Tietoja minusta

Oma valokuva
SARVin jäsen, ex-lautamies, emeritus ope

tiistai 28. helmikuuta 2017

Se oli sitä luonnonihanata aikaa

(Jäimme eilen Nykin maratonille)

Kiteenlahden kiemuroihin

 
OSA II
 
En jälkeenpäin kysellyt kun eivät herratkaan kyselleet retkestäni, En myöskään tehnyt lisäpäiviltä virkavapausanomusta kun ei kukaan kovistellut. Näin sain yhden päivän palkan kunnalta ikään kuin palkinnoksi urheilusuorituksestani. Ja kieltämättä häpeän.
 
Aika kului, käsityöt olimme käyneet höyläämässä Loukunvaarassa, koska tilaa omalla koululla ei ollut ja Loukunvaaran koulu oli huutomatkan päässä, olletikin kun siellä se ope-Joke oli kovaääninen, ystävä jo opiskeluajoilta. Monet kiivaat pallopeliyhteenotot mittelimme naapurikoulujen välillä. Meille voitto oli harvoin tärkeämpi kuin ystävyys.

Holopaisen Tuomas pienimpänä muttei vähäisimpänä kuvan keskellä.
Huom! välituntivalvontakin pelaa.
 
Opiskelu sujui yhdysluokissa hyvin: oli mahtava nähdä sitä auttamisen halua ja riemua mitä ylemmän luokan oppilaat osoittivat alemmalla olevilleen oppituntien aikana, opettajista ei ollut puutetta, vaikka itse opettaja joskus tuskailikin kun juuri oli opettamassa miten Jeesus matkustaa aasin tamman varsalla Jerusalemiin, niin yksi kysyy että onko viisi potenssiin kolme yli sata? ja toinen jotta pittääkö huomenna tuuvva sukset? ja kolmas samaan syssyyn tuskittele miksei kukkaan kerro mikä on Mongolian piäkaupunki.
 
Keväthankien koittaessa pyyhälsimme Varsalaitumen rinteisiin monena päivänä välittämättä mitä lukujärjestyksessä luki - auringonkilo sai määrätä muutaman hankikantopäivän ohjelman. Kun taas puolestaan keskitalven pakkaspäivä vaati enemmän matematiikkaa ja äidinkieltä kuin mitä POPS määräsi.
 
Elimme luonnon ehdoilla myös syksyisin koulun alettua intiaanikesän yllättäessä painuimme viikoksi koulun alla virtaavalle joelle polskuttelemaan ja kaloja narraamaan hyvällä omallatunnolla. Tietäen että vuoden kierto kyllä tasoittaisi oppimistavoitteet. Yhtenä marraspäivänä saattoi kylänmies ilmestyä koulun pihaan ja kutsua katsomaan miltä juuri saalistettu susi näyttää, toisena Timoseen pyydettiin villankarstuuseen.
 
Elimme välillä kuin mehtäläiset, sivistyminen mielessä kuitenkin koko ajan. Emme kaivanneetkaan enempää hienouksia: Televisio oli, sekin kylän keräämä. Piirtoheitin ilmestyi jossain vaiheessa opettajan pöydän viereen mulkoilemaan ja valkokangas retkottamaan niskan taakse telineeseen. Puhelin oli tullut Karuselliin vuotta aikaisemmin. Rainakoneen paikalle hommasimme diakoneen. Ja tietenkin nurkassa odotteli malttamattomana veivaamista spriimonistuskone. Nuuh! 
 
Ulkovessat vetivät hyvin, sillä sen verran korkealle oli istuinpaikat rakennettu että valuma oli varmaa. Välitunnit potkimme jalkapalloa, monesti niin että pidimme lisistä, siirsimme tunnin alkua, jotta opettajakin pääsisi vielä maalinmakuun. Joulujuhlissa oli tunnelmaa, äitienpäiväkevätjuhlista puhumattakaan.
 
