On vaikea uskoa tai lukea kenestäkään ihmisestä noin ylistävää tekstiä.
Ja pisteenä iin päälle vielä tämäkin kunnia, ja hyvissä ajoin: jo vuonna 1967 hänet vihittiin ensimmäisenä maailmassa muotoilun kunniatohtoriksi Lontoon Royal College of Art:ssa; samassa yhteydessä arvonimen saivat kuvanveistäjä Henry Moore sekä Edingurghin herttua, prinssi Philip.
Uskoa tai ei niin noin se vaan menee!
Timo Sarpaneva (1926-2006) Helsingistä haki alkukipinän lasiseen maailmaansa ukki-Abelin pajasta Pielavedeltä polkiessaan pikkupoikana palkeita kyläsepän pikkuapurina. Kuoli kolmeen vakavaan aivosairauteen muutamaa viikkoa ennen kashdeksankymppisiään, maailma valloitettuna elämä ei.
Niin se vain menee, yhden ihmisen osa: ei se pitkä ole.
Näinikkään ajatteluttaa Pietarin pääsiäisen jälkeen, noiden hurjien hallitsijoiden tsaari Pietari Suuren ja keisarinna Katariina yhtä suuren tai suuremman jälkeen ja kaikkien tsaarien ja Leninin, Stalinin, Breznevin jälkeen: paljon on aikaansaatu - ja enemmän pahaa julmaa kuin hyvää lempeää.
Onneksi toisin on taiteilijoiden: hyvän jäljillä ovat olleet, hyvää aikaansaaneet, vaikka miten itse paha heitä kutakin on kuristanut, riivannut ja pakottanut luomisen töille - iloksi ja rikkaudeksi jälkipolville ja aikalaisilleenkin.
Muistettava kuitenkin on: ihmisiä vain hekin, yhtä vajavaisia kuin kuka tahansa ja on oltava valmiina lähtöön.
Niin kuin Timo Sarpanevan haudalla lukee Edith Södergranin runosta Kaikkiin neljään tuuleen viimeinen säe:
Minulla on portti kuolemalle - se on aina avoin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti