Waltarin takakansi

 Suuri Illusioni

Mika Waltari (1908-1979) oli yhdeksäntoista kirjoittaessaan Pariisissa parissa kuukaudessa tämän illusionsa. Takana oli jo nössipoikana kirjoittama kirja Jumalaa paossa, jonka Suomen Merimieslähetysseura oli tilannut ja kustantanut (1925) ja jota Waltari häpesi. Se esikoislapsilipsahdus oli kyllä omatekemä (päinvastoin kuin Viljasen ja Vaaran lapsi, jonka isäksi se paheellinen juoruämmä Caucher edellä väitti). Esikoisekseen hän mielsi Suuren illusionin, jota sitäkin sittemmin 'kypsyttyään' väheksyi.

Kirja ei kaivanne vähäpätöisen nykylukijan arvostelua, koska arvostetut lukukykyiset koulutetut (tri ja maisteri) arvostelijat ovat takakannen mukaan löytäneet olennaiset:

 Rafael Koskimies, HS: "Ainulaatuinen meidän kirjallisuudessamme, harvinaisen lahjakkuuden näyte ..." 

 Elsa Enäjärvi, US: "Tällainen kirjallisuus on elävää runoutta."

Mikä sitten on tuo Waltarin suuri illuusio?

Puolet kun kirjasta olen lukenut, olen löytänyt Waltarin vastauksena ainakin kaksi (harha)kuvitelmaa: nuoruus ja rakkaus.

Nuoruus:

"Minä tunsin, kuinka äärettömästi Hellas kadehti Pikkuveljeäni, hänen nuoruuttaan ja hänen uskoaan kaikkeen siihen, mikä meille oli muuttunut illusioniksi."  

nuorukainen / turmeltunut kirjailija

Rakkaus:

"Näitä naisia, jotka pettävät heitä, vievät heidän rahansa, kun he ovat humalassa, istuttavat heihin parantumattomia tauteja, he ovat kuitenkin näille illusioni haaveilevasta ja arasta rakkaudesta - kaikesta kauneimmasta mitä he osaavat ajatella."                                                                     (yleinen)nainen / (meri)mies

Kai se tuo Rakkaus on se suurempi I? 

Luetaas loppuun niin nähdään.

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

🏂  +3°C hiihdot   15 km / 621 km / € = 101 h

Veljeskansan viha ja rakkaus

29.4.  pe  Kadonnutta kauneutta etsimässä

klo 8.37

Liiga päättyi Tapparan juhliin, TPS toisen kerran peräkkäin jäi hopealle (Lukko voitti viime vuonna). Liigapassin lopetus.

Jääkiekko on kaikkea muuta kuin esteettistä katsottavaa, siinä missä nyrkkeilykin, mutta jostain syystä kiehtovan primitiivistä*. Jalostettua sotaa, jossa totellaan tuomareita. Toisin kuin

Putin.

Putinilla tuomareita ei ole, itse itsensä tuomari, joka sohii nurkistaan. 

Tuoko on ihmisen elämän tarkoitus? Tuholaisuus. Hävityksen kauhistus.

Tässä ajassa ei kauneuden kokeminen pahaa tekisi - taide-elämys. 

Ei sentään muoti, saati muotisuunnittelija kehiin kauneutta edistämään. Paikallaan Mattibuun hämmästys: - Kuuntelitteko radiosta? 

- Siellä esiintyi, ihan tosissaan, muotisuunnittelija. - Semmoinen homma! - Muotisuunnittelija. - Tuli mieleen Huovisen novellit.

Sano muuta. Ja elä jo muuta virka!

Kauneutta tarvitaan, jo luodun lisäksi. 

Onnekseni löydän sitä iltaisin kirjasta, jota pätkittäin hartaasti nautinnolla oikein lukutikun kanssa sana sanalta hiljokseen etenen.

Tätä runollisen laulullista romaania, joka kertoo kahden veljeskansan (=sisaruskansan) vihasta ja rakkaudesta:

linkki

* SK/Leena Sharma

omat KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä 

hiihtelyt: 4 km  1120 km/€  174 h

Opiskelemassa

luokanopettajaksi Joensuussa 1971 - 1974

- Varmistivat ensin vakisuhteen yksinäisyyden pelossaan, jotta olisi sitten minne mennä juopottelureissuiltaan.  

Jotenkin noin kademielin lokeroimme nuo menomiehet, musapojat, jotka ketkuttelivat jotenkuten eteenpäin suht säntillisessä opekoulutuksessa. 

Opetus oli pitkälti kurssimuotoista, kaukana akateemisesta vapaudesta, vaikka korkeakoulussa opiskeltiin, vissiin osin seminaariperuja.

Kirjokansi 2021. 279 s.
Kansi: Jussi Virratvuori

Musisointi, politikointi (vas), juopottelu, lintsaaminen. Siinä opettajaksi opiskelun täyskuva edessämme, siis tuon 'poikamies'porukan. 👀

Olemme Joensuun korkeakoulun / nyk. Itä-Suomen yliopiston luokanopettajakoulutuksessa 1971 - 1974 joviaalin Heikki Kirkisen ollessa korkeakoulun rehtorina. 

Hannu Tikkanen on kirjoittanut noista ajoista suht. yksyhteen romaanin Musta Ryssä ja Sininen Enkeli. Kuvaava nimi, sillä nuohan olivat sen aikaisia juomia, joita opiskelijat Wienittäressä sun muissa kapakoissa nauttivat nelosoluen lisäksi.

Olinhan siellä minäkin. MUTTA. Ihan kuin en olisi ollutkaan, jos siellä tuollaista oli. 

Aivan kuin olisi käyty eri 'koulua' samaan aikaan! Mutta hän ja he olivatkin öisin liikkuvia musamiehiä. Meille tasaisemmille nössyköille riitti vähempikin ilonpito, so. silloin tällöin ilta Wienittäressä, Skotti Pubissa ja Karjalantalolla ja muutamana aamuna luennoilta luistaminen hyvän syyn takia, esim. Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen imaistessa intensiteetillään päiväksi mukaansa jne. ja yms. 📖 😇 📚

Mutta Hannupa kertoo toisenlaista.

Musta ryssä on myös Vesa ja Sininen enkeli Leena, 'juomat' sekoittuvat toisiinsa, ihastuvat; Vesa kimaroituu enemmän, aivan kaikesta sielustaan ja sydämestään. Tämä osin yksipuolinen rakkaustarina on kirjan peili, joka heijastelee Vesan mielialoissa loppuun saakka.

 

Vesa tulee Hesasta tänne periferiaan, jumalanselän taakse. Kotiutuu hyvin. Joensuun popmuusikot ry on juuri kesällä perustettu ja Vesa on siinä hommassa pian sisällä. Kohta jo järjestetään ensimmäiset festarit - ja niin Ilosaarirock saa alkunsa eikä loppua näy.

Vesa löytää Anjan Ruotsiin häipyneen Leenan tilalle ja rimpuilee kakkosen papereilla opeksi tuntien olevansa väärällä alalla; onneksi pelkän musan opettajista on kapelo.

Nytpä kiinnostaakin, miten Vesalle on käynyt, nyt, kun allakka näyttää vuotta 2022.

Kurkistakaamme kirjan kirjoittaja Hannun kotisivulle: voi olla että sieltä löytyy vastaus, koska väitinhän tuolla alkupuolella romaanin suht. yksyhteen kerronnasta.

Hannu Tikkanen - yksi Ilosaarirockin luojista.

Kirjasampokin tietää jotakin, ainakin taiteilija Hannun syntymäajan ja paikan: 13.7.1951 Kiuruvesi.

Taisipa musa sen leivän tuoda eikä niinkään luokanopettajuus?

Oli virkistävä lukea toisenlainen, ylösalainen kuva opettajaksi valmistumisajasta. Tsemppiä Hannu!

omat KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

-2°C  10 km  391 km/€ 63 h

Mäkelän Hannu liekeissä

Tohdin akateemikkoa noin tuttavallisesti nimitellä, vaikken pers.koht. tunnekaan, sen sijaan moninaiset hienot, sujuvasanaiset kirjat kyllä läpilukenut. 

Valo - kertomus rakkaudesta yllä kaiken loistamassa.

Ja liekki-otsikkoonkin syynsä: a) kuukauden kahden sisällä ilmestynyt mieheltä taas kaksi kirjaa yli kahdensadan kirjan jatkeeksi - pian lähennellään 300-kirjarajaa; b) toisessa uutuudessa rakkaus salamana iskeä roihahtaa niin että polttaa.

