Yhä paranee!

Kesän 2024 kesäteatterikäynnit -  

etäisyydet

1/10 Markku Pölönen (Roukalahti / Liperi - 30 km)

2/10 Tiina Brännare & Eppu Nuotio (Risti / Liperi - 60 km)

3/10 Maria Jotuni (Rääkkylä - 3 km)

4/10 Tiina Markkanen (Potoskavaara / Kitee - 50 km)

5/10  Agapetus (Tohmajärvi - 50 km)

6/10  Ella & Miika Eronen (Möhkö / Ilomantsi - 125 km)

7/10 Yrjö Kokko  (Oronmylly / Parikkala - 107 km)

8/10 Marita Kärkkäinen  (Värtsilä / Tohmajärvi - 76 km)

9/10 Minna Lindgren  (Mönni / Kontiolahti - 75 km)

10/10 perinnetarina / Tomi Kervinen  (Sinkkola / Joensuu - 55 km)

Pidot paranevat - mitä tapahtuukaan, kunhan kymmenen kesäteatterinäytelmää on koossa!

Jos kaksi ensimmäistä kesäteatteria olivat lossin takana lähietäisyydellä, tämä esitys olikin kävelymatkan päässä: sen kuin laskeuduit Paksuniemen rantaan aivan rantaäyräälle. Upeassa kesäsäässä, laineiden liplatus silmien edessä, näit kerralla kaksi näytelmää: mehevän kylkiluun sekä sorsapoikueen liikehdintää kaislikossa.

Uppeeta!  Tuohon näkymään lavastaja Riitta Hyvärinen oli saanut oivan kulissiavun luonnolta. Tämän parempaa kesäteatteritunnelmaa ei ihan hevin voi saavuttaa. Samalla ohjaaja Kirsi Koskelo sai näin luonnosta apuohjauksen.

Ei näyttelijöissäkään valittamista. Heti ensimmäinen iso plussa tuli luonnollisista äänistä: eipä mikkejä poskilla tarvittu. Järveen päin putoava katsomo tarjosi akustiikan kuin antiikin amfiteatterissa. Musiikkikin lähti ilman sähkövirtaa akustisin kitaroin.

Farssiksihan homma meni niin kuin pitikin ja niin kuin kesäteattereissa yleensä joko tarkoituksella tai tarkoituksetta. Nyt ihan tieten tahtoen. Naisnäytelmä Miehen kylkiluu on: miehet melkoisia vätyksiä - nykyaikaa siis parhaimmillaan.

Mammu Koskelo kun Amaliana ja apteekkarin piikana asteli näyttämölle, siitä oli oksat pois ja ukot polovillaan. Mikä mimiikka jälleen! Siinä Ritva Valkamat, Piepposet ja Tapaniset kalpenevat, jopa Siiri Angerkoskikin, jonka 'elokuvamies' sentään muistopatsaana täällä keskellä kylää.

Harmi, jottei hesakeskeinen tv-porukka yllä näille vaaroille. Olisi Mammussa mitä näyttää: nappaa takuulla katsojansa syleilyynsä.

Ja kun tv:stä puhe, on sanottava siitä Amalian veljestä, jotta sen täytyy olla maisteri Frangenin sukulaisia - mitä sopivinta vatvomista niissä naimiskaupoissa oli esillä. Melkoinen veikko ja velikulta tämä Toni Riihiluoma, varsinainen vastakohta tälle kahden naisen koukkuun joutuneelle vätystelijälle, jota Kalevi Harinen mainiosti mallaili.

No, kolme naista on vielä mainitsematta: Anne Salin, tyttöpääksi jäänyt, muttei jäävä vanheneva naisimmeinen, on aina osansa osaava miellyttävine äänineen. Apteekkarin rouva Helmi Linnosmaa jää etäiseksi, kuten kylän kermanaisen pitääkin, laululahjoineen. Farmaseutti Auli Vainio pysyy kylmänviileänä, kuten kirjoitettu on; hyvin hän pitää apteekkarin lähentely-yrityksineen loitolla, ei anna edes kyynärtaivetta suudella.

Vallan mainio nykyversio sadan vuoden takaisista ihmissuhdeprobleemoista. 

Paras tähänastisista, mutta matka jatkuu; tiedähäntä mitä sieltä vielä tulee, kunhan seuraavaksi matkaamme Sydänyhdistyksen retkelle Kyläparin Myllyteatteriin - kesäteatteripassiin leimoja hankkimaan. Toivottavasti ei mikään Frankensteinin hirviövers... 💓😨😱💓

ps 

ai niin, sen kerran kun olisivat antaneet luvan kuvata, ei sattunut kamera kainaloon, mutta fb tarjotkoon komian foton noista näytelmän neljästä kylkiluista:

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

Punahukka

"Punahukka on vakava komedia uskosta, armosta ja anteeksiannosta. Se näyttää mitä tapahtuu, kun tavalliset keskiluokkaiset ihmiset törmäävät isoihin kysymyksiin, joita ei yleensä pahemmin mietitä." Näytelmäkulma 

Ihan piti jälkijättöön käydä kurkistamassa Näytelmäkulman takaa, ymmärsinkö sinne päinkään näytelmän Punahukan idiksen, jonka Riäkkyteatteri meille illan tullen esitti.

No jotenkuten ja sinne päin. 

- Sekavaksi arveli muuan katsoja näytelmän esityksen päätyttyä.

Vaikeapa tuollaisista suurista asioista, varsinkin kun niitä käsitellään ritirinnan, on yksinkertaisen juonen kautta edetä.

Venäjältä salakuljetetut ikonit ja siihen kytkeytyvät perhesalaisuudet oli - kirjailija Kari Hotakainen/ohjaaja Kirsi Koskelo - asetettu vyyhdin purkajiksi.

Perheen veli Pekka veti pisimmän korren: Ilpo Jorasmaa on vuosien mittaan tullut tutuksi vahvoista rooleista - ja nyt sen kuin kypsyy vanhetessaan joutuessaan esittämään nuorempaa adoptioisäksi haikailevaa aviomiestä. Melkoinen tulivuorenpurkaus räjähti eteemme, kun aikansa oli miestä kiusattu ja kun huomasi mihin solmuun oli itsensä saattanut.

Siinä onnistuneesta purkautumisesta tuli näytelmän mieleenpainuva clou. Huipentuma vailla vertaa.

Hyssyttelevä Auli Partio Elina-vaimona hillitymmällä äänellään sopi Pekan vastavoimaksi mainiosti, ja odotettavissahan oli, etteivät hyssyttelyt auta Pekan taivaita tavoittelevien filosofointien maallistamisessa, vaan jossain vaiheessa edessä on räväys&räiskähdys. Tulistumisen aika koitti adoptioneuvoja Kaarinan, Anne Salinin, saavuttua kotitarkastelu- ja soveliaisuusneuvotteluihin pariskunnan kotiin. 

Kunnon räväytys sekä Aulilta että Annelta - johan Ilpo kalpeni!

Tässä vaiheessa havahdun, miten pahasti ristiin oma katseluni oli menossa, kun Pekka, Elina ja Kaarina, roolihahmot siis, olivat muuttunetkin Ilpoksi, Auliksi ja Anneksi.

Eipä tuo lopulta haitannut, paremminkin taisivat inhimillistyä roolihahmot ja niiden esittäjät! Realisoitua.

Tietenkään ei pidä unohtaa pappi-Mammua, joka väkisin tahtoo osaamisellaan, olemuksellaan ja mimiikallaan napata kaikista näytelmistä pisimmän tikun; nyt ohjaajasisko oli määrännyt hänet sivummalle, mutta kuitenkin riittävän näkyväksi.

Tukiaisen Minna kolhona Pietarin huorana, perheen sisarpuolena oli puolensa pitävän kovanahkainen, niin kuin tuohon tilanteeseen joutuneen on syytä ollakin; olemuksessa on ripaus suorasanaista Ståhlia - just just sitä elämänibiisiä.

Ja kun kerta tämä teatteriarvio luiskahti enempi henkilökohtaisuuksiin, niin jätän Pekan Sirpa-siskon, Johanna Niskasen, sekä perheenäidin, Marjatta Karkkulaisen, osasuoritukset ja myös musiikin kommentoimatta, jotta arvostelu pysyisi subjektiona.  

Kannatti istua reilu kaksituntinen koulun auditoriossa, vaikka ekapuolikkaalla vähän silmä luppasi, sillä toka oli rautaa ja terästä. Ja ne näytelmän aluksi ohjaajan pyytämät kolme hurraata olisimme voineet aivan hyvin toistaa esityksen päätyttyä.

Riäkkyteatteri ei ikinä helpolla päästä, mikä onkin sen TM.

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

🏂 hiihdot 6 km /  42 km / € = 7 h

Vanja-eno

Siis: Vanja raataa korvauksetta kuolleen sisarensa maatilalla, jonka tuotot nappaa leskeksi jäänyt ja uudelleen avioitunut epäkäytännöllinen professorismies. Liki viiskymppisenä Vanja saa tarpeekseen ja räjähtää kun tuo proffanpiru sanoo myyvänsä tilan, jotta kykenee viettämään kaupunkielämää nuorikkonsa kanssa. Vanja jäisi osattomaksi, vaille paikkaa ja palkkaa luonaan asuvan siskon tyttären Sonjan kanssa. Kylän lääkäri pyörii talonkuvioissa mukana.

Kukapa ei räjähtäisi.

Istumme koulun auditoriossa katsomassa venäläistä näytelmää. Venäläistä näinä julmina aikoina! 

EI haittaa yhtään kolhot mustanpuhuvat olosuhteet: semmoistahan on Venäjän maaseudulla. Tuntuu kummalliselta, että näin pienessä pitäjässä esitetään omin voimin noin uskottavasti noin syvällistä klassikkoa. 

Ei mitään rillumareita, vaikka ollaan Pakarisen Esan syntymäpitäjässä, melkein Esan muistomerkin juurella.

No niinhän Riäkky-talviteatterissa aina - kesäisin sitten ne kepeämmät kuviot, kuten viime kesän Katri Helena, vaikkei nyt sekään pelkkää ilottelua ollut, vaan taitavasti Kaija Pakarisen ohjaamaa elävää elämää kaikkine panuineen ja liimataisineen.

Kaksituntinen kuluu nopeasti, nopeammin kuin kotona kaksituntinen MM-jalisotteluistunto telkun ääressä. Mielenkiinto yhtä korkealla kuin Enossa, missä kiersimme Vanjan perässä tilusta pitkin, niityllä ja metsässä aina kohtausten mukaan ja missä votkapaukunkin tarjosivat katsojille palkaksi vaellusvaivasta suoraan pullon suusta. Otti ken ilkesi. 

(Katso tukku tärähtäneitä kuvia Enon ulkoilma-Vanjasta!) 😃

Tšehovin ajaton teksti luonnon kunnioittamisesta ja hukkaan heitetyn ihmiselämän turhuudesta kiinnostaa. Ja ennen kaikkea näyttelijöiden takia homma uppoaa sisuksiin, ei pelkästään onnistuneista roolisuorituksista, vaan myös siksi, että kaikki esittäjät ovat pitäjillä pyöriviä tuttuja naamoja. 

Nyt noin toisenlaisina habituksina tuossa edessä!

Ketterä Ilpo Jorasmaa oikkuillen laahustamassa nyt äkäisenä Serebrjakov-vanhuksena, myymässä vaimovainaan tiluksia ja jättämässä lankonsa ja tyttärensä puille paljaille. No vallanmainio äreä kitupiikkihän Ilpo oli myös siinä Dickensin Joulutarinassa. Ilpon luonteen vastaista. Vaatii taitoa heittäytyä nurinniskoin.

Heleä-ääninen Anne Salin Serebrjakovin nuorena viehkeänä vaimona nyt eikä missään toimiston näppäimillä. Ei ihme että kylätohtori Astroviksi heittäytynyt kunnaninssi Kalevi Harinenkin Jelenaa itsellensä hamuilee; kokoa ja näköä takana kyllin miehellä olisi, mutta kun ei anna ohjaaja Kirsi Koskelo eikä Tšehov sen onnistua - ei pusua pitemmälle. 

Harmi. Harmi.

Sonja, Sonja! 

Entä Sonja! Mammu Koskelo peittoaisi eläytymisellään koska tahansa ja milloin tahansa nämä telkusta tutut Tanhupallot tahi Tapaniset, Valkamankin. Uskokaa pois!

Entä itse Vanja-eno? Tänne hännille jäi, muttei huonouttaan, vaan kun Hermanni Nieminen ei asu täällä. Vierailee vain. Ääntä ja taitoa riittää: ikään kuin ammatikseen näyttelisi. Rajarikon seuduilla asuvana lie tarttunut teatterihajua pelkästä seutukunnan ilmasta?

Eikä pidä unohtaa Minnaa ja Aulia niin saadaan näytelmä kokonaiseksi, eivät jääneet pelkiksi kulisseiksi. Ja eihän kulisseja juuri ollutkaan: valkotuolirivi ja pitkä punaliinapöytä keskellä, vasemmalla edessä samovaari ja votkaa pullossa enolle ja tohtorille.

Turhahan tuonne on rekvisiittaa raahata, tiellä vain olisivat valovoimaisille esittäjille.

Tässä muu tieto: Riäkkyteatteri.

omat KIRJA-ARVOSTELUT

Kirjavinkeissä

tänään

Ritva-Elina Pylväs: Aunuksen pääskyset 

Miehet ihan pasksikoja

Katri Helenalla paitsi Timppa - ja nyk. kai.

Turunen joi ja pyssytteli; Danny, no tiedättehän tuon, ja yhä kehtaa; Paalosmaa danymäinen lurkki; Rajalasta puhumattakaan.

Kertauksena vaan nuo ryökäleet.

Ei paljon miehillä arvoa lopulta elämässä, ei Katrin eikä kässärin. Kohan myö ollaan. 

😕😖😛😞

RIÄKKYTEATTERI: Musiikkinäytelmä Katri Helenasta

Tuolla, tuollahan sitä istuttiin yhtenä kauniina kesäiltana. Ja syytä olikin. Kunnon näytelmä siitä kehkeytyi, ja mikä ilma ja miten tyyni pläkä järvi taustalla! 25 °C vielä seitsemän aikaan. Jopa passasi.

On tätä Katria tullut katsotuksi ja kuunnelluksi aikaisemminkin jos paritkin kerrat livenä keikoilla ja konserteissa sekä fiktioina ammattiteattereissa, ainakin Joensuussa ja Kouvolassa. 

Eipä tarvinnut tuntea myötähäpeää nytkään, ei katsojien, ei Panu Rajalana luikerrelleen Kalevi Harisenkaan, joka tauolla joltain läheiseltään noin uteli, eikä muidenkaan esittäjien puolesta.

Maanmainioita olitte ja osasitte kyllin rennosti osanne ottaa kaikki. Ja laulut niin tutut tutuilta kuulostivat, vaikka luomuna laulettiin.

Näin parin päivän päästä vieläkin hykerryttää se Anne Salinin bensapumppu ja ennen kaikkea ruotsinsekaisia puhuva tehtaanrouva. Brá!

Iloksi olitte kaikki - ja siihenhän se oikea Katri Helenakin aina pyrkii ja painottaa, jotta: helpotusta arkeen, huolista hetkeksi pois. Vaikka on hällä itellään ollut kestämistä.

---

ps

harmi kun kamera jäi kotiin, kun ei näitä teattereita ikinä saa kuvata, niin eikös nyt olisi saanut: suorastaan kehottivat kuvaamaan ja levittämään eteenpäin! On tyydyttävä tähän tämmöiseen kopiointiin:

Käykääs enshättään täällä - kuka sinne pääsee.

omat KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

Paikalliset hassuttelijat

👀 Tuanon nämä kaksi tyttöä kävivät pelottelemassa kahta syysillanhämärissä kynttilän valossa kahvinjuojavanhusta lähes ravalle. Nytkös ilmestyivät keskellä kirkasta (no jaa: oliko tänä kesänä yhtään kirkasta) päivää ihan toisenlaisina, ja muillekin kuin noille kahdelle kahvia juovalle vanhukselle.
Niin pirtsakoina, niin pirtsakkoina, jotta pois pelko!

Nyt oltiinkin oikeassa näytelmässä: Heinähattua ja Vilttitossua katsomassa. Kesäteatterissa, kuinkas muuten. Oli lämpöasteita melkein kymmenen ja samat lukemat tuulta pohjoisesta.
Vaan sekös haittasi, ainakin tytöille lämmin tuli: sen verran liikettä, vauhtia ja vipinää estradilla riitti kun tytöt sinne tänne vipelsivät.

Ja äänikin kuului, kuten kaikilla muillakin esiintyjillä, vaikkeivät mikkejä käyttäneet ja vaikka siis tuuli ja tuiversi. Toisin kuin siellä mihin vasta olimme pettyneet.
Ja entä se ilmehdintä!

No nyt oltiin täällä, osa yleisöstä vilttiin kääriytyneinä, osa toppatamineissa.
Mutta kaikki lämpimin miettein: osasivat näyttelijät viihdyttää.

