Arvostava ote

 Rakas Eeva Kilpi  III

I - II - III - IV - V - VI - VII - VIII 

Turha pelko kumpikin: ei siipeile eikä palvo Anna-Riikka Carlson. Kunnioittaen sekä arvostaen, viimeisen päälle, A-R nostelee Eeva Kilven eteen tämän omaa tuotantoa koti- ja sairaalavierailuillaan Eevan ihmetellessä, onko hän noinkin hienosti tuon ja tuon ilmaissut.

Luontosuhteista useimmiten on kysymys. Eeva Kilpi on niitä ensimmäisiä luonnontilasta ääntä pitäviä ja vaativia kaunokirjailijoita maassamme. Herkällä mielellä hellästi, ei pauhaten Linkolan lailla.

Perhonen ylittää tien: Kootut runot 1972 - 2000, WSOY 2000,

on usein auki ja luennassa mukana Anna-Riikan lukiessa Eevalle tämän ääneen Eevan kirjoituksia. Lukee A-R muidenkin teoksia, joista niistäkin syntyy naisten välille syvä yhteisymmärrys: niin samoilla aalloilla heidän ajatuksensa tuntuvat koko ajan liikkuvan.

Ystävyys lujittuu.

En voi muuta kuin huokailla mukana ja vakuuttua: Eeva Kilpi on löytänyt kuulijansa, sellaisen jonka kaltaista harvalla yksinäisellä vanhuksella on - oikeasti eikä vain muodon vuoksi kuuntelevan ja kunnioittavan, syvästi toisen ajatuksiin paneutuvan vastakaiun. Ja mikä mukavinta: heillä on myös hauskaa keskenään.

Kirjaa etenen häthätää puolessa välissä; yksin jään lukemaan noita kokoomarunoja noiden kahden naisen rupattelun jäädessä sermin taakse:

"Kaikkien näitten ryppyjen alla se olen minä,

tähän valepukuun elämä meidät viimein pakotti,

mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun." 

"Toivo on kasveissa ja eläimissä ja

niissä ihmisissä jotka antavat käärmeen mennä

ja varoittavat hyttystä - Anteeksi jos minä

osun sinuun nyt."

 omat  KIRJA-ARVOSTELUT

Kirjavinkeissä 

 

Hullujenhuoneella

Sieltähän tuo eilispäivän kalterikuvakin voisi olla, ja onkin, ainakin jos on uskominen Rosilan Arkadianmäen kirstunvartijaan niin ei menokaan sen hullumpaa!

- Taetteelijoehen sieluja, sanos Turunen, Heikki, kun kahta tunnepohjia raapivaa teosta tässä vertailen.

Mäkelän Vapaus ja Päätalon Pohjalta ponnistaen vertautuvat toisiinsa. Kulminaatiopisteenä molempien kirjailijoiden itsemurhayritys sekä mielisairaalaan joutuminen. Pilleriä naamaan niin että taju lähtee - pelastakoon jos siippa haluaa.

”Olen mielisairaalassa, hullujenhuoneella!” parkaisee pian Kalle.

Mutta miten suhtautuu Hannu kun huomaa heräävänsä Meilahden sairaalassa:

"Outoa on se, että halu kadota ihmisten maailmasta on täysin haihtunut. Tunnen oloni hyväksi ja selväksi, helpottuneeksikin. Hitto, kaikkea pitää ihmisen tehdä. Typerä mikä typerä."

Kummankin mielisairaalakeikkaa kestää vain kolme vuorokautta.
Hannu pääsee helpommalla, saa homman hoidetuksi kotoa käsin, etänä: ilmestyy kolmena peräkkäisenä aamuna näyttäytymään Lapinlahden psykiatrille klo 8.00. Kalle kituu täydet kolme vuorokautta Hatanpäällä ja pääsee vapaaksi jos, ja kun, Laina takaa ja ottaa vastuulleen väkivaltaisesti riehuneen miehen.

Tiukille se ottaa:
a) Mäkelän vapaan taiteilijan elämä kaikkine nais- ja viinaseikkailuineen;
b) Päätalon taiteilijaelämästä ei vielä tietoakaan tuossa vaiheessa, alla kuitenkin jo seikkailut samankaltaiset sekä viisivuotinen sota päälle.

Kurimuksesta selviää kumpikin.
Ja kirjojakos alkaa syntyä! Tuhansia ja tuhansia sivuja.

Mäkelältä kirjallisempia, arvostetumpia kuin Päätalolta. Vaikka Haavikko aikoinaan epäilikin ja kehotti harkitsemaan kaiken maailman lasten kirjojen ja Herra Huiden julkaisemista maineen menettämisen vuoksi.
- Mikä maine? kyseli Hannu.
Ja kysellee edelleen, kun lukijoista kapelo.
Kalle kyseli samaa ja ihmetteli mikä on kun ei lukeneistolle, kriitikoille kelpaa, vaikka tavan lukijoita pilvin pimein.

Mutta hyvinhän siinä on lopulta käynyt, toisella presidentti Niinistön suoma taiteen akateemikon arvonimi, ja toinen on Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan kunniatohtori.

Niin hulluilta kuin nuo arvonimet, kuten arvonimet yleensäkin, tuntuvatkin.

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös