivista kii! Niin ei pudota pretonkiin.

* Ote muurarien nokkamiehen ja piispan 'keskustelusta':

- Hei äijä, äkkiä jumalauta pois sieltä märän pretonkin päältä! 

- Ettekö te tiedä, kuka minä olen.

- Ole perkele vaikka Rooman paavi, mutta tulet pois sieltä märän pretonkin päältä.

hiihdot 200 km/€

3 hyvää ja 3 huonoa kirjailijaa

Puolen vuoden putkityöurakka on ohi, kuten toisaalla on luettavissa. Joel Lehtosen Putkinotko luettu omalla tavalla, välittämättä Kuinka pitäisi romaaneja lukea -ohjeistajista. Tässä iässä sitä jo uskaltaa olla oma ihtesä.
Sen verran kuitenkin ihan mielellään tietäjän käsipuolessa kuljeskelee eli seurailee Pekka Tarkkaa, joka tarjoaa pilkuntarkasti nuuskittua tietoa Lehtosen romaaneista ja kirjailijan elämänvaiheista tuhannen sivun verran:  Joel Lehtonen I ja II (Otava 2009, 2012).

Eli miten niin omalla tavalla lukea?
No kokonaisuudesta välittämättä, yksityiskohtia kaivellen. Kuriositeetteja nyppien à la Peltonen Juhani, esim.

Antautuen kädet ylhäällä: kukapa hallitsisi kokonaisen elämän!
Juoneton, yhden kesäisen päivän kertomus Savon rannoilta sopii mitä mainioimmin tetaljien tonkimiseen.

Nyppiipä rusinat pullasta, kuten Mauno Koiviston oli tapana sanoa. Tai kuorii kerman, kuten Vanhan Kansan oli tapana sanoa.
Täyttää nonparelleilla mahansa, karkottaa nälkänsä!

Ai että niistä Käkriäisistä, saunassa eläjistä, olisikin mitä irrotella, niitä yksityiskohtia!
Mutta yllättäen ensimmäisenä käteen jääkin asia, joka on kaukana lukutaidottoman Juutaksen elämästä. Se on luettelo huonoista ja hyvistä kirjailijoista Aapeli Muttisen sanomana:

"Ja kirjat, tuossa pöydällä, mainiot toverit, jotka antavat tällaisen porsaan seurustella kanssaan. Nuo mahtavat kirjat, Cervantes, Rabelais, Tolstoi. Ne eivät olekaan mitään Ibseniä, itseään peilailevia, eivät mitään Rolandia, teorian luurankoja, Hamsunia, sanahumpuukin sumua silmille."

Eiköhän siinä näy itsensä kirjailijan kirjamakua, Lehtosen, joka kipuili paitsi reumaansa niin myös asemaansa Sillanpään jos muidenkin aikalaiskirjailijoiden kunniataulukossa - ja kriitikoiden.

"Tuhraan, mitä tuhraan" kuittasi JL nuivan kritiikin Putkinotkosta.

No ei kun Lehtosta eteenpäin, vaikka toisin arvelinkin, kattavan palan, uran ensimmäiset opukset, Perm sekä Paholaisen viulu, nielaistuani kuin myös uran loppupuolen hedelmän, merkillisen Henkien taistelun, nautittuani, ja monet noiden ääripäiden väliltä.

Pitää ainakin haukuttu Putkinotkon jonkinlainen novellistinen jatke, Korpi ja puutarha, vielä haukata. Myös koirakertomus Rai Jakkerintytär puraista tai sillä puraisuttaa. Ja tietysti lentää liihotella Hämeeseen lukemaan Lintukoto - onhan tuo nyt nähtävä, miten hämäläiseksi aito savolainen voi muuttua; Lehtonen näet myi Putkinotkon pois kohta Putkinotkon kirjoitettuaan ja hankki kesäpaikan Sääksmäeltä Vanajaveden Vohlasaaresta.*


Joel Lehtonen (1881-1934)/Wäinö Aaltonen

* KR, voisit pohjustaa.

hiihdot: 149 km/€

Almanakka - Tammikuu

Opettajan kalenteri olis. EVVK.
Yliopiston almanakka yhä ilmestyy,

vaikka monopolia ei enää ole. VK=vois kiinnostaa jos ois.

Eeva Kilpi -almanakka. EK=ehottomasti kiinnostaa.                                           Tai ei se almanakka ole, vaan runo-/aforismi-/toteamiskirja: Kuolinsiivous vuodelta 2013. Siihen Eeva (s. 1928) on koonnut päiväkirjojaan vuosilta 1984-2011. Merkinnöissä nuo eletyt 27 vuotta kiertyvät 12 kuukaudeksi.

Miten eri ikäisenä vuoden eri kuukaudet on kokenut ja mitä on elontiellä tapahtunut - pääasiassa mielentilassa.

Nyt on tammikuu.

Oma päiväkirjani on paljon positiivisempi kuin Eevan. Mutta ajatuksiltaan paljon laihempi, nälkiintynyt suorastaan: 'Hiihdän. Hiihdämme. Hyytsaareen - joka päiväinen leipämme. En tarvitse kuin yöpuvun ja hiihtopuvun. Niitä vaihdan tarpeen mukaan. Eivät kulu muut vaatteet. Vaatekaupoissa ei huoli käydä.'  jne.

Joten otetaan Eevan tammikuita eri ikäisenä:

2.1.
Älä sure, tulee uusia huolia. 1994 - 66 v.
On kirjoitettava vain silloin kun on valmis panemaan itsensä alttiiksi. 2005 - 77 v.
11.1.
Minua väsyttää aina, koska kannan joka hetki mukanani ajatusteni taakkaa,
 kaikkialle. 2006 - 78 v.
14.1.
Yönukkuja herää viluun yltäpäältä hiessä. 2003 - 75 v.
29.1.
Se mitä minä en muista on kasvattanut minua eniten?
Se minkä muistan auttaa minua. 1996 - 68 v.

Tästäpä on hyvä jatkaa meidän sitten helmikuulla, muistakaa muistuttaa!

Mutta yksi Eeva vielä, jos jaksatte -  29.1.1996 klo 10.15

"Turhaan siivoatte. Teidän likanne on aina teidän ympärillänne."

Ja pakko on laittaa näytille tuolle negaatiolle toisenlainen, positiivisempi tulkinta, siltä Venkulalta, joka toteaa että koko maailma on pohjimmiltaan pelkkää estetiikkaa, pyrkimystä ruman poistamiseen:

"Siivoaminen -

ei minulle enää vuosiin ole ollut ikävää 'lian poistamista' vaan torstaiaamuisin raivoisan riemukkaasti toteuttamaani kauneuden lisäämistä luomalla järjestystä ympäristöön. Astioiden pesemisellä palautan likaisen lautasen rumuuden perimmäiseen kauneuteensa ja siihen aristoteelisesti hyveelliseen tehtäväänsä, johon lautanen on tarkoitettu: puhtaaksi uutta ruokaa varten."

hiihdot: 149 km/€

helmikuu



Toinenkin ergo sum!

"Nouse olemaan!"

oli kateissa ja nyt kissoin koirain kanssa etsittyämme sen löysimme Äejän ansiosta. Siellä Yhdeksän miehen saappaissahan se oli ja on olemassa.

Vuosikausia sitä etsin ja sitä haikailinkin, varsinkin sen olotilaa: sais vain olla.

Vaan ettäs pitikin sattua: nyt sama löytyi toisestakin Haanpään kirjasta, vasta lukemastani ja arvioimastani.
Tarkoin, kuten tapanani on, - ja kuten lehmän utareita lypsyn lopuksi - uusinta Haanpää-julkaisua syksyltä 2014 eli Matti Salmisen toimittamaa kokoelmaa Eräs avioliitto ja muita kadonneita juttuja. Niin eikös sieltä tuo totuuksien totuus ollut taas luettavissa, jopa tuplana:

'... että nousepa Isolintukin olemaan, joka tuskin oli kuullut tykkien ääntä.'

'Oli ilmeistä, että tässä piili jotakin kätkettyä, pimeätä, leikillistä. Sillä vielä ainakin aamulla korpraali muisti klassilliseksi käyneen herätyksensä olleen voimassa: nousepas Isolintukin olemaan!'

Nousepa olemaan!
Klassilliseksi käyneen.
Niinpä.
Mikä ilmaus tapahtumattomuuden keskellä - sodan keskellä!

 

Nuo kohdat on präntätty kertomukseen Korpraali Isolintu ja Selänpään leski, jonka PH kirjoitti jatkosodan aikana kesällä 1943. Isolintu on haanpääläinen sotamies Svejk, joka esiintyy monessa novellissa kirjailijan tuotannossa; harmi ettei kirjaa kirjoittanut, harmittelee Salminen.

Melkoista hevosenleikkiä, muuten, sodan hyvistä puolista saman novellin alkupuolen luutnantin puheen tulkinnassa Isolinnulta tai Haanpäältä:

"Herra luutnantti sanoi, että meille avautuvat hyvät näköalat. Eikä voisi keksiä todempia sanoja. Maa on esimerkiksi tulvillaan muoria leskiä, varakkaitakin. Tämä on nimenomaan minun näköalani, joka olen poikamies ..." 

hiihdot: 137 km/€ - Veju 300

Mielessä kummittelevan kirjan selätysyritys

Erittäin mielenkiintoinen, mutta vaatisi paneutumista. Ei voi olkansa yli noin vain kurkistaa ja nyökätä hyväksyntänsä. Kirja.

Sehän oli siltä naiselta erittäin mielenkiintoinen esitys siellä koulutuspäivillä, silloin kun niillä oli vielä käytävä. Ensin siellä - samperin koulutuspäivät - heti alkajaisiksi lauantaiaamuna klo 9.00 oli tanssiesitys: nuori kilpatanssipari vetäisi semmoiset rockenrollit jotta silmämunat ja korvat auki rävähtivät. Sekös meitä Mats-kollegan kanssa nauratti, ihan ääneen hytkyttiin, oli naurussa pitämistä kun toiset niin tosissaan heti aamusta siinä edessä mennä hilppasivat.

Nyt ei enää tarvitse kouluttautua.
Ei kun peittoa korviin jos alkaa ajatus vaatia huomiota, ruokaa, päivittäistä ruoka-annosta. Olkoon piru nälissään. Kyllä se muutaman päivän pärjää. Ajatus.

Semmoista se on tämä eläkeläisen elämä: itsemääräämisoikeus kaikessa jopa ajattelun ohjailussa!

Mutta kummittelee, kummittelee yhä kirja takaraivolla.
Eli ei tuosta koulutuspäivillä hankitusta kirjasta ole sen koommin irti päässyt - olitpa eläkkeellä tai töissä! Hätäpäissäni tarjosin ensi hätään sitä tuolle kollegalle, joka myös oli ihastunut luennoitsijan raikkaaseen ja railakkaaseenkin menoon, asioiden esille tuonnissa. (no kai se nyt haitarinsoittajaakin taide kiinnostaa; taidetta se sekin musa on)

Vaikka palautellessa kehui kirjan, siirsin sen hyllyyn kun oli niin paljon muuta. Mutta ei se mielestä poistunut - eto kirja, häthätää sata sivua.

Vaan mitä tässä tämän enempää venkulehtamaan, kas tästä on kyse:
Jaana Venkula Taiteen välttämättömyydestä Kirjapaja 2003.

Aarteelta vaikuttaa yhä sanomassaan.

Tiedon ja tieteen ylivalta saisi murtua, vähetä vain osaksi ihmisen olemista, olemusta.

Ihminen, ihmisyys, ihmisen tietoisuus ja todellisuus kun koostuu kolmiosta TIEDE-TAIDE-ETIIKKA. Nuo kolme ikkunaa luovat ihmisen persoonallisuutta, ovat virtaamassa ihmiseen koko ajan.
Vinksallaan on ihminen jos yksikin tuosta kolmikosta puuttuu. Varsinkin taide, joka tuo peliin mukaan kauneuden ja rumuuden ulottuvuudet.

Senkus antenni pystyyn, snorkkeli nenälle ja matkaan mukaan! tulkitsee ajatukseni asian.
Eli saipahan tuokin jokapäiväisen leipäannoksensa - ja heti aamusta!

