Veljet, mikä poljento, mitkä sanat! Noihin kolmeen palaan usein jos päivä alkaa tylsältä vaikuttaa; on varmaa että hymy palaa ja - suhteellisuudennaju:
torkottaa ihminenkin otsansa tuntosarvea elämään...
Se ei ole paljon mitä ihminen tietää ja tuntee, vaan näin vähän se on: . .
Kun kuoriainen tapaa esteen, se vetäytyy kuoreensa, mutta annas olla kun ihminen lyö otsansa kallioon 'vasta silloin aloittaakin tosi vähdin'.
Luulee tietävänsä paljon.
Luulee vuorta sijoilta siirtävänsä silloin, kun
tiedon karva vain taipuu lymillensä kallion kupeeseen ja nuolee sukana hievahtamatonta!
Eli eipä ihminen näe kallion seinän takaista, vaikka luulee selvän saavansa ja viisas olevansa, kun jo osaa luokitella nisäkkäätkin ja piirtää tähtien kartat ja nimetä kiilut taivailla ihmiskielen nimiin.
*** !dingdong! ***
Varmaan viimeinenkin lukija on huutaen häippässyt tässä vaiheessa tältä potulta pyyhkimättä, saanut sätkyn. Mutta minkäs mahat.
Näki Kilven Volterkin karkuun juosseita tuotettuaan yllälainattua tekstiä jota juuri kukaan ei tohtinut tikullakaan koskea: Alastalon salissa ensimmäistä osaa myytiin 800 kappaletta ja toista osaa enää 600.
Ja tätä maan mainiota Suljetuilla porteilla viimeiseksi jäänyttä elämänsä loppulitviikkiä ei kovin moni ole löytänyt käsiinsä vieläkään, taikka sitten ei yksinkertaisesti ole rohjennut tarttua, vaikka aarre se on.
Mutta aarteet, niin - niiden kuuluukin kätköissä piileksiä.
Yo. ylistys nyt vain sen innoittamana kun pyhäisessä Hesarissa oli juttua Volter Kilpi -viikolta Kustavissa ja Juha Hurmeen nappiin osuva oivallus:
Kilven teksti voi näyttelijälle olla aluksi vaikeaa, Hurme sanoo. ”Mutta kun sen kerran tajuaa, riemu on mahtava. Ihan kuin oppisi soittamaan jotain soitinta!”
