Rakas Eeva Kilpi III
Turha pelko kumpikin: ei siipeile eikä palvo Anna-Riikka Carlson. Kunnioittaen sekä arvostaen, viimeisen päälle, A-R nostelee Eeva Kilven eteen tämän omaa tuotantoa koti- ja sairaalavierailuillaan Eevan ihmetellessä, onko hän noinkin hienosti tuon ja tuon ilmaissut.
Luontosuhteista useimmiten on kysymys. Eeva Kilpi on niitä ensimmäisiä luonnontilasta ääntä pitäviä ja vaativia kaunokirjailijoita maassamme. Herkällä mielellä hellästi, ei pauhaten Linkolan lailla.
Perhonen ylittää tien: Kootut runot 1972 - 2000, WSOY 2000,
on usein auki ja luennassa mukana Anna-Riikan lukiessa Eevalle tämän ääneen Eevan kirjoituksia. Lukee A-R muidenkin teoksia, joista niistäkin syntyy naisten välille syvä yhteisymmärrys: niin samoilla aalloilla heidän ajatuksensa tuntuvat koko ajan liikkuvan.
Ystävyys lujittuu.
En voi muuta kuin huokailla mukana ja vakuuttua: Eeva Kilpi on löytänyt kuulijansa, sellaisen jonka kaltaista harvalla yksinäisellä vanhuksella on - oikeasti eikä vain muodon vuoksi kuuntelevan ja kunnioittavan, syvästi toisen ajatuksiin paneutuvan vastakaiun. Ja mikä mukavinta: heillä on myös hauskaa keskenään.
Kirjaa etenen häthätää puolessa välissä; yksin jään lukemaan noita kokoomarunoja noiden kahden naisen rupattelun jäädessä sermin taakse:
"Kaikkien näitten ryppyjen alla se olen minä,
tähän valepukuun elämä meidät viimein pakotti,
mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun."
"Toivo on kasveissa ja eläimissä ja
niissä ihmisissä jotka antavat käärmeen mennä
ja varoittavat hyttystä - Anteeksi jos minä
osun sinuun nyt."
omat KIRJA-ARVOSTELUT
Kirjavinkeissä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti