Naisia kypsässä iässä

Päivän kun mesoo markkinoilla, väsähtää. On aika levon ja rauhoittumisen.
Siis: Åströmin Ninan luokse Kitteelle käy vielä yrttitarhasta taival.
Se ossaa puhua lemppeesti ja laulaa sydämiin laulaessaan aaltoillen Hiljaa.

Hilja Aaltonen eli sataviisivuotiaaksi - meijjän Pankin-Ainolla on vielä tuolle paalulle pinnisteltävänä kolmatta vuotta. Ovat ne liikuttavia, kunnioitettavia nuo vanhukset: jotenkin sielussa kummasti väräjää ja vahvistuu luulo, että heillä olisi muka olemassaolon tieto. Vaikka samanlaisia mekkaniekkoja ja tyhjänkikattajia olisivat aikoinaan olleetkin kuin nämä tyhjää tavoittelevat haparoivat nykymeikkimimmit.

Kasvaa. Kasvaahan sitä, ja aikameikki silottelee kun ryppyyntyy.

Olipa uskova tai uskomaton niin kyllä jossakin tuntuu kun kuuntelee tämänkin Ninan kotisivun alalaidassa olevan pätkän: Hilja/Nina.

Hilja on muutamankin runon aikanaan aikaansaanut: parisenkymmentä kokoelmaa yksin laskien.Tietenkään en ole niihin perehtynyt - karski miehenpuoli nyt sellaisia taivaita tavoittelevia!

Vaan onpahan nyt edes kuunneltu kun Nina niitä nipullisen esitti eli tunkeilematta tunteella lauloi. Josko joskus yltyisi lukemaan, nousemaan vaikka tuolle tähystyspaikalle näkymiä katselemaan: vuosituhannen vaihteen teokseen Kurkistuspaikka taivaaseen. On se Hilja (1907-2013) silloin jo, ysikolmosena, ollut kyllin vanha ja tiedollinen viisautta jakamaan.

Aaltosen Hilja kirjoitti itse runonsa, Pankin-Ainohan sai Lehtosen Joukolta oman Tähystäjätytöt-runonsa, joka on luettavissa Cityn Susi käsissä kommentissa. Siinäkin tavallaan taivaita tavoitellaan.

Mutta siis se konsertti Ninan ja säestäjäin: yheksän annan, kymppi kuuluu Luojalle - niinhän ne sanovat. Eikähän Nina ole vasta kuin puolessa välissä elämän virtaa Ainoon ja Hiljaan verrattuna.
Josko joskus sitten tulis kympin aika - kunhan kympit on Hiljan ja Ainon luokkaa ...

Sitkistyy kun mutkistuu

 

Eipä ole iskenyt  Kärpästen herra, Golding William, kuten tuolla kerrottu jo on.
Jos eläisi kirjailija, olisi 103 vuotta. Ei mahdoton ikä, sillä onhan meilläkin Pankin-Aino täällä 101 v, pirtsakka likka, ainakin viimeksi kun 100-vuotisjuhlia vietteli.
Lord of the Flies ilmestyi Englannissa tasan 60 vuotta sitten, 1954, suomeksi julkaistiin 1960.

Mikä on kun ei otetta Kärpästen herraan ikinä ole saanut: kesken on yhä,vaikka yritetty on. Jopa oppilaiden kanssa mutamana vuonna aamuluennaksi. Mutta ei kun ei.
Jospa nyt saisi pontta kuvan tekstistä, joka käsittelee Peter Brookin 1960-luvun alkupuolella filmaamaa elokuvaa ihmisten, poikien, käyttäytymisestä eristyneissä primitiivisissä oloissa:

"Kammottavan herkkävaistoista eläytymiskykyä osoittaen he 'näyttelivät'  Goldingin tarinan sivistyksen toivottomasta taistelusta ihmisluontoa vastaan."

sivistyksen toivottomasta taistelusta ihmisluontoa vastaan

Tuohan on rousseaulaisuutta tuo!
Ja meitä Mats-kollegan kanssa: ruisjauhoista et vehnäsiä leivo!

Josko sittenkin kävisi limppuun kiinni, pureutuisi oikein, kai siitä jotain irti saisi kun Nobelin-jakajatkin ovat saaneet ja palkinnet Goldingin vuonna 1954. Vaikka Nobelin kirjallisuuspalkinto nyt mikään tae ole: vanhojen horoukkojen, vielä vanhempien kuin minä, tikanheittoa. Montako klassikoksi jäävää sieltä on seuloutunut?

Mitä horisen itse? No sitä vuosikymmenten puuroa jatkan, Kansojen Kirjallisuuden tusinaosaista sarjaa hampaat irvessä maaliin luen:

• jäljellä enää 405-302= 103 sivua seitsemästätuhannesta sivusta ja
• aikaa kulunut lipo 35 vuotta! 

Kaikkeen sitä itsensä on yhyttänyt, nossipoikana.
Maraton tämä kirjasarjasuoritus on: viimeinen vitonen horjuttavana; hoippuen maaliin, joka näkyy jo.

On loppusuoran aika ja koko Amerikka edessä!
Sen sodanjälkeinen kirjallisuus: Mailer, Williams, Miller, Porter, Salinger, Bellow, Roth, Nabokov ...

PS 1
tänään on aika, tai aikomus, sulkea kellarin ikkuna: sentti lunta maassa ollut jo viikon - ks. viime vuosi.

Aino on toisella sadalla nyt!

Aivan uskomaton satavuotias, aivan uskomaton. Ulkoilmaihminen on Pankin-Aino. Sanoo tuntevansa olonsa  kun olisi persiille ammutulla karhulla, jos ei jonain päivänä ulos pääsee potkurilla potkimaan.

Aivan kateeksi käy Ainon seisomaan pomppaaminen sängyn reunalta kun käsky kahville kuuluu: siinä ei käsiä tarvita avuksi, ei vieraiden eikä omien - ketterästi kuin kissa kapsahtaa seisovilleen.

Oma Karjalainen tulee, kun hoitokodissa ei se lehti muuten olisi niin tarkkaan luettavissa, näkö vaivaa sen verran että lukulaitetta tarvitaan ja aikaa sen myötä.

- Kuule, tiällä oon kun hotellissa, kaikki pelovaa. Mitään ei puutu.

Niin on tyytyväinen eloonsa ja oloonsa Aino.

- Vaan oli ne parraita aikoja sillon nuorena. Tapahtu. Liikettä riitti. Vain oli mukava kun tulitta pistäytymään!

Iloinen ihminen yhä, vaan niin on ollut aina.

Ja muisti pelaa, minkä nyt tuoreimmat tuppaa unohtumaan, niin kuin ite keltään. Minäkin jatkuvasti kaapimassa muistilokeroita kuin lusikalla kakkutaikinakuppia, jotta mikä se sen etunimi oli ja missäs kaupungissa se tapahtuikaan se ryöstö eli raiskaus ja mikä kumman kappale se oli sen Matin ja Tepon joka aamulla soi radiossa.

Paremmin Aino muistaa kuin minä asioita - ja ilman Googlea!

- Varohan vuan ette jouvvu seihtemän vuoden päästä kouluun. Käypi vielä kuhtu niinkun isä-Akakille, varoittelemme vielä poislähtiessä ja hyvästellessä.

Vastauksena jää hyväntuulinen kikatus korviin soimaan

-6   13/522km/€