Yksi mieleen jäävimmistä kirja-arvosteluista ja samalla kirjoista kriitikkouran alkutaipaleeltani on Raisa Lardot´n Ripaskalinnut. Viisivuotias vepsäläistyttö Äänisen rannoilta joutuu lähtemään perheen mukana sodan jaloista Suomeen, tuohon hienoon maahan.
Eikä sopeutuminen ota onnistuakseen. Ripaskalintu mikä ripaskalintu.
Isä palautetaan sodan loppuhaminoissa Siperiaan kuolemaan; tyttö vilkuttaa äidin kanssa vaunulle, josta isä varmasti näkee heidät vaikkeivät he näe isää.
Sinne joutui. Kaiho kaipuu jäi ja tunne, pysyvä paha mieli: Kaikki jotka levittävät rakkautta, kuolevat aina ensimmäisinä pois.
Eeva Kilpihän myös näistä on muistanut taajaan mainita, eikä suotta.
Vaan mitä kirjoittaa kriitikkountuvikko lehteen, kunhan ei opastaisi olemisessa!
"Kirjoittajaa voisi muistuttaa: älä ole katkera tälle maalle, tälle kansalle, sillä ikänsä paikallaan tässä tai missä tahansa maassa asunut myös kokee irrallisuuden, ajan muuttumisen, ihmisenä muuttumisen tuskaan, ei kaikki läheskään ole paikasta kiinni!"
Mutta sitten puhuu kyllä viisaita - jo silloin! heh
"Ripaskalinnut on syvä kirja, kun laajentaa sen kehää, se antaa avaimet itsekullekin miettiä omaa ripaskalinnun osaansa tässä maailmassa ja tässä elämässä."
On näköjään julkaistu Karjalaisessa otsikolla 'Lapsi sodan tiellä'' pitkänäperjantaina 24.3.1978 - joten arvostelun sävyhän on mitä sopivin ajankohtaan.
Ja yllättäen:
Nyt tuli uusi pitkäperjantai ja pääsiäinen 2016.
Mitä kummaa kuulin ja näinkään: HS 26.3. kirjoittaa jutun Raisasta ja Andrésta!
Puolivuosisataa puolison hoitajana
Sopii lukea, myös katsoa ja käydä kirjailija kotisivulla!
Ja kriitikon hävetä opastushalujaan sekä jatkuvaa tietämättömyyttään Raisa Lardot'n Ripaskalintujen jälkeisestä 17 kirjan urasta.
+3°C talven hiihdot/ 730 km//€
Lardot kertoo kotisivulla elämäntarinassaan kirjoittamisen merkityksestä. Niin se vain on.
VastaaPoistaEJ
PoistaKun ei osaa soittaa, ei piirtää, niin kirjottaminen jää henkireiäksi sielulle.
Tuskinpa kirjailija on pahastunut opastuksesta. Paljon hankalampaa on, jos kritiikki vaikenee. Esimerkkinä vaikkapa tapaus Raija Siekkinen, jonka viimeisen novellikokoelman Hesari huomioi vasta kuoleman jälkeen, pahasti myöhässä.
PoistaVaikka omaishoitajia on miljoona, lienee Lardot erikoislaatuinen tapaus. Ainakin hän antaa kasvot uhrautuvalle joukolle.
EJ
PoistaLienetkö lukenut tuon Haahtelan:
http://www.ess.fi/uutiset/kulttuurijaviihde/2010/01/20/joel-haahtela-nostaa-raija-siekkisen-takaisin-tapetille
Miulta on jääny väliin - tuokii hyvä.
Hiis kun ei ehi kaikkea: Nytkin piti tehä muka tärkeämpää eli käyvvä vessattiissa hiihtämässä järven jäällä heti aamutuimaan.
Kaks joutsenta laskeutu kuhertelemaan siihen suksien etteen, röyhkeesti kun eivät tuntunu näkevän muita kuin toisesa!
ps
myö vaimon kanssa tietysti paheksuttiin kovin moista innonnäyttöä, ettemme sanoisi luonnottomuutta. ;)