Saari kaukana mantereelta

 "Minun pitäsi tulla tänne opettajaksi"

'Kirkkaalla ja komealla selällä on Hannes menossa Orjasaareen uuteen kotiinsa. 

- Ei siellä ole teitä, sanovat soutajat.

Hannes hätkähtää.- Miten sitten kuljetaan?

 

- Suvisin kävellään, talvella ajetaan hevosella.'

Jossain Karjalan takalistossa ollaan, eletään vuosisadan 1900 alkupuolta. K. A. Järven Opettaja-romaanin (WSOY 1907) matkassa viemään sivistystä saareen.

Tuntuu niin samankaltaiselta kuin puolensataa vuotta myöhemmin kun vene putputti pitkin Pielistä ja vei meitä kohti Paalasmaan mummolaa. Tunnin toista venematka Juuan laivarannasta Koluun tahi saaren laivarantaan moottoripaatin papatuksessa.

Ja kieltämättä: olihan se nurinkurista ja kummallisen näköistä kun heinätkin korjasivat kivisten peltojen seipäiltä auringonpaahteessa keskellä kesää hevosrekeen niin että rautajalakset kipinää iskivät kiviä kolutessaan - meillä manterelaisilla kun sentään kumipyöräkärrit ja pelit!

Siellä Paalasmaalla asui äidin puolen suku ja siellä kesiä vietimme. Oli siellä vaaran päällä kärritie saaren päästä päähän koko pituudeltaan, pitkä kuin mikä pikkupojan kävellä Marja-ahon Vilho-enolasta Vaaran mummolaan ja sieltä vielä Saimi-tätin luokse Selkolaan; siinä puolipeninkulmaa tuntui kintereissä täydeltä kympiltä. Eipä siis ihme jos pikkupoika valitti jottei kävellä jaksa. Ja kun sai vastaukseksi juokse sitten! oppi kohta sanomaan: - En jakka kävellä enkä juotta.

Onneksi monenkin talon nurkkahuoneessa oli kauppapuoti ja makeisia!

Hienoja muistoja, ennen kuin tuli syksy kuusikymmentä vuotta sitten, ja se veneonnettomuus, missä Marja-ahon enolta hukkui kerralla kolme lasta.

Huomenna kirjoitetaan se päivämäärä.

Kauko Kortelaisen veistämä graniittipatsas Surukivi

Paalasmaan laivalaiturin vartijana muistuttamassa 4.10.1959 tapahtuneesta veneonnettomuudesta.

Kahden veneen törmäyksessä syyssunnuntai-illan pimeydessä menehtyi 15 nuorta.

 

  

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös

 

Luoja paratkoon!

Vesi on vähemmän kiehtova elementti. Maisemana mikä ettei, kaunista katseltavaa.
Muttei minulla - Luoja paratkoon! - minkäänlaista hinkua ole hypätä veneeseen tai laiturilta veteen. Vesi ihossa kiinni: kuin muovikelmuun kääriytyisi.

Silti eihän parempaa huvia ole kuin suunnitella purjelaivaa yhdessä rahamiesten kanssa sisätiloissa Alastalon salissa. Istuskella yhtenä pohtimassa, piippua valitsemassa. Kiireetönnä. Kilven Härkäniemenä.

Toista se on valmiiden laivojen kanssa keskellä merenkuohuja, ja jos vielä sotatilassa niin kuin yhdellä entisellä renkipojalla nyt jo 30-vuotiaalla laivapuuseppä Johan Koivistolla purjealuksessa sukellusveneen tähtäimessä  vuonna 1917 Irlannin eteläkärjessä. Sen parkkilaivan, Garnet Hill, kävi köpelösti: sakuvihollinen upotti pohjaan ja miehistö käskettiin pelastusveneisiin. Soutamalla maihin, vuorokauden verran, eikä itku kaukana ollut Johanilla: eihän niinkään se oma henki vaan ne kalliit timperin vehkeet, jotka jäivät meren pohjaan Garnet Hillin mukana.
Ahvenanmaalaiselle nelimastoparkki-Luciparalle kävi sittemmin keväällä samoin ja silläkin mukana keikkumassa Koivisto, joka jälkeenpäin ei kuulemma juuri tapausta muistellut, paitsi kertoi miten hankala oli tarpeitaan tehdä laidan yli kolmivuorokautisella soutumatkalla vellovassa merenkäynnissä.
Vähitellen oli Johaninkin uskottava ja asetuttava maihin. Siitä sitten Luojan-uskoon tuleminen, naimisin meneminen, kunnes aikanaan sitten, 1923, syntyi meille Mauno-poikakin. Malmbergilla on aivan eri ote näiden laivojen pelissä kuin Kilvellä ja alastalolaisilla.

No se miksi tänään minä näistä laivoista ja omasta vesipelkuruudestani tähän palasta rakennan, johtuu ihan tuon turkulaisen Kiestinki-miehen lähettämästä purjelaivalahjakirjasta. Siitä yritän etsiä, olisiko turkulainen Johan Koivisto noilla raumalaisilla laivoilla purjehtinut ja merihädässä ollut, vaan tuskinpa, ei ainakaan havaintoa siihen suuntaan näy. Mutta kuohuvia, uppoavia meritarinoita muuten:

Kolmimastokaljaasi Aamurusko

"Olimme tuolla hetkellä jossakin Doyger-matalikon etelärannalla. Tuuli oli edelleenkin viisi boforia ja aallokko melkoinen. Ilma oli muuttumassa usvaiseksi, mutta vielä näimme muutamia troolareita, joiden huomiota yritimme herättää kiljumalla apua. Mutta se jäi yritykseksi. Yöllä tuuli alkoi yltyä ja kovien puuskien mukana saatiin myös sadetta. Aamurusko oli hävinnyt näkyvistämme. Sousimme tai paremminkin pidimme venettä vasten tuulta ja aallokkoa. Meidän piti pimeän tullen lähettää hätämerkkejä, mutta veneessä ei ollut raketteja. Ainoa paperi veneessä oli minun merimieskirjani - ja se poltettiin. Jälleen ilman tulosta.

Keskiyöllä tilanne alkoi käydä todenteolla vaaralliseksi: tuuli yltyi ja puhalsi puuskissa 7-8 boforin voimalla. Kaksi kertaa aalto heitti veneen poikittain, jolloin se puolittain täyttyi ..."

Niin johtuisiko oma vedenkartteluni omasta läheltäpiti hukkumistilanteesta vaiko serkkujen, joita vesi on niellyt niin Ahvenanmaalla kuin Paalasmaalla - Luoja paratkoon!


Unto Kasken maalaus

🏂 hiihdot  9 km/ 160 km/ € = 25 h

Potullisen lähteinä
- Alastalon salissa / Kilpi, 1933
- Samaan aikaan toisaalla / Malmberg, 2016
- Rauman viimeiset purjelaivat / Tuomas Varhon muistiinpanot, toim. 1987
- Vauva-lehti /2010

 

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös

Välillä vähän henk.koht. estetiikkaa

Ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa tuntui puhelevan radiossa joesta ja joen suusta, Pielisjoesta ja Joensuusta, kuinka ihmistä houkuttelevia ne aina vaan ovat vaikkei vedellä luonnossa enää taloudellista arvoa ole kuten joskus kuljetus- ja evästysaikoina on ollut.
Yrjönkin silmä lepää kun kodin ikkunasta saa rauhassa katsella virtaavaa jokea ja elämää joella ja joen rantamilla.

Oma intoni veteen taisi hävitä sen siliän tien kun muklahdin veneen kokasta syysveteen isän tempoessa oikuttelevaa Aldellia käyntiin. Se minnekään käynnistynyt, vaikka kuinka riuhtoi ja kirosi; sen sijaan kokassa istunut uimataidoton pikkinen poika pulikoi henkihieverissä veden viluissa. Käynnistäjä sen kuin jatkoi perätuupparin repimistä muuta kummaa huomaamatta.

On se kaunista silti, täytyy myöntää, vesimaisema - kauempaa katsottuna, liikuttamatta.

Että kyllä ripaus kauneudentajua lienee jäänyt lakkariin.

Niin kuin tuon sähkönkin kanssa, mistä saisi hienon novellin Siihen aikaan kun Sergei sähköpylvään pystytti. Keskelle pihamaata aitan ja saunan väliin: siitä oli hyvä haaroittaa lankoja monelle taholle - mitäpä siitä jos pihalla liikkujat käpäjivät kuin hämähäkin verkon alla. Pääasia että oli säähköä ilmassa ja talossa.
No maahan ne kaapeloitiin sitten omin voimin, ei varmuuden vaan rumuuden takia.

Tuli vaan mieleen kun nyt koko kylää kaapeloidaan, jottei se ukkoylijumala pääse pahojaan tekemään.
Oikein kaunis on kuvan kulttuurinäkymä, viljakultapeltona aikoinaan ollut kirkonseutu - vai mitä?

Taustalla Rääkkylän kirkko - ylösrakennettu 164 vuotta

ennen kaapelikoppia.

 

 

ks. myös räävimpi versio