Että syötteeksi, syötiksi semmoista teille - ja nyt kipinkapin kirjastoon ja Venkulan kimppuun: tuotantoa kyllä riittää!

"Tiede ylirationalismina, etiikka poliittisena totalitarismina tai fundamentalistisena uskontona ja taide viihteenä antavat kukin yksinään maailmasta niin vääristyneen kuvan, että emme voi toimia siinä tarkoituksenmukaisesti.

Emme voi elää hyvin."

hiihdot 126 km/€

Myös

Ilman sarvia ja hampaita

Kaks on liittoa kestänyt, natisematta, kolmet vuosikymmenet. Avio on toinen ja SARV on toinen.
Ilman sarvia ja hampaita: Toinen on päivittäin läsnäoleva ja nyrkin yltöhollilla, eikä siinä tartte  kirjehiä kirjootella. Toinen taas hoituu kaukorakkautena.

Marissa Mehr 2013
Kuva: Veikko Somerpuro

Tältä toiselta tuli kirje, joka kuuluu näin:

Hyvä SARVin jäsen,

Kritiikin Uutisten vuoden 2014 viimeinen  numero ilmestyy myöhässä. 
Lehden alkuperäinen ilmestyspäivä oli 17.12., mutta osa jäsenistä saa 
sen todennäköisesti vasta tammikuun alussa. Myöhästyminen johtuu 
kirjapainosta. Jouluruuhkasta johtuen kirjapaino sai lehden postiin 
vasta 30.12.

Pahoittelemme myöhästymistä. 

Hyvää uutta vuotta toivottaen,

Suomen arvostelijain liitto
Kritiikin Uutiset

Eli joskus kakkossuhteemme jopa lehden lähettää vakuutena jatkumisesta!

Tuli lehti ajallaan, eilen joulukuun puolella siis, joten suhteemme voi hyvin ja kukoistaa.
Ja paremman puoleisesti, sillä verestä voimaa olivat hankkineet suhteen virkistämiseksi; naisen olivat valinneet päänaatikaksi kun entinen siirtyi suosiolla toiselle areenalle: Salusjärvi  Kiiltomatoon ja tilalle Kritiikin Uutisiin ilmestyi Marissa Mehr, joka on toiminut aikaisemmin mm. kahden kirjallisuuslehden, Särön ja Lumoojan, päätoimittajana. Hänen esikoiskirjansa Veristen varjojen ooppera ilmestyi 2013.

Eiköhän se siitä iloksi vielä repeä.
Hyvin tuo ainakin pääkirjoituksessa puoliamme pitää ja paheksuu kritiikin tilan puutosta tiedotusvälineissä sekä sen muutosta miellyttämisen suuntaan: pian lehdet julkaisevat vain kustantajien ohjailemia kirjoja:

"Kustantaja siis maksaisi lehdelle,

jotta saisi suuren tai pienen kritiikin sivulle, verkkoversion saisi edullisena kytkykauppana kätevästi mukaan. Luultavasti lehti pidättäisi oman 'välitysprosentin' palkkiosta,

joka lopulta päätyisi kriitikon taskuun."

hiihdot 105  km/€

ks myös 

Tennilä, Tennilä ja Tennilä

(ja Päätalo!= syöttinä lukupelkureille)

- VOi Ei! kuuluu heti voihke sieltä lukupöydän takaa.

Ei, älkää karatko, pikku häkämiehet, sieltä!

En minäkään mikään kommunisti ole, enkä musta, enkä punanaama, enkä kaale, enkä heinäkenkä, enkä enkä ... mikään.
Silti sietää lukea muista ja muita kuin kaltaisiaan. Heti terhistäytyy kun kuulee että vääriä, vääriä ajatuksia, ja poikkeavia, ilma sakeanaan. Ei pidä heittäytyä Holkeriksi Holkerin paikalle ja sanoa kuten Harri Linkolasta: - Eihän noin voi edes ajatella!

Ajatelkaa: Edes ajatella!

Sopii lukea pitkäaikaista vas. kansanedustaja Esko-Juhani Tennilää ja hänen runomuotoista muistelmateostaan Toppari Akadianmäellä, WSOY 2013, eduskuntakausiltaan, ja miettiä että hupsujako se puhuu kun noin puhuu. Älysihän tuo edes lopettaa ennen aikalaisiaan, noita ikuisesti eduskunnassa roikkuvia edustajakollegojaan Kanervaa, Tuomiojaa, Salolaista, Sasia,  BZaa ja kumpp.
Yli 35 vuotta riitti istumista ja kovaa puhetta.

Mutta ironiaakin miehestä löytyy nokko:

"Tekarit työttömälle kotipuolen miehelle."

Päästeli haastattelijalle joka uteli, onko sitä isompaakin aikaansaamista kuin Vuotoksen esto ja vapaa Ounasjoki. Toki, toki: siinä sivussa terveyskeskukset, peruskoulut, ilmaiset yliopistot suomalaisille oltu hommaamassa, tosin 'loppuvuodet on jouduttu lapioimaan hikipäässä soraa kovenevan kapitalismin rattaisiin, ettei se saisi kaik...'
Tuossa vaiheessa runoa haastattelija häippäsee paikalta.

Lykkää Tennilä myrkyn myös rouville oikealla:

'Hyvinhän teillä asiat ovatkin. Vielä.

Mutta jos markkinaoriin rytyytyksessä

jatketaan perille Pikku-Amerikkaan saakka,

hymy hyytyy teiltäkin -

Te ette meitä me emme teitä

tule koskaan ymmärtämään.'

Taklaa Tennilä nimimiehiä kumoon, entinen jalkapalloilija, Karihaaran Tenho/Rovaniemen Reipas, kun on. Katainen, Ahtisaari, Arhinmäki, Siimes Suvi-Anne saavat kintuilleen. Vanhanen on kuivista kuivin. Lipponen nuivista nuivin. Miten Benistä tuli tuommoinen porho, vaikka yhtä köyhistä oloista lähdettiin? Mikä sille tuli?

Antaa ainakin yhden neuvon Tennilä jälkipolvikollegoilleen:
 Eduskuntatalon ei tule koskaan EU:n asiamiespostiksi suostua.

Ei Esko-Juhani toki yksinomaan yksisilmäinen äksy änkyrä lopulta ole, vaan sydämellinen torpan poika, joka vielä sosionomiksi opiskeltuaan ihmetteli - väheksyi jopa itsekin! - kuulumistaan noihin piireihin ja paikkoihin: Vuonna 1975.  Eduskunnan juhlallisissa avajaisissa Kekkosen puhetta takarivissä seisaallaan tummassa puvussa - kravatti kaulassa! - kuunnellessa vaivasi, hetkisen vain, sama tunne kuin kotikylän äänestäjillä: tokko pienen mökin pojassa kansanedustaja-ainesta on.

Josko lie ajatus lennellyt vähän kuin kahdella toisella lapinmiehellä, Päätalolla ja kansanedustaja Tikkasella paraatipaikoilla palloillessaan:

"Körräillessämme Villen kanssa Presidentinlinnan kutsuilla olimme yrittäneet vetäytyä tungoksesta sen verran syrjään, että olimme sanoneet päätämme punautellen:

- Että mehi täällä ällistellään! Onko ennää peli rehellistä.

  - Pannee eppäilemään kun muistan, miten sinä sahata kihnutit Välitalon Aaten renkinä rantteella rangasta pölökkyjä. Ja minä hiiviskelin ruinaamaan kunnan piirimieheltä jauholappua.  

- Ja kumarruttiin räntäsatteessa pöllinärreen juurelle.

Ihmettelymme ei ollut ylpeilyä. Päinvastoin jouduimme ponnistelemaan silmien kostumista vastaan." 

Päätalo, 1998: Pölhökanto Iijoen törmässä

Henkeä haukkoen

Mikä kuorrutus! Huurre puissa; koivut komeampina kuin keväänkorvilla.
Painautuapa tuonne ulos sisään, kaiken keskelle. Kohta jo itse komeasti kuorrutettuna, valkopartana, valkopipona, valkovaattein.

No suksi, suksi ei luista mihinkään. Koska pakastaa.
Verkkaisesti suksi suksenmitan hinkkaa eteenpäin. Kuuraparta sakenee. Sormenpäitä nipistelee. Järvi jäässä just ja just verkkomiehille, jotka uskaltavat riskeerata ainokaisen henkensä; laivareitillä järven selällä murtaa sisävesialus väylää kaupungin satamaan. Saaren sisällä puiden suojassa ei palella niin paljon kuin rantamilla.
Mutta siis nuo puut! Muhkeina kuin maatalon emännät, heh.

Maan päälle tipahdan, ja hiihdänpähän kunhan päivemmällä leutonee. Nyt tarkastan viimeinkin sen kohdan missä kireässä pakkassäässä asemasodan aikana sotapoika herättää toisen kaverikseen, yksin valvoessaan tylsistyttyään: - Nouse olemaan.
Että mistä kohti Haanpäätä se löytyy, kun Korpisodasta ei löydy, vaikka sinnehän se kuuluisi ikään kuin luonnostaan.

Kysyin apuja taannoin, ja sain: Äej ilmoitti epäilevänsä Saappaita niitä vääpeli Soron hienoja menopelejä, jotka kiersivät kaiken kaikkiaan yhdeksällä miehelle ennen ruojuiksi muuttumistaan, kulumistaan, laukeamistaan ja melkein loppumistaan.

Ja eikö mitä! Sieltähän kohtaus löytyy - ja aivan erilaisen kuin olin sen muistanut!

Idealtaan kuitenkin samanlaisena, pitkästymistä kuvaavana, napakkana pakettina, venyttämättömänä. Kersantti Niva kylvämisen kaihoa täynnä olevan maanviljelijän mielellä ja suulla, kuulkaas:

"Täällä hänellä ei ollut juuri mitään tekemistä.  

- Nouskaapas, kaverit, olemaan! jyrisi hän kämpässä aamusin.  

Kevät edistyi."

Ei hitto! Kaiken ulkoisen olin muistanut väärin: muka talvi; pakkanen hirmuinen; teltta ja kaksi sotilasta.
Ei mikään yksityiskohta täsmää humeetissa!

Turhaa koko lukutouhu, jos muistijälki peittää ja pettää kaiken? Mutta toisaalta onhan Haanpään läpilukemisesta jo, jos ei nyt yhdeksän, niin seitsemän vuotta kumminkin.

Niin siinä vaan käy, aivan kuten ulkomaan matkoissa: yhtenä myttynä pyörivät kaikki reissut kuin lukemisetkin päässä, kuin pyykki lasiluukun takana pesukoneessa - yhtenä nyyttinä pussilakanan sisään kietoutuneina kaikki vaatekappaleet.

Huom! Mutta itse idis on silti oikea, eikös.

Mitenkäkö noiden saappaiden sitten viimein kävi?
Ne joutuivat toisenlaisiin töihin ojankaivuun, kotiutetun sotamiehen jalkoihin:

 "Niistä ei ollut täällä isoakaan iloa: jalat kastuivat. - - - Väinö Lehto polkaisi jälleen lapion maahan. Antaapa koiven kastua! - Annettiin sen siellä jossakin kastua koko ruumiinkin, jos näytti, että rautaa oli liikkeellä ..."

PS
Kuurakuvan otan päivällä ja lisään sen tänne loppuun, kunhan lukemisen muistamattomuuden ihmeen saan loppuun ihmeteltyä. Niin lupaan. :)  -17 C
Kas tässä valon ja varjon leikkiä tänään jpp.

 93 km/€ (Veju 200!)

Joululahjaksi metsäkuunnelmia

Kyrö, Tervo, Rönkä, Remes, Vuorinen ...
En suostu heihin. Edes joululahjaksi - aina noita puhuttuja. Ei.

On ilo löytää.
Kaivaa ja löytää.
Ja aina löytyy kun näkee vaivaa ja tietää että takkuusten takana ne kuitenkin ovat, on vain viitsittävä. Löytyi nytkin - ja vieläpä omalla paikkakunnalla sekoitettu, koottu kootta!

  Best of coctail

Raino Harisen koottuja runoja vuosilta 2006-2014 Jussi Reitun metsäkuunnelmina. Äänitetty Rääkkylässä kasetille. 

Kansisuunnittelu Susu Reittu.
Joensuu, Rääkkylä 2014

Ottakaapa tästä hörppy, olkaa hyvä! Glögiä maistuvampaa. Maiskutelkaa - vaikka tätä:

Sedän Sydän Tikittää Tasaista Maastoa

... Talvi tulee kun tahtoo, sille on oma syy - ja aika.

Luonnon voimakas virta, koskien kiveä ja lumimaalatua. Jos pysähtyy, ja katsoo ympärilleen, voi nähdä joka puolella taikahenkeä ...

 

Joulumieli vaikka väkisin

Kuiskii kunnon väki:
- Jouluisia traditionaalisia lempeitä hyvää tekeviä lämpöisiä kirjoja, kiitos!
- Joulua tuovia, mielenherkistäviä, siis, please!

Joulumieltä vailla, vai?
Eipä hätää, sillä yksi on taattu.
On Mysi Lahtinen: Joulun aikaan. Jo vuodesta 1987. Rudolf Koivun tunnelmallisin kuvin.

 

Lukeepa sitten joulunpyhinä vakavampia. Niin ei käy kuin yhden esilukijan tässä, joka on tukehtua Kähkösen Graniittimieheen, missä joutuu todistamaan, miten järkyttävä tämä joulurauhaan käyvä maailma on ja varsinkin sen pääosan esittäjät ovat, nämäpä vallan ihmisiksi luokitellut.

Ehei, pois Kähkönen käsistä, neuvostohirvitys syrjään, Graniittimiehen paikalle Joulupukki, toista utopiaa johtamaan: josko se toteutuisi taas näinä päivinä.

Mieluummin näin joulun alla lukee kepoisempaa, arkihuolia heittelee.
Lukeepahan edes, jos ei itse askaroitse, mistä kuusi kotoisin, kuinka suussasulavat namuset valmistetaan, piparitalomiljöö liimataan, kuinka piparnatskut paistuvat, joulun tuoksua tuovat, ja kuinka lanttulaatikko, sinappi makunsa saavat; siihen kortit, tähdet, koristeet ja mitä näitä nyt onkaan joulurilluttimia.
Iloisia possuja aitauksissaan - ja huh! ja hui! kuinka kinkku uuniin pannaan, kun tuo liikkiö on ensin kellarissa suolasaavissa lionnut.

Niin. Leikkimieli esiin kaivetaan. Vaikka väen vängällä.

Tosin ihan iisiä se on, uskokaa tai älkää - Mysin jouluperhepiirin parissa: Äidin, Isän, Mummon, Annan, Ollin, Ilonan, Anun, Heikin, Lillin ... koko suvun.

" - Hyi kun se on ruma, Anu sanoi nähtyään vedessä kelluvan kinkun. - Ihan kamalan värinenkin se on ja ryppyinen kuin - sanonko mä mikä?"

 

Armo Hormia osasi olla ilkeä mies

Tuohon mieheen minäkin hölmö lankesin lukioaikoina kaupungin kirjaston parvella luettavaa valkatessani: Runot, luokka 82, sekä Filosofia ja Psykologia 1. Niinhän se meni. Noita kuikuilutti. Niissä oli enemmän liikkumatilaa mielelle kuin jossain rajallisessa faktassa: 3 yhteiskunta, 4 maantiede.
Runojen kyytipoikana siis Hormiaa. Upposi ja uskoin.

• Ihmisen ongelmia
• Tunnetko itsesi?
• Älä pelkää

Unohtui ajan oloon koko olotila, kunnes iltalehdistä jompikumpi viikolla kertoi, millainen mies oli ollut tämä nuoruuden ohjaajani.
Herranen aika minne vieheeni olin viskannut!
Vaan enhän minä tiennyt että Armo Lahja pieksi vaimoaan mennen tullen ja kuin viimeistä sikaa, juopotellen armottomasti Saarikosken kanssa - sen minkä pahoinpitelyltä ja pieksännältä ehätti.

Vankimielisairaalan ylilääkäri hän oli ja uhkasi pistää vaimoonsa semmoisen piikin ettei tokenisi, jos tämä pullikoisi ja erota yrittäisi.

Armo Lahja Hormia (1928 – 1988), Juuan papin poika.
 Suomalainen psykiatri, kirjailija, runoilija, kirjankustantaja ja turkulainen, määrittelee WP.

Hänestä on vaimo-Aiju, Turun tuomiokirkon legendaarinen opas, lehteen lausunnon antanut ja nyt menneisyytensä kirjokansiin kilkutellut, syksyllä jo ilmestyneessä elämän muistelussa:
Sinikka Klemettilä: Aiju – Aiju von Schöneman muistelee.

Aiju on ehdottomasti  jossain vaiheessa käsiin ongittava ja pohdittava, että noinko ilkeää ja hullua miestä minäkin olin uskonut ja palvonut keskenkasvuisena - minäkin brutus.

Onneksi en sentään aivan kaikkea uskonut, niin pääsimme yhä elävien todistajien läsnä ollessa vielä nuokin kokemaan ja uudelleen todistamaan: Helmihäät.

Kunnon jouluaterian kinkkuineen nautimmekin eilen Koivikolla.

Haastattelu YLE

Kolme kirkollista samana päivänä

 

Ensimmäinen
**********
aamupäivällä
Vahvana, hyvin vahvana leijuu kappelissa tunne oikea paikka kun katsoo mäntyarkkua korokkeella: puhdas pinta, turvaan suljettu, viimaton leposija. Tuolla ei hätäähuolta minkäänlaista.
Haudalle siirryttäessä sanonkin vainajan pojalle: - Melkein kadehdin.

Hautakin mitä hienointa hiekkaa, sitä joka ei roudi.

Toinen
*****
illan tullen
Sydänyhdistyksen pikkujoulussa pj. kertoo jäljellä olevasta elinajastaan: - Korkeintaan kaksi vuotta.
Mutta lisää, ettei mitään hätää, koska hän on nähnyt taivaan, portin sisäpuolelta: siellä vain valoa ja kirkkautta, eikä varjon varjoa minkäänlaista.
- Enää en pelkää kuolemaa. Mutta en elämääkään!

Kolmas
*****
yöpuulla
Lehdessä uutinen. Uutisenmies sanoo jotenkin näin:
- Minut on erotettu kirkosta, vaikken ole eronnut. Joku on ilmoittanut soteni netissä.

Kaksi kuntoilevaa kirjailijaa

Tämä ei ole hänen piippunsa seisoo kannessa.
Olisikohan Härkäniemelle kelvollinen? Jos Seppälälle ei kerta käy.

Juha Seppälä antaa Parnassoon haastattelun! Edellinen on kuuden vuoden takaa Suomen Kuvalehdessä.
Ei ole tyrkky, jokaisessa risauksessa ei mukana. Karttaa julkisuutta henkilönä, kirjailijana, ei edes kirjamessuilla piipahda. Kunnioitettavaa.

"Olen kiinnostunut teoksista enkä tekijöistä. Haluan nähdä Esa Tikkasen jäällä - en kuulla hänen puhuvan siitä." 

Siinä onkin Joensuun kirjallisuustapahtumalla työmaata: ensi kesäksi 22 kirjan Seppälä kehiin! Tikkanenhan kävikin jo Joensuussa Jokipoikia valmentamassa. Huonolla menestyksellä. Seppälä voisi panna paremmaksi.

Seppälä on myös urheilu-/kuntoilumiehiä, myös kirjallisuusvertauksissa:
"Novelli on 400 metriä ja romaani vitosesta ylöspäin." Myös käytännössä tarvitsee endorfiiniruiskeen: "Jos liikunta estyy, olen kuonainen ja huonovointinen."

Kyllä siihen kaksi piipullista päivässä vallanmainiosti sekaan sopii - yksi ennen aamuista nelituntista kirjoitusrupeamaa, toinen heti jälkeen. Yhdistelmä on toiminut hyvin kolmenkymmenen vuoden ajan.

Parnasso on puhunut.
Se toinen kuntoileva kirjailija, Hymyn mukaan, on Heikki Turunen, ainakin hotellissa Turun kiertueella. Niin joulukuun lehti juoruaa otsikolla Hissitön Heikki:

"- Hän nimittäin vallan käveli rappusia, eikä käyttänyt hissiä. Taitaa olla Heikillä kuntokuuri meneillään näin syksyn pimeillä. Hoikistunutkin hän näytti olevan."

Uskoako tuota!
Vaikka olen minäkin kerran törmännyt hiki-Heikkiin, neljäkymmentä ajastaikaa taapäin: Mehtimäen takaisella kuntopolulla Linnunlahdella Pyhäselän rantamilla ähelsi juosten vastaan.

Silloinkin ajattelin: Uskoako tuota! Näkyä.

---
Molemmilta ilmestynyt kirja vuonna 2014
Seppälä: Matka aurinkoon
Turunen: Karjalan kuningas

 

Kaksoisnumeron sijasta miksei viitois!

Älsyttää pikkuisen enemmän kuin pikkuinen peukalo. Se joka heilui tuulilasin ja ratin välissä, kun päivähoitoon muinoin tyttöä kuskasin. Käytiin keskustelu:

- No, mikä?
- Eikö älsytä?

'Parnasso ilmestyy seitsemän kertaa vuodessa.' Lukee lehden tiedoissa. Ilmestysvuosia jo 64.

 Tuli lehti, jonka kannessa piipunnysä.

Parnasso 6-7 2014

 

 Kaksoisnumerolla lupaus täyttyy.

Mikseivät ilmoita raflaavasti: vaikka että lehti ilmestyy 12 kertaa vuodessa, tai sata!
Helppohan olisi etusivulle merkitä pitkin vuotta nro 1-8, 40-69, 96-100.
Lupaus kuittautuisi.

Ei  mitään hurpaa!

Mutta kuten sanottu, silti vain pikkuisen enemmän ärsyttää kuin tytöntyngän heiluva peukalopotti - mikä ihastuttava näky se olikaan!
Pääasia että lehti vielä heiluu ja ilmestyy - sittenkin.

 

Yksi Haanpään kohta hakusessa

Paluu eiliseen:
Nouse olemaan.

Vaikka kysynkin, niin:
Tämä ei ole vuosittainen joulukalenteri, joita olen harrastanut ja udellut joutavia, kuten viime/toissa vuonna jopa niin että Vanhis hermostui ja kyseli että apukoululaisinako meitä pidät.
Sanoo mies joka on keskittynyt talouteen ja sotaan!
Jos kaunokirjallisuudesta piittaamattomalla miehellä on vara noin 'kerskahdella', niin uskottava on ja jätettävä yksi vuosi kalenteria väliin ja keskityttävä tuleviin. Eipä silti: hymynkaretta suorasukainen joulukalenteripalaute on vängällä naamalle nostanut pitkin vuotta, koska sehän oli ...

Mutta asiaan eli paikantamiseen sotapojan herätellessä toista toteamalla

- Nouse olemaan!

Voisiko joku ystävällinen lukija auttaa: kertoa missä Haanpään kirjassa ja missä kohtaa tuo neronleimaus laukaistaan?
Jäi hykerryttävänä mieleen tuo telttatilanne Pentti-kautenani, vaan nyt en sitä löydä. Korpisotaa epäilin, muttei se sieltä löytynyt, selailemalla ainakaan.

Laittamattomasti sanottu.
Siinä olisi meille nykyvipeltäjille, tässä ADHD-ajassa, opiksi otettavaa.

Ei aina voi olla kirjallinen

Joskus on heitettävä kirjat sikseen ja - elettävä!
Työnnettävä lumet pihamaalta. Nuuhkittava muuttuvaa säätä: joko on aika rossipohjan luukuttamisen. Siivottava remontin jäljet homeettomasta huoneesta.

Hiontapölyt pyyhittävä vierihuoneesta; etenkin nuo lautaset seiniltä rätitettävä, jotka muistoja maailmalta, mailta ja meriltä tulvivat kiillottuvista lautasistaan. Ja varsinkin varottava ettei lasinen Kuuban kukko lipsahda käsistä permannolle, honeymoonmuistot kolmenkymmenen vuoden takaa hajoa sirpaleina lattialle.

Asetuttava aloilleen. Olemaan niin kuin Haanpään sotamies teltassaan. Se joka kaverinsakin herätti noilla ilkikurisilla sanoilla: - Nouse olemaan!
Kiväärin perälläkö tönäisi vai ...

Nouse olemaan.
On siinä oppia, opeteltavaa, opiksi otettavaa nokko.

Puitakin voisi uudella pukilla sahailla, kirveellä pilkkoa lempeää lämpöä tuomaan.
Niin ja muistettava käydä kukkakaupassa kukkalaitetta varaamassa naapurin Irenelle, jonka lähdön hetki koitti - jo laskeutui syvä hiljaisuus.
Miten tuo valaistu joulukuusikin ikkunan alla on tummassa päivässä valju, ei loista sen lampuista kirkkainkaan.

Hammaslahden kautta Harmaalahteen

Hella Wuolijoen Justiina on saanut uuden nimen: Paluu Harmaalahteen.
Tervapään Juhanin nimellä kirjoitettuna  taas sitä ihtiään:

'Paluu Harmaalahteen - näytelmä kertoo Harmaalahden kartanon sisäköstä Justiinasta , joka on saanut talon herralle nuoruudessaan lehtolapsen. Nykyisin nuori herra on Laamanni Harmelius. Hänen palatessa taiteilijarouvansa kanssa perintötilalleen, menneet ajat piinaavat koko talon elämää. Uudelle rouvalle selviää pian, että kartanon taloudenhoitajatar ja vanhan Senaattorskan uskottu palvelijatar, on hänen miehensä nuoruuden rakkaus. Ja että heillä on yhteinen lapsi.'

Tuomiojan Erkin mummo asiansa aina on taitanut: puolenkymmentä kertaa Niskavuorellakin on asiat sovittu - vaikka maton alle pyyhkien.
Enon Louhitalolla näyttelevät, miten kaikki tapahtuu. Sinne jos tästä hirviäisi umpipimeyteen mennä.

Eiköhän Harmaalahden sukutilallakin niin lehtolapset kuin muutkin konfliktit kääntyne niskavuorilaisittain parhain päin, niin ei tarvitse pahoilla mielin sataa kilometriä suuntaansa ajella näillä liukkailla, pimeillä teillä.
Ja jos ei selviä niin ostetaan sitten Hammaslahden kioskilta lohdukkeeksi maan mainiot munkit; niinpä niin: Turtiaisen kioskilta tietenkin, ne Jarkin isäukko-Leon leipomat.

KS Kuinkas kävikään

Nyt se sitten putkahti

 

Reijo Pakarinen: Puruveden kalastajat. Kirja-Pakari 2014. 232 s. valokuvin.

Kaverikirja. Kaverin kirja. Pöydälle putkahti.
Pitkän työperiodin jälkeen vielä pitemmän työperiodin tehneistä ammattikalastajista, nuottamiehistä Puruvedellä Savon ja Karjalan rantamilta.

14 tositarinaa säistä piittaamattomista miehistä ja yksi tarina nuottanaisesta. 12 itse eloisasti kertomassa, edesmenneiden - Heikki Haverisen, Oiva Rahusen ja Siiri Pölläsen - elämän vaiheet jäivät suvun muisteltaviksi.

Teos nuottakalastuksesta, joka sukupolven aikana muuttui raskaasta käsityöstä tekniikan myötä aste asteelta kevyemmäksi. Jopa naurettavan helpoksi, uskoako tuota, kuten muuan nuottamies, jo lopettanut, oli todennut: - Moottorilla kaks avantoa jäähän ja ropotti nuottaa kuljettamaan, jiän alle ropottammaan. Kahen tunnin kahvitauko ja sitten konevoimin saalis ylös.
Vähää vaille ettei lie lisännyt vielä että that's it!

Juuri julkistettiin kirja Kerimäen Herttuassa.
Kahvit juotiin ja musiikki pelasi: pianolla Puruveden valssia soitti säveltäjän poika, 65, Karjalainen ja sitä Tunnettua kalamiestä haitarilla kirjantekijän koulukaveri Matti, 65. Kalastajat, soittajia iäkkäämmät, kuuntelulla.
Kymmenkunta nuotanvetäjää läheisineen oli päässyt paikan päälle - eläkekiireiltään. Muutaman kirjassa haastatellun oli sairaus tavoittanut ja voimat vienyt. Iso sakki meitä siellä juhlapaikalla oli; joku tuumikin tunnelmasta jotta tää onnii kun ihtenäisyysjuhlila ois.

Puruveden kalastajat -teos on melkoinen saalis, apajapaikka, dokumentti, jossa murre elää aina kun kalastaja suunsa aukaisee. Äänikirjaksi olisi mitä mainioin.

Näiden miesten mukana tuntee ja kestää armottoman vilun sekä vähintään taivalkoskelaisen työnteonmaun. Näiden miesten mukana elää arkipäiviä ja ihmettelee miksei se pappi voinut Katriinan kastetilaisuutta illemmaksi siirtää, jottei Kostin olisi tarvinnut kesken päivää appaalta* peninkulmaa kotiansa hiihtää, tai miten mielettömän pitkät matkat kalakaupoilla ajeltiin. Tai ...  Ja tosi syvältä riipaisevat ne kalastajaperheiden surut milloin kuolema käy ja tempaisee ennen aikojaan.

Mutta älkääs huoliko: on siellä ilojakin elämässä huolien ja murheiden rinnalla ja hauskoja hetkiä, onnistumisia, isoja kalansaaliita ja sensellaisia.

Niin mistäkö tiedän - vastailmestyneestä - jo nyt, että noin on ja tuolta tuntuu?
No oikolukijan, esilukijan kokemuksella: on tuota pari vuotta lueskeltu ja monesti unohdettu saatu tehtävä, eli pilkkujen ja kirjainvirheiden metsästämisen sijasta huomaamatta harhauduttu kertojien vietäväksi, heidän elämäänsä mukaan. Painaseepa tästä.

Voi olla että murre saattaa olla este toisen murteen käyttäjälle, ymmärtämiselle, vaan on sen viäntö välttämätöntä jotta päästään ite asiaan.
Ja onhan kirjassa puolet muuta kuin murretekstiä ikään kuin kertauksena kuinka kaikki on ollut.

Tietokirjailija, kirjastonhoitaja, FM Reijo Pakarinen on tehnyt varsinaisen kulttuurityön katoavan tai ainakin hupenevan työn sankareista. Jos olisin instituutti, mesenaatti mikä hyvänsä jonka intresseissä on suomalaisuus, tämä isänmaa, palkitsisin kirjan tekijän isolla ja suurella stipendillä. Ja nuottamiehet myös - iliman muuta.
Kirja on tekijänsä kuudes teos.
KS

* Selityksiä
on kirjan loppupuolen osio, sieltä löytyy sanoja joita ei heti niin vain tajua, kuten
heinähäntä,  huju,  jame,  kiijjut,  lamuveit,  mälli,  puunpurija,  sikko,  upakko  jne.

Tekijä kalastajiensa seurassa.


 

Aluksi ei eväkään heilahtanut

Ainoastaan silmät liikkuivat erityisopettajakollegalla.
Erikoistuva neurologi viivyttelee. Sittemmin sattuu hoitovirhe aivorunkotukoksen hoidossa, minkä seurauksena on locked in -syndrooma: neliraajahalvaus ja poissa myös puhekyky - vanki omassa kehossaan.
Nyt, yhdeksän vuotta tapahtuneesta, jo oma elämä omassa kodissa.

Marja Korhonen kirjoitti kirjan. Kirjoitti otsahiirellä kirjain kerrallaan: Häivähdyksiä, Myllylahti 2014.

Ääneen sanattomaksi vetää lukijansakin, mykistää, mukaansa imaisee.

Ensi alkuun ajattelin, että luen tämän Marjan kirjan hiljokseen Kähkösen Graniittimiehen ja Lehtosen Putkinotkon ja ymsien ohella.
Vaan kuinkas kävikään.

Tempaisi otteeseensa niin, että muut luettavat saavat jäädä.
Tämä tosi kertomus on luettava heti yhteensyssyyn, mikä omalla lukemistavallani tarkoittaa: viikonpäivät.
Palataan asialle.

"Nyt kun  näen itsekin kaikki faktat paperilla edessäni - loogisessa aikajärjestyksessä -

järkytyn sydänjuuriani myöten yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt ainakin tiedän, miksi tämä kirja piti kirjoittaa."

 

 

lisäys:

14.12.2014 

ja

joulun alla



Mieli miestä kuljettaa

Tai karskisti sanottuna: hullu mikä hullu! Skitsofrenia ei helpolla päästä.

Semmoinen iloinen veikko käppäilee tyhjä rinkka selässä lippuluukkuaulassa Joensuun kaupunginteatterissa. Sata vuotta täyttävä Eliel Sarisen suunnittelema talo kylpee valoissa, oli ulkopuolelta värikirjon valtaama, valotaiteilija Kari Kolan valoliekkileikeissä. (Kola avaa kansainvälisen Valon vuoden Pariisissa teoksellaan Light is here tammikuussa 2015.)

Nauravainen rinkkamies kantelee toisessa kädessä transistoriradiota ja toisella kädellä läppää kättä tiedusteltuaan 'teatteriin tulet? Tervetuloa!'.
Hymy on sydämellinen ja syvä.

Kun kello on pykälässä, laskeudutaan koko katsojakaarti 'paljonpas teitä onkin' siunailevan veikkosen perässä alas klubille.

Ja siitäkös hurlumhei käynnistyi!
Kaiken maailman romujen (todellinen tarpeisto Soila Savela, heh) sekamelskassa.

Kaksi selvää suosikkia tällä hulluksi yhdenäkin, oven kiinni läpättyään, heittäytyneellä näyttelijällä (Perttu Hallikainen) oli: Marilyn ja mallinukke. Marilynia hän maalilla peitteli, hellästi sormillaan sivellen, mutta mallinukelta pään väkivalloin irrotti.

'Kaksi virhettä tapahtui Islannissa 1949, Natoon liittyminen ja minun syntymiseni'.
Jotenkin noin tunnusteli hulluuden sisuksia kaiveleva mies, se Perttu Hallikainen, joka oli matkustanut vierailulle Kajaanin kaupunginteatterista monologia, mielisairaalan hoidokkia esittämään. Hiki valui kun ehtiä piti vähän joka paikkaan tilan - sen sekamelskan keskellä: tynnyreiden, kanisterien, purkkien ja purnukoiden, paukkumuovipeitteiden, puulaatikkojen, pamppujen ja kapuloiden.

Näkyvillä, esillä, näytillä siis, pursuamassa sisäinen mielentila.
Kupli iholla vesi, kuului huuto, paukkui ja kolisi. Musa pelasi.

Oli se lopulta ihan sympaattinen, se hullu.
Viimeistään loppuhuipentumassa tavallistui, ikään kuin, ravintolalaskua kuitatessaan: yksi meistä. (heh)

On näitä hulluudenmonologeja näyttämöillä nähty: mm. Joensuussa Timosen hulluutta, Kansallisessa Tarmo Mannin Gogolin Mielipuolen päiväkirjaa.

Ei hullumpi esitys!
Ei sen hullumpi kuin noiden starojenkaan tämä Perttu Hallikaisen 15-vuotis-taiteilijajuhlanäytelmä.

Täysillä peliin Hallikainen itsensä liotti, uppousi niin etten tohtinut tuntisen esityksen jälkeen loppukeskusteluun jäädä; oli näet tuntunut kaikki liian oikealta: ties minkälainen vielä hullumpi hulluus olisi tarttunut nykyiseen...

Islannin Einar Már Guðmundsson tällaisen ropinan oli aikoinaan romaanina luonut ja kirjoittanut meille nimellä Kaikkeuden enkelit - soolon särkyneelle mielelle, skitsofreniaan sairastuvan Paulin elämäkerran. Kirjailija kirjoitti teoksen veljestään, joka sairastui psyykkisesti. Romaani sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1995.

Näyttelijä Perttu Hallikainen. Kuva Aino Kivi.