Vanja-eno

Siis: Vanja raataa korvauksetta kuolleen sisarensa maatilalla, jonka tuotot nappaa leskeksi jäänyt ja uudelleen avioitunut epäkäytännöllinen professorismies. Liki viiskymppisenä Vanja saa tarpeekseen ja räjähtää kun tuo proffanpiru sanoo myyvänsä tilan, jotta kykenee viettämään kaupunkielämää nuorikkonsa kanssa. Vanja jäisi osattomaksi, vaille paikkaa ja palkkaa luonaan asuvan siskon tyttären Sonjan kanssa. Kylän lääkäri pyörii talonkuvioissa mukana.

Kukapa ei räjähtäisi.

Istumme koulun auditoriossa katsomassa venäläistä näytelmää. Venäläistä näinä julmina aikoina! 

EI haittaa yhtään kolhot mustanpuhuvat olosuhteet: semmoistahan on Venäjän maaseudulla. Tuntuu kummalliselta, että näin pienessä pitäjässä esitetään omin voimin noin uskottavasti noin syvällistä klassikkoa. 

Ei mitään rillumareita, vaikka ollaan Pakarisen Esan syntymäpitäjässä, melkein Esan muistomerkin juurella.

No niinhän Riäkky-talviteatterissa aina - kesäisin sitten ne kepeämmät kuviot, kuten viime kesän Katri Helena, vaikkei nyt sekään pelkkää ilottelua ollut, vaan taitavasti Kaija Pakarisen ohjaamaa elävää elämää kaikkine panuineen ja liimataisineen.

Kaksituntinen kuluu nopeasti, nopeammin kuin kotona kaksituntinen MM-jalisotteluistunto telkun ääressä. Mielenkiinto yhtä korkealla kuin Enossa, missä kiersimme Vanjan perässä tilusta pitkin, niityllä ja metsässä aina kohtausten mukaan ja missä votkapaukunkin tarjosivat katsojille palkaksi vaellusvaivasta suoraan pullon suusta. Otti ken ilkesi. 

(Katso tukku tärähtäneitä kuvia Enon ulkoilma-Vanjasta!) 😃

Tšehovin ajaton teksti luonnon kunnioittamisesta ja hukkaan heitetyn ihmiselämän turhuudesta kiinnostaa. Ja ennen kaikkea näyttelijöiden takia homma uppoaa sisuksiin, ei pelkästään onnistuneista roolisuorituksista, vaan myös siksi, että kaikki esittäjät ovat pitäjillä pyöriviä tuttuja naamoja. 

Nyt noin toisenlaisina habituksina tuossa edessä!

Ketterä Ilpo Jorasmaa oikkuillen laahustamassa nyt äkäisenä Serebrjakov-vanhuksena, myymässä vaimovainaan tiluksia ja jättämässä lankonsa ja tyttärensä puille paljaille. No vallanmainio äreä kitupiikkihän Ilpo oli myös siinä Dickensin Joulutarinassa. Ilpon luonteen vastaista. Vaatii taitoa heittäytyä nurinniskoin.

Heleä-ääninen Anne Salin Serebrjakovin nuorena viehkeänä vaimona nyt eikä missään toimiston näppäimillä. Ei ihme että kylätohtori Astroviksi heittäytynyt kunnaninssi Kalevi Harinenkin Jelenaa itsellensä hamuilee; kokoa ja näköä takana kyllin miehellä olisi, mutta kun ei anna ohjaaja Kirsi Koskelo eikä Tšehov sen onnistua - ei pusua pitemmälle. 

Harmi. Harmi.

Sonja, Sonja! 

Entä Sonja! Mammu Koskelo peittoaisi eläytymisellään koska tahansa ja milloin tahansa nämä telkusta tutut Tanhupallot tahi Tapaniset, Valkamankin. Uskokaa pois!

Entä itse Vanja-eno? Tänne hännille jäi, muttei huonouttaan, vaan kun Hermanni Nieminen ei asu täällä. Vierailee vain. Ääntä ja taitoa riittää: ikään kuin ammatikseen näyttelisi. Rajarikon seuduilla asuvana lie tarttunut teatterihajua pelkästä seutukunnan ilmasta?

Eikä pidä unohtaa Minnaa ja Aulia niin saadaan näytelmä kokonaiseksi, eivät jääneet pelkiksi kulisseiksi. Ja eihän kulisseja juuri ollutkaan: valkotuolirivi ja pitkä punaliinapöytä keskellä, vasemmalla edessä samovaari ja votkaa pullossa enolle ja tohtorille.

Turhahan tuonne on rekvisiittaa raahata, tiellä vain olisivat valovoimaisille esittäjille.

Tässä muu tieto: Riäkkyteatteri.

omat KIRJA-ARVOSTELUT

Kirjavinkeissä

tänään

Ritva-Elina Pylväs: Aunuksen pääskyset 

Vanja-eno Enossa

 

 

nuoren energian paloa katsoo mielellään

Ei näihin voi ikinä pettyä! Energiapaukkuihin. Näitä enemmän: Myrskyä ja Kolmea sisarta.

Tällä kertaa Tsehovin kertomus miehestä, Vanja-enosta, joka alle viisikymppisenä tuntee itsensä vanhukseksi ja elämänsä turhaan eletyksi: raataa nyt itsensä kuiviin maatöissä ja kantaa hedelmät lankopuolen nieluun!

Suomen taiteellinen metsäteatteri esittää Anton Tšehovin näytelmän: VANJA-ENO

20 katsojaa mahtuu kuhunkin esitykseen: näyttämönä kokonainen pihapiiri ja koko maailma. Silti meitä pääsee 'sisään' ainoastaan 20 valittua henkilöä tai hölmöä, miten sen nyt ottaa.

Siinä lähtökohta, jonka kirjoitin jo perjantaina 9.8. klo 9.15. Viimeinen esitys, ulkona siis, illalla klo 19.00 meteorolog-kerttujen ja -miinojen pelotellessa ukkosilla, sateilla ja salamoilla.

***********************************************************************************************

Nyt näytelmän jälkilöylyissä tämä, jonka kirjoitin lauantaina 10.8. klo 07.15. - Ei siellä mitään ukkosta ilmassa ollut, näyttämöllä sitä enemmän ukkosti ja salamoi!

Olihan esitys ja mikä elämys! Ehdottomasti Vuoden Tapaus, joka takuulla vavisuttaa mieltä ja miestä vielä loppuvuodestakin. Mikä ohjaus, Esa-Matti Smolander, mikä oman pihapiirin lavastus, Reima Hirvonen!

Tuommoista turkkamaista lopputulosta ei löysällä otteella tehdä: ruumis soittaa ja käy edellä mielen tiellä. Miellytti ja vihlaisi jo ohjaaja Smolanderin käsiohjelmakirjoituksen alku: " minä en ole vaarallinen  häpeän itseäni  minä haluan omistaa ja ostaa  " Ja ennen kaikkea se, että vielä joku nuori oikeasti haluaa asua maalla: "suomen taiteellinen metsäteatteri on vuonna 2013 perustettu teatteriseurue  se on syntynyt vastaliikkeenä kaikkien ihmisten kaupunkiin muuttamiselle"

**************************************************

Taas vaihtunut päivä, kirjoitan tätä nyt sunnuntaina varhain klo 5.20 - piti eilen lopettaa kun Moskovan MM-yu-kisat painoivat päälle: Yle aloitti lähetyksensä heti aamusta.

Yksi syy miksi kirjoitan näin hajanaisesti ja pitkällä aikavälillä on myös itse näytelmässä, sekin keskeytyi aina mitä kummallisiimmista syistä, varsinkin painija Astrov oli aikamoisen luonnollinen selittämään keskeyttämisen syitä; välillä aivan kolkutteli ikään kuin tuntui josko joku meistä katsojista olisi keskeytyksen aiheuttanut. Kyllä Vanja-enokin keskeytyksiin 'syyllistyi'.

Mutta te jotka ette mukana olleet, tiedoksi: Koko vaaramaisema oli näyttämönä ja esitysareenana 4 ha peltoa ja metsänreunaa, kaikki piharakennukset, etenkin sen katot aivan pelottavissa määrin. Täytyy pistää loppuun montakin valokuvaa jotta ymmärrätte tilan ja tilanteen. Peli oli muihin teattereihin verrattuna reilua: ainoastaan lopun heinäladossa tapahtuvaa pesukohtausta, kuolemaan lähtöä, ei ollut lupa kuvata, kai siksi kun näyttelijät yhtä lukuunottamatta olivat alasti. Tunnelma sisällä navetan päädyssä kynttilöiden valossa, kuoleman kynnyksellä, pääskysten lennellessä laipion korkeuksissa, oli tihkuva - monella tavalla. 

Jäi näytelmästä hyvä maku suuhun myös siksi että katsojille tarjottiin pullosta viinaryyppy, jos kelle kelpasi; otin niin ilkesi paremmin katsoa.

Elämässä, näytelmässä, oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita, komiikkaa ja ennen kaikkea tragediaa tai siis kärsimystä, jota kaikki, Vanja-eno eniten, tunsivat. Vielä kuolleeksi julistettuna, viime henkäyksen antaneenakin, Vanja nousee kuolintilastaan houreilemaan ja siskon tytöllä on työ ja tuska raahata eno takaisin kuolleiden kirjoihin. Niin kovasti Vanja-eno katui ja häpesi elettyä elämäänsä että kuolleistakin vielä nousi. Paitsi että hän raatoi kaiken entisen lankonsa hyväksi, hän rakastui tämän vaimoon. On siis syytäkin hävetä ja katua.

Voimakas esitys koko sakilta, väkivahva.  Terho Aalto  Milla Hilke  Simo Kuusterä  Emma Mattila  Hannele Turunen  Matti Pajulahti  Jatkakaa! Teitähän jäi ikävä, tai niin joo -  Serebrjakovia, Marijaa, Astrovia, Sonjaa, Jelenaa Vanjaa.

 

**********

Tässä näitä kuvia.

Ai niin sitä ennen vielä yksi asia: atmosfääri oli ennen näytelmää jo hieno pihapiirissä; me katsojat istuimme aikamme ennen h-hetkeä kaikkine sadevarusteinemme huterilla tuoleilla ja punaisiin neniimme levisi takana olevasta saunasta savun tuoksu ja korviin kuului vastanläiske kun näyttelijät valmistautuivat illan esitykseen.