Aviador 2021

Hannu Mäkelän Pilven reuna -romaania luen. Romaani se on, koska päähenkilöminä on Ilmari eikä Hannu ja koska rakkauden kohde on E eikä A eli Elina eikä Auli. 

Muuten melko paljon yksi yhteen hommat skulaa hesalaisittain ilmaistuna; Hannuhan on Kallion kundi, joka tosin on viimeiset kolmekymmentä vuotta asunut maalla Sitarlassa Lohjalla.

Sekin selkään-ihastuminen täsmää yksi-yhteen todellisuusmeininkiin. Saas nähdä, onko kyseessä avainromaani: vielä ei voi tietää 50 sivun ja kahvilassa selkään ihastumisen jälkeen, eikä kiivaan sähköpostikirjeenvaihdon alkaessa.

Niin, noista samoista Hannu on kirjoitellut alkuajoista alkaen parinkolmen vuoden ajan Vanha mies mutisee -blogissaan, jonka kultivoituun atmosfääriin olen innolla uppoutunut ja mielistynnyt. Kansakoulunopettajia kun kumpikin meistä. 👏

 

Yhdenäkin blogiin alkoi ilmestyä rakkausrunoja, sekös ihmetytti; aanailinkin tällä omalla potulla, siinä missä Tillmankin kommentissaan, otsikolla Kuka nyt ET-lehteä lukisi, jotta mahtaapi rakkaus iskeneen.

Se oli helmikuuta 2019. Lukekaas nämä runot ainakin, niin pysytte kanavalla: Ei tuulesta vaan tulesta, Kolme runoa, Lähellä.

Ja niinhän oli! Ja naimisiin mennä hupsahti viidennen kerran. 

Jokin roti sentään kirjan Ilmarin ikärajalla:

"Elinan ikä oli juuri ja juuri viidenkymmenen korvilla. Onneksi edes niin. Puolet vuosisadasta tuntui minusta absoluuttiselta rajalta, jonka alle en voinut mennä. Nuorempia naisia en halunnut edes ajatella; heidän elämänkokemuksensa ja ajatusmaailmansa olivat suppeita ja kuuluivat nykyaikaan, johon en enää millään saanut otetta."

Myöh. lis. 😌😋

omat KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

Uusimaa

on syntynyt!
Ihan tuohon Suomen alapuolelle, elikkä Suomesta on lohkaistu pala pois niin kuin sodan jälkeen meiltä vastustaja repi vasemman käden irti. Nyt menivät jalat?

On syntynyt uusi maa, Uusimaa! Valtio? Eristäytynyt, pohjoiskoreamainen?
Menetimme yhdessä yössä pääkaupungin, pressan, hallituksen ja eduskunnan ja monenlaiset valtiolliset hallitsemislaitokset, monenmoisista bisneksistä puhumattakaan.

Mutta hätäkös meidän, meillehän jäi viljava maa ja - meillähän on Turku, jolla on pääkaupunkikokemusta vaikka kuinka. Ja siellähän on jo valmiina arkkipiispanistuin, jolla jo on tällähaavaa valmiina istumassa kirkon päämies: toimikoon Tapio nyt varsinaisen Suomen Saulina.

Laukalla, laukalla tässä. Lapasesta lähtemässä.

Vaan saa kai sitä itseksensä, jos ei julki laske, provoon?

Ihan oikeasti tässä pohdiskelen moniaita asioita ja niiden laitoja, kuten moni muukin sottaillee näinä kummallisina korona-aikoina, jolloin taas yhden kerran ei tiedä mitä tuleman pitää.
Tietysti viisainta olisi heittäytyä valmiisiin ajatuksiin eikä tyrkyttää mieleensä omia, vielä kummallisempia epäkypsyyksiä, eli yllä kuvatun kaltaisia.

Viisaampi ja turvallisempi valita käsiinsä lukemista ja niellä valmiita viisaampien ajattelemia asioita. Valita kirja, ja nimenomaan kirja eikä mikään lehti, päiväperhonen, hetken lehahdus.

Kirjoissa on syvyyttä, perspektiiviä aivan eri mitoissa kuin päivälehden pyrähdyksissä, tai näissä blogeissa. Kirjoissa on kauan harkittua, taattua tavaraa.

Kahteen kirjaan olen jo tarttunutkin kaksin käsin kyynärpäitä myöten uppoutunut.
Toinen on torstainen hupsutus, sorryt siitä.
Toinen on sitten kaikkea muuta.
Tämä:

Vavahduttava kertomus, paikan päällä juutalaisen lääkärin Eddy de Windin kirjoittama selviytymistarina Pääteasema Auschwitz. Siellä leirillä salaa kirjoittama raakuus ja rakkaustarina Hansista ja hänen vaimostaan Friedelistä eli itsestään Eddystä ja hänen vaimostaan Friedelistä, jotka puolitoista vuotta elivät - yhdessä erillään - päivittäisen kuoleman keskellä samassa aitauksessa.

Voihan vaikka epätoivoisena kysyä: Onko korona Auschwitz? Ja jos on, niin sitten lohdutukseksi todeta: selvisihän siitä de Winditkin.

Jos vielä lohduttavampaa ja uskoa ja toivoa antavampaa keskitysleiriltä elämään selviytymistarinaa kaipaa, niin sitten on luettava tämä kultajyvänen:
Viktor E. Frankl - Ihmisyyden rajalla.

Täältä omia kokemuskuvia

Kirjavinkeissä eilen:
Edelfelt: Vanhan päiväkirjan lehtiä
- Episodi J. L. Runebergin elämästä

KIRJA-ARVOSTELUT

Runeberg ja naiset

"Älskat har jag många, många, en ful och än skön,
Unga, gamla, korta, långa, vilken blev väl sen min lön?
Tvenne feta, resten skrikor: en Augusta, en Sofi,
Två Marior, två Fredrikor och en Emili."

Enpä olisi iänkuun päivänä uskonut että tartun enää 'tylsään' Runebergiin, mutta niin vain pääsi käymään!
Kyllästyneenä noihin kuolemanenkeleihin, coronoihin sun muihin erdoganeihin ('kaikilla ei kohta päätä hartioiden välissä!' uhoaa hän - vähän kuin meidän maantiedon ope aikanaan), haroin yöpöydän alahyllyn pölyistä kannettoman opuksen:
Berta Edelfelt: Vanhan päiväkirjan lehtiä - episodi J. L. Runebergin elämästä. Johdannon kirjoittanut Werner Söderhjelm. Otava 1922.

Siitä tuo  alkuruno.

Vaan jopas jopas, kuten useinkin näiden kanssa: mitä rumempi nuhruisempi päältä, sitä 'makeampi' sisältä! Kahdella hotkaisulla oli kirja luettu, vähän nikoteltu, mutta innosta hehkuen enimmiten. Hiihtolenkin verran siihen aikaa tärväytyi, parituntinen, jonka päivällä hiihtää tuhrasin pöppyröisellä lumella.

20 vuotta nuorempi puuma nielee vanhenevan miehen.
Hän on tuon naislorun viimeinen nimi: nuori kaunotar Emilie Björkstén. Hänen päiväkirjansa Berta Edelfeltin suodattamana.

Tosissaan ovat kumpikin niin Johan Ludvig kuin Emilie kuuroutuneen Frederikan hyväksynnän alla.
Salaa ja julki pikkukaupunki-Porvoon juorujen pyörteissä. Välillä irti, välillä kiinni, välillä suuteloin, välillä oma-armas-huuteloin.
Kelpaa Emilien, kun Maamme-laulukin, kuin lahjana, ojentuu ensioikeudella armaan kädestä rakkaimman kätöseen.

Runoilija kuoli 6.5. 1877, 73 vuoden iässä, toistakymmentä vuotta halvaantuneena; halvaantumiseen saakka Emilien ja Johanin suhde säilyi kiinteänä. Intohimoisimmillaan se kukoisti parikymmentä ajastaikaa taaksepäin, mistä päiväkirjanäyte:

"... ennen kuin aavistinkaan, olin hänen sylissään ja pääni lepäsi hänen rintaansa vasten. Yhden ainoan lyhyen hetken siinä lepäsin, tunne oli voittanut ajatuksen. Hänen huulensa polttivat huuliani. Se suudelma oli täyteläinen ja lämmin kuin ainoastaan hänen suudelmansa voi olla. - Sydämeni löi niin nopeasti, niin nopeasti." - 18.2.1847

 Emilie 23 v, Rbg (E:n käyttämä merkintä), 43 v 

Emilie Björkstén 70-vuotiasna.

🏂 hiihdot 12/ 724 km/€  = 114 h

Kirjavinkeissä

KIRJA-ARVOSTELUT

*** myös

Kuka nyt ET-lehteä lukisi

• Kirjakammio on kirjasto/lainastolle Agricolan keksimä ensimmäinen nimi. (Kalulainaamo olisiko nykyisin sopivin nimi tuolle laitokselle, joka lainaa vasaroita, sahoja, lumikenkiä...)
• Sairauskulukorvausvakuutusta ei yli 85-vuotias voi saada.
• Nokian johtajista yksi, yrittäjäksi ryhtynyt Minna-Liisa Vesanen, pesee nykyisin kollegoidensa pyykkiä.
• Omalääkäri. (Aha, selkokielinen TV-tohtori Risto Laitila vastailee nyt täällä.)
• 'Tunteet yhä tallella' - iäkkäilläkin (ja puilla, niinhän Velssikin, 89, sanoi, kun kurvasi autonnokan pihaan, kampesi ikkunaa auki ja loihe: - Ne on nuila puilakkii tunteet. No silloin oli kesä, nyt lienevät tunteet aika jäässä...)

Hei mutta tähän stop ja tunteet esille!

ET-lehti 2/19 alusta auki, sillä siellä päässä on paljon luettavaa, heti tosisekaisen kansikuvan jälkeen:
Hannu Mäkelä aloittaa ET:n uutena kolumnistina: Mäkelän ajatuksia suomen kielestä ja mielestä - Miksi suomen kielen annetaan rapistua?
Tuon edellä kuitenkin pitkä haastattelu otsikolla

Loppuelämäni yritän olla optimisti

"Kirjailija Hannu Mäkelä oli 60 ensimmäistä vuottaan pessimisti. Ikääntyminen ja valoisa suhde viimeiseen vaimoon herättivät hänessä optimistin. Sellaisena hän aikoo pysyä, vaikka vaimo kuoli."

Hienon herkän kirjan tekikin Hannu, viime vuoden vaikuttavimman, Sveta-suhteestaan: Valo.

Vaan mitäs nyt on tapahtumassa!
Näyttäis taas Hannu olevan hullaantumassa, jos en perin väärin tuoreita runoja tulkitse hänen Mutinaa-blogistaan.

'Tänään on sunnuntai, lepopäivä ja pyhäpäivä, ainakin joillekin. Minullekin se on sellainen. Olen sattuneesta syystä ollut runollisella päällä, mutta syynä siihen on ollut muukin kuin pelkkä lumen tulo.'

- Kryptista, huokaisisi Rydman.
Lisää löylyvettä, roiskien, kiukaaseen:

"Kun kohtasin sinut ja salama välähti
ei silloin kysytty mieltä tai kieltä.
Sen paras sana ei enää ole edes minä
vaan saman tien vielä tutummaksi
ja aina vain läheisemmäksi tuleva,
yhä omempi ja rakkaampi sinä."

"Sinä se olet, ojennan käteni

ja niin kohtaan sinut taas

kuten silloin kun heti tunnistin sinut

vaikka emme olleet koskaan tavanneet."

"Niin vain äkkiä kävi sinulle ja minulle,
että saavuimme samaan aikaan ja paikkaan,
mikä koskaan enää ei voisi toistua."

Ei tuo vanhaakaan voi olla, koska näissä ovat vasta leimatut: 1.2 / 2.2.2019
Vaikka voihan olla: ne muistot, ne muistot. Ei, eivät ne noin tuoreena pulppuaisi. Vartoillaanhan, mitä tuleman pitää.

'tässä uudessa elämässä
kaikki tapahtuu kuten määrä on.
Tähän mekään emme enää jää,
vaan kuljemme eteenpäin
juuri niin kuin myös kevät
on tuossa kuusten takana
vaikkei sitä vielä kuulu eikä näy.'

Pidetään peukkua!

Vaan tuo ET-lehden kansi: Mikä tura! Kamala - kamalasti kamaa

 =

KIRJA-ARVOSTELUT
*** myös

PS kesken kaiken: Matti Nykänen on kuollut.
(nyt muutkin kuin Ile Vainio pääsevät suremaan - no tulihan se sieltä!)