'Kirkkaalla ja komealla selällä on Hannes menossa Orjasaareen uuteen kotiinsa.
- Ei siellä ole teitä, sanovat soutajat.
Hannes hätkähtää.- Miten sitten kuljetaan?
- Suvisin kävellään, talvella ajetaan hevosella.'
Jossain Karjalan takalistossa ollaan, eletään vuosisadan 1900 alkupuolta. K. A. Järven Opettaja-romaanin (WSOY 1907) matkassa viemään sivistystä saareen.
Ja kieltämättä: olihan se nurinkurista ja kummallisen näköistä kun heinätkin korjasivat kivisten peltojen seipäiltä auringonpaahteessa keskellä kesää hevosrekeen niin että rautajalakset kipinää iskivät kiviä kolutessaan - meillä manterelaisilla kun sentään kumipyöräkärrit ja pelit!
Siellä Paalasmaalla asui äidin puolen suku ja siellä kesiä vietimme. Oli siellä vaaran päällä kärritie saaren päästä päähän koko pituudeltaan, pitkä kuin mikä pikkupojan kävellä Marja-ahon Vilho-enolasta Vaaran mummolaan ja sieltä vielä Saimi-tätin luokse Selkolaan; siinä puolipeninkulmaa tuntui kintereissä täydeltä kympiltä. Eipä siis ihme jos pikkupoika valitti jottei kävellä jaksa. Ja kun sai vastaukseksi juokse sitten! oppi kohta sanomaan: - En jakka kävellä enkä juotta.
Onneksi monenkin talon nurkkahuoneessa oli kauppapuoti ja makeisia!
Hienoja muistoja, ennen kuin tuli syksy kuusikymmentä vuotta sitten, ja se veneonnettomuus, missä Marja-ahon enolta hukkui kerralla kolme lasta.
Huomenna kirjoitetaan se päivämäärä.
 |
Kauko Kortelaisen veistämä graniittipatsas Surukivi
Paalasmaan laivalaiturin vartijana muistuttamassa 4.10.1959 tapahtuneesta veneonnettomuudesta.
Kahden veneen törmäyksessä syyssunnuntai-illan pimeydessä menehtyi 15 nuorta.
|
Vieläkö Paalasmaalla on asutusta? Nuo onnettomuusuutiset muistan hämärästi.
VastaaPoistaej
Poistajonnii verran, eli sen verran että serkkuni pystyy ne 'lampaina' laskemaan unta odotellessaan.
Mullahan tuo saari on ollut ja säilynyt jotenkin semmosena eldoradona - mikä puheen kuluku, turusmainen!