Päivän reuhtomisen jälkeen, ja mitään löytymisen jälkeen, oli aika tarttua kirjaan. Olotuoli oli remontin takia siirretty vika paikkaan, yltöhollin päähän kirjahyllystä, onneksi niin niin ei niin pahalta tuntunut.
Kättä vaan oikoseen ja huntterissa kirja kouraan, jotta ne Karo Hämäläisen kolmetkymmenet sivut, lukuvelvollisuus, tulisi täytetyksi.
Minä, joka en sotakirjoista kostu, läksin Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan matkassa sotaan, kohta jo hurmetta huulilta pyyhkien:
"Nopea hiihto halki öisten metsien, äkkiarvaamaton hyökkäys viholliskylään, talot tuleen, väet veriin, saaliit kasaan, ja nuolena taas salon poikki seuraavaan kylään, ennen kuin sinne oli ehtinyt viesti saapuvasta vierailusta. Sama meno siellä, sama hävitys, ja taas kiireellä eteenpäin. Siinä kulki Kylliäisen partiojoukko kuin hirmumyrsky halki Karjalan maiden, tähdäten venäläisten varustettuihin keskuspaikkoihin."Yli 800 taloa tuolla keikalla poltettiin ja hävitettiin.
Kaipa tekin pääsitte juoneen mukaan: Olavinlinna isäntä, linnapomo Pietari Kylliäinen siinä joskus 1400-luvulla kävi tapahtumatonta elämää, yksitoikkoista alakuloa, niin omaa kuin linnueensa, hoitamassa satamiehisen suksimiesjoukon kanssa rajan takana.
Aika mamiksia me nykyurhot olemme, ei meistä tuommoiseen yksin. Vähintään Natoa siihen tarvittaisiin.
On se aikaa ollut, on on, ennen. Samanlaista kuin nyt Turkissa, Syyriassa, Afganistanissa, Egyptissä, Libyassa ja Ukr...
Kirja on siis Ivalon & Wilkunan Suomalaisia sankareita, toinen painos, Kustannusyhtiö Kirja, Isak Julinin Kirjapaino, Tampere 1918.
Yksi kirjan 23 sankarista on Pietari Niilonpoika Kylliäinen. Tämän talonpoikaisjohtajan myötä Olavinlinnan kuolemattomien symbolien joukkoon kohosi miehen musta pässi, oinas, joka kalliolta valppaana tarkasteli Kyrönkosken kuohuja suojellen linnaa vihollisilta.
Käyräsarvipässin ja yhä uusien mustien pässien maine jäi, ja kunnia yhä jatkuu; sen sijaan Pietari Kylliäisen jäljet ovat hävinneet historian kirjoista niin tarkkaan että lopulta jälkipolville on ollut kerrottavissa vain lyhyt tarina: Taisteli ja kuoli.
Meistä monesta ei taida jäädä noinkaan pitkää CV:tä.
En kovin uski ole tarttumaan sota- taikka sankarikirjallisuuteen, vaan tämmöisinä poikkeusaikoina, kuten nyt kun remontti päälle painaa, mitä sen on väliä mitä lukee. Pääasia että remonttihuolet unohtuvat.
Kaipa minussa kumminkin pohjimmiltaan on samaa toivetta kuin siinä oppilaassani, joka lähes puolenvuoden ajan joutui aamuisin kuuntelemaan muun luokan kanssa ääneen lukemaani Santeri Ivalon Erämaan taistelua.
Jälkikritiikissä tämä neitokainen kirjoitti lyhyen napakasti:
"Isona minusta tulee kirjastonhoitaja. Santeri Ivalon kirjat piilotan ylähyllylle toisten kirjojen taakse."