Sehän näissä vielä paikallislisäplussana, se kun saattavat yhenäkin kylillä vastaan pyöräillä tai kunnantalolla virka-asioissa istua pöytänsä takana tavattavissa tai keneen missäkin törmätä, niin kuin nämä tytöt omassa keittiössä meitä vanhuksia pelottelemassa silloin kurpitsajuhlailtana. Vaikka taisivat työt kyllä enemmän pelätä meitä vanhoja: me kun istuimme kalpein naamoin melkein pimeässä keittiössä tummien hirsiseinien sisällä  👀  ja päästimme suustamme böön!.  👵👴

Palkitut

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös

Jänönen hyppeli estottomasti

Säätiedotus: klo 18 voimakkaita ukkospuuskia ja runsasta sadetta.
Teatteriesitys: klo 18 tympääntymistä kiivaaseen elämäntahtiin; naurunpurskahduksia.

Tiedotus säästä ja ulkoilmateatterista. Ilmatieteenlaitoksen ennuste vailla perää - myräkkä alkoi vasta näytelmän päätyttyä klo 20. Tiedekään ei aina tiedä.
Teatteriesitysodotus sen sijaan piti kutinsa. Arto Paasilinnan (1942, elää) linja pysyi, vaikka ohjaaja olikin lisää leikitellyt, modernisoinut muutamia kohtauksia nykyaikaan - Jäniksen vuoden (1975) ilmestymisestä sentään jo huitkotvanen. Mitäs siitä vaikkei Huovis-Veikko kovin korkealle Paasilinnoja arvostanut, kansaakos se haittaa, sillä: mikä naurattaa niin se naurattaa - minkäs sille.

Yhtä hyvän esityksen Riäkkyteatteri  oli koonnut uudenuutukaiselle estradille kuin viimeksi näkemämme näyttelijätyön koulutuksen 2016-17 teatteri Rajarikon mainio Jäniksen vuosi -lopputyö. Siellä sentään tarvittiin toteuttamaan Arton ajatuksia toistakymmentä näyttelijää, kuten kuvasta näkyy, kun taas täällä meijerin rannassa saman toteutti neljä henkilöä, jos pois lasketaan nuo näkymättömät ohjaajat, Kirsi Koskelo, sun muut puvustajat (Helena, moi! 👵).

• Insinööri Vatasena oli insinööri Harinen. Tyylikäs esitys Kallelta vähällä koulutuksella, tai vähemmällä kuin mitä insinöörikoulutus kestää.
• Lopuilla kolmella näyttelijällä piti sitten kiirettä kun piti roolitella sen kymmentä muuta. Anne Salin tuumikin pollarista sairaanhoitajaan siirtyessään jotta tämmöstä se resurssipula teetättää, mikä lisäsi, tarkoituksella, huvittavuutta esitykseen. Annen ääni on kaunis ja esiintyminen rauhallisen leppoisaa, jotenkin kotoisen oloista - hyvässä mielessä.
• Entä Mammu Koskelon habitus, onhan se nähty vähän siellä ja täällä: Voimallinen! Estoton. Sen sorttinen pärsoona jotta johan lähtee! Ja lähti ja irtosi! Empaattinen. Sympaattinen. Ja kaikki sopivat sivistyssanat tälle hyppelevälle elukalle. Ja yks suomalainen adj. päälle: Taitava. 
• Nuori Anna Antikainen selvitti tuhannet roolinsa sen kummemmin varjoon jäämättä noiden naiskonkareiden rinnalta: äänen vahvistuessa yhä paremmaksi tulee - perästä kuulemme vielä.

Mites Lea Laven lauloikaan että Se on kyllä nöu tänk juu! Tässä tapauksessa perätön sekin tiedote - pudottakaamme tuo nöu pois - plus lisäkiitokseksi liitämme vielä nämä luojan mahtavat kulissit:

Nuutis-Heikin fotosta osa

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös



Ilmetty ope

- Ihan kun meijjän ope! olin kuulevinani kuiskeita menneiltä ajoilta.
- Just tuolleen se riehaantu yhen äkin.
- HUMPUUKIA! huusi ja kehu Linkolaa.

Ne nuo teatteriesitykset ovat vallan mainioita, pääsee tuommoiseenkin tunnelmaan halutessaan, vilkaisemaan itseään uudemman kerran peilistä.

Hittolainen! Huvitti tuo tyyppi estradilla: kitupiikki, visukinttu, Roope Ankka. Ilmetty minä!

Tämä ajastaan jälkeenjäänyt työnsankari Ernesti Kituri, Ebenezer Scrooge, Ilpo Jorasmaa, sentään viisastui lopulta, kun näytettiin kolme menneisyyden omaa kuvaa. Tiukassa oli, mutta löytyihän jalo joulunsydän miehestä - ja kukkaron nyörit aukesivat.
Kaikille tuli hyvä joulumieli.

Dickensiä tämä: Saiturin joulu.

 

Laadukas talviteatteri Riäkkyteatteri esitti vauhdikkaan version Dickensin rahapulassaan kirjoittamasta menestystarinasta. Symboloiko teatterikipale myös tätä itsenäistä, itsepäistä kuntaa, mene ja tiedä? Kuntavertaus käväisi mielessä senkin takia kun pääosan vetäjänä entinen kunnanjohtaja.

Oli menoa ja meininkiä, vastakohtia niin ihmisissä kuin tapahtumissa. Ilo ylimmillään. Suru syvimmillään. Ja sopivasti hiljentymiä riehan keskellä.

Kolmisenkymmentä näyttelijää ja näyttelijän alkua nasta laudassa lavalla (kunnan asukasluku 2250) ja katsomo (toistasataa) täynnä. Kyseessä sentään jo viides esitys.
Menestystarina, siis.

Hyvin vedit osasi, Ilpo, kun pystyit palauttamaan samaistumiskohteen elävänä mieleen. Siinä samalla toteutit myös ohjaaja Kirsi Koskelon asettaman näyttelijäntehtävän: "Kaikki on kuitenkin yksinkertaisimmillaan kiinni ihmisestä, näyttelijästä, joka kuvittelee olevansa tarinan henkilö, vaikka onkin joku muu."

Oli tunnelmallista saapua joulunpunaiseksi valaistuun joulun- eikun koulunpihaan ja hyvillä mielin puolentoista tunnin jälkeen poistua samoissa tunnelmissa. Kyllä tämä tuokio kirkkaasti korvasi Kauneimmat joululaulut!

hiihdot 10/119 km = 16 h

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös

Eeva-Kaarina Volanen - kukkulan kuningatar 9

Teatteri kiehtoo läsnäolollaan. Ei leikkauksia, ei uudelleenottoja - tulee mikä sattuu tulemaan. Ja kaikki tuossa yltöhollilla.

Viikolla isolta kankaalta kävimme katsomassa Misen eli Hugon Kurjat: Les Misérables.
Musikaali kurjista - aika hurjaa! 
Musikaalin olimme nähneet Lontoossa teatterissa.
Lontoo veti pitemmän korren, koska se joutava rennymäinen verenvuodatus ja kanuunanpauke puuttui niin kuin teattereissa aina: se pahin jää kunkin katsojan oman pään tuotettavaksi kullekin sopivalla volyymilla. Se on suuri helpotus.

Eilen illansuussa oma kyläteatteri, Riäkkyteatteri, esitti Se rakkaus, se Rakkaus -koostenäytelmää oman kylän voimin. Paikalla olimme. On siinä oma hohtonsa, vaikkei näyttelijätyön aivan Ellan luokka olisikaan, saati Eeva-Kaarinan, jonka tänään Taiteilijakukkulalla tapaamme.

Näyttelijä, akateemikko Eeva-Kaarina Volanen (1921-1999) Kuusankoskelta, ilman näyttelijäkoulutusta. Mahdoton määrä roolisuorituksia kaikenlaisilla estradeilla ja monta kuolemaa sai Kansallisteatterin näyttelijä näytellä. Lääkäri kysyikin loppuaikoina, onko helpompi kuolla kun on jo monta kuolemaa näytellyt. 'Ei apua' kuului vastaus.

"Muista että yleisö itkee, mutta sinä et" ohjasi Teatterikoulun rehtori Vilho Ilmari teatterikoulua käymätöntä  Eeva-Kaarinaa. Samoin: "Ramppikuume on vain itsekkyyttä!" Taiteilijaprofessuurin aikana Volanen sitten itse opetti Teatterikoulussa näyttelemistä eli ammattitaidon ja perinteen siirtämistä uusille näyttelijäpolville. Kokemuksella.

Elämän kokeneena hän tiesi:
"Hyvän näytteleminen on vaikeaa, koska hyvällä on ainoastaan yhdet kasvot, pahalla niitä on tuhat mistä valita."



-8  13/826km/€

1-2-3-4-5-6-7-8-9-10-11-12-13-14-15-16-17-18-19-20-21-22-23-24-25-

26-27-28-29-30-31-32-33-34-35-36-37-38-39-40-41-42-43-44-45-46-

47-

48-

49-

50