Miten on lupa lukea? Entä jakaa lukukokemus julkisesti?
Ei minulla ongelmaa lukemisessa, nyt kun en juuri julkisesti kritiikkiä harrasta, mitä nyt
Cityssä joskus; tämä
blogipottu eli hienommin sanottuna -potta on ikään kuin
privat - minkä nyt muutama asianharrastaja on mukana reiällä istumassa tahi pottua tonkimassa, pyllyä pyyhkimässä.
Kritiikin Uutiset on lehti, jonka
SARVilaiset, minä mukana, saavat muutaman kerran vuodessa jäsenlehtenä. Ja kuten olettaa saattaa kuivempaa lehteä on vaikea löytää. Nyt tosin
Aleksis Salusjärven tultua päätoimittajaksi elonmerkkejä ja kipinöintiäkin on ollut ilmassa, ei nyt sentään rälläkkänä räiskynyt - onneksi
?
Uusinta numeroa nuuhkiessani
(1/2014) kirosin jo hetkohta aluksi pääkirjoitusta lukiessani, että taasko ne kompastavat lukijansa noihin samperin kapuloihinsa - postmodernin teorian artefakteihin
sms. - ja koketeeraavat sivistyssanoilla haluten pudottaa lukijansa ns. pellolle:
"Taide on yhä leimallisemmin tilallisia prosesseja, permutaatioita ja ajallisia kokonaisuuksia..."
Mutta mutta ja kas kas!
ASIAAN pureutuukin Aleksis ja moni muukin
läsnäolosta, mukana hengittämisestä,
puhuessaan näemmä: 'Digitaalisessa kulttuurissa läsnäolosta on tullut taiteen keskeinen elementti' kirjoittaa. Ja viittaa
Fredric Jamesoniin.
'Taide on aina kokemus, se tuntuu joltakin, se tapahtuu kokijassa.'
'Tapahtuma läpäisee myös taiteen tekemisen.'
'Kritiikki käsitteellistää tätä kokonaisuutta.'
'Se on samanaikaisesti teoksen sisällä ja ulkona.'
'Kritiikki on samalla taiteeseen osallistumista että sen ulkopuolelle asettumista.'
Sitten tullaan siihen mitä olen ikäni pyöritellyt ja painottanut pelkästään lukijana jo:
"Luovan työn ensimmäinen vaatimus on aika."
Sekä kirjan kirjoittajalla että myös ja ETENKIN lukijalla
on oltava AIKAA.
Ei taidetta tule kokea ja lukea kuin
Paavo Väyrynen.
Yhteen kunnon 'rikokseen ja rangaistukseen tai maa on syntinen lauluun'
on paneuduttava hartaudella ja ajan kanssa.
Niin kuin
Joel Lehtosen Henkien taisteluun, käyttämäni vajaa vuosi; tai
Rakastuneeseen rampaan, puolisen vuotta; tai
Volter Kilpeen puolenkymmentä vuotta
yhä jatkuen; tai
Kalle Päätaloon, päivittäin pari vuotta, mikä aika tosin on jo Päätalon tuotannon aliarvioimista.
Salama yhä kesken, Lehtonen yhä jatkuvassa kypsynnässä.
Haanpää sentään päätöksessä, mutta varmaan palattavissa.
Ajan kanssa ne on tuotettu ja ajan kanssa niitä on luettava. Silloin niistä tulee osa minua!
Niin minä teen ja olen periaatteessa aina tehnyt; tietysti vähemmän vaikuttavia puolihuolimattomasti silpaistuja teoksia kohtelen samalla tavalla: puolihuolimattomalla olankohautuksella. Ne ovat minun ulkopuolellani, pään päällä joutavina kuljeskelevat, kuin täit napsin ne pois ja heitän menemään kuin sianpuolukat*. *
( Marja mauton, vaikkakin sitä on saatettu käyttää hätäruokana. WP)
"Tapahtuvaa taidetta voi kokea vain olemuksellaan - se elää enemmän osallistumisesta kuin vastaanottamisesta", päättelee Salusjärvi pääkirjoitustaan lehden numerossa 1, joka yrittää täyttää
Esitys-lehden pyyntöä ja toivetta selvittää teemakokonaisuutta 'esitys ja essee'.
Pitää lukea niin että tuntuu, ja vaikka naiivilta vaikuttaisikin sivullisesta/kanssakatsojasta, kriitikonkin olisi heittäydyttävä mukaan,
Kaisa Viljanen,
HS 18.1.2014:
Suomessa kriitikolta tunnutaan odottavan viileyttä ja analyyttisyyttä. Innostuksesta saa helposti lapsellisen höperön leiman. Miksi kriitikko ravistelee tunteensa pois ennen kuin palaa keikalta toimitukseen? Miksi kulttuurijournalismi on niin vakavaa?
Niinpä niin, vai sanoisiko vakuudeksi tuon inhottavan ilmassa pörräävän ja kaikkien julkkisten huulilta tällä haavaa sinkoilevan juurikin niin.
Ahmien, silti hitaasti ja hartaasti, luin lehdestä myös Jonimatti Joutsijärven kolumnin Kokemuslähtöisestä kritiikistä. Siihen palaan myöhemmin, kunhan pureskelen lisää.
Jäljellä H: 610 km, KK: 257 s