Kaiken huippu oli sitten se kun yhtenä päivänä ilmestyivät rakennusmiehet Taskiselta ja alkoivat pystyttää lisärakennusta kaikkine liikuntasaleineen, käsityötiloineen ja sisävessoineen, myös talonmieskeittäjäsiivooja oli saava oman asunnon.
Niin tapahtui, rakennus valmistui, koulu piti arvokkaan juhlatilaisuuden 22.2.1987 Havukkalanmäelle: vanhalla puolella paljastettiin sankarivainajien muistotaulu, uudisrakennus otettiin käyttöön ja Kiteenlahden koulu täytti 80 vuotta.
 
Oli hiljalleen tullut aika hyvästellä oppilaat ja opettajan vaihtaa maisemaa, häipyä kiemuratietä pitkin hyvin kuitenkin tietäen ettei tämän ihanammaksi maisema muutu eikä tämän läheisemmäksi voi lasten ja kyläläisten kanssa muualla tulla.
 
Yksitoista vuotta oli tullut täyteen vuonna 1988 Kiteenlahdessa. Yhden niistä asuin paikan päällä Väkeväisen Soinin takkahuoneessa, muun ajan huruuttelin Hondallani Rääkkylässä synnyinkodissani asuen. Oli aika  jäädä kotiin puuhakkaan pojannaperon ja juuri syntyneen tyttövauvan ja vaimorakkaan seuraksi - mitä nyt parikymmentä vuotta vielä Rasivaaran koululla siinä sivussa tuli touhuttua.
 
Eivät ne turhaan olleet jo sata vuotta takaperin houkutelleet opettajaa Kiteenlahden koululle ilmoituksella jossa sanottiin että luonnonihanalla paikalla.
 
 
 __________
*** myös



maanantai 27. helmikuuta 2017

Vuosikymmen siellä kulahti

 
40 vuoden takaisista intiimeistä muistiinpanoista siirtykäämme julkiseen.
On yhteenvedon aika  erittäin hienosta ja antoisasta vuosikymmenestä opettajana itärajan pinnassa. Se oli elämää se!

Kylän monitoimimies kunnallisneuvos Pekka Havukainen on kirjoittanut vuonna 2012 ilmestyneen kylähistorian Kiteenlahti - Vatjan perukasta maakunnan maito- ja maisemakyläksi. Kirjassa on mm. kylän kuuluisimman pojan, mukavanmukeron ja älykkään oppilaani,  Holopaisen Tuomaksen, sen nightwishin, lämmin muistelo kotikylästään (istuu eilisen joulukuvan enkelpoikana seimen ääressä).
Kirjaan työnsin minäkin pukinsorkkani kertoen mitä opettaja oppilaineen kyläkoululla puuhaili.
Loppulitviikiksi tuo kertomus tänään ja huomenna, sitten päästään taas arkiaskareisiin: luku- ja hiihtohommiin.

Kiteenlahden kiemuroihin

 
Osa I
 
"Sehän oli uskomaton alku.
Se tie sinne Kiteenlahteen, se paikka missä koulu sijaitsi ja se kalustekasa sitten siinä pihalla kun Latvalan Sepon kanssa sitä pari viikkoa ennen koulun alkua ressun alta pöyhimme.
Ei huimannut vaikka aika pihalla oltiinkin ja korkealla mäellä.
 
En voinut kuvitellakaan, kuinka ihmeellisen kaunis tie sinne johti: jos kirkolta ajoi rantatietä, laskeutui kivikirkon kohdalta alas - sykähdytti alkukesän päivä, juuri herännyt luonto, väreilevä vesi, järvi jota riitti, kun loppui niin risteyksen edestä avautui toinen. Ja sitten ne rantaa kiertävät rannassa kiinni olevat mutkat. Ja uskomaton näky oli vielä edessä kun viimeisen mutkan jälkeen avautui harjumaisema laajoine peltoineen. Ja jos taas kirkon kohdalta jatkoi suoraan mäelle, näky oli samanmoinen.
 
Eihän tämä voinut olla Kiteetä, missä lienen unissani ajellut.
 
Oli se.
Vaan ensimmäisellä reissulla en koulua löytänyt!
 
Tiesin poiketa seurojentalon kohdalta oikealle ja siitä soratietä ajaa horottelin kyllin, ylitin sillan joen uoman ja nousin mutkikkaan mäen päälle; pää kierteli kaarteli autoakin enemmän. Mutta ei se nähnyt kuin heräävän vihreän luonnon.
Sitten tuli koulu eteen. Oli kivikoulu. Oli väärä koulu. Oli LOUKUNVAARAN KOULU, Ylhäisen Joukon ja Pirisen Salmen koulu. Olin ajanut onneni ohi!
 
Käännyin takaisin ja pian huomasin olevani seurojentalon risteyksessä jälleen, muutamia miehiä puursi tien toisella puolella jonkin rakennuksen kimpussa, vaan kysymättä jätin. Olisihan se noloa ollut jos kertoisin olevani kylän uusi opettaja, joka on kadottanut koulunsa. Olisi mennyt kyläläisten luotto heti kättelyssä.
Häpeillen palasin Puhokseen, mistä tänne olin opettajaksi tulossa.
 
Toinen reissu toisena päivänä onnistui. Koulu löytyi ja ihmetys suuri ilmestyi: miten ei noin komeaa puukoulua noin komealla kukkulalla joku voi löytää, kun avonainen peltokin edessä, eikä metsä peittämässä!
Vuosi oli 1977, kesäkuuta ja olin täällä. Perillä. Ei minulla avaimia ollut tietenkään, koska elokuussahan opettajat virallisesti astuvat virkaansa, vihitään. Kaiken maailman rakennustarvikkeita oli piha täynnä ja raaputettua maalia nurmikolla.
 
Elokuussa vähän hätäännyttiin, kun ressun alla ulkona samat tavarat olivat yhä ja enää pari viikkoa koulun alkuun, koulutoimenjohtaja-Seppokin jo mietti, josko koulun alkua siirrettäisiin viikolla kahdella.
Ei siirretty.
Kaikki alkoi rullata: kahta alaluokkaa veti Pärnäskä, Eva-Liisa Pärnänen, ja neljää luokkaa yht'aikaa siinä toisessa luokkatilassa tuore koulunjohtaja, mies joka ajanoloon melkein jonglööriksi taipui kun neljää eri asiaa tunnin aikana opetti.
Eteisessä hoiti kiertävä Eeva Kuusinen englannin kielen päähän tartunnan, Nymanin Pekka erityisopettajana kävi puhelinpömpelissä, Karusellissä, ärrää ässää harjoituttamassa ja Nikkosen Tatjana valmisti ruoan jotta jaksaisimme. Hyvää oli sapuska ja salaatitkin jo sisältävää viimeisten oppien mukaan: ei muuta kuin ruokaliina pulpetista esiin ja ruokarukouksen jälkeen kukin omalla paikallaan einestä nauttimaan.
 
Mikä meidän ei ollut - passasi!

 
Tuli talvi ja kyläläisten innostus koulua kohtaan oli nähty. Oli Huumorihiihtojen aika, kävi käsky tai 'kuhtu':
I  KYLÄHIIHDOT 
Jos Sinulla on kaksi lasta koulussa, saat kaksi minuuttia loppuajasta huojennusta, jos esiinnyt äitienpäiväjuhlissa se on minuutti pois, jos talkoilet koulun hyväksi niin taas lähtee minuutti. Ja jos olet nainen lähtee minuutti tai kaksi. Arvontapalkintoja miltei kaikille. 
 
Eipä ollut johtajaopettaja uskoa silmiään kun hiihtopäivä koitti ja lipputangon luokse jonoon asettui kolmattakymmentä vanhempaa valmiina starttiin; lie ollut lopulta enemmän kuin oppilaita. Tuskin osanotto luvatun hernerokan ja kahvikupin takia niin runsasta oli. Se kylähenki sen teki: meillä on koulu ja sen eteen teemme kaikkemme. Se se oli. Koulutaksin kuljettaja Väkeväisen Soini, vaikka poikamies ja vähennyksiä vailla oli, tahtoi voittaa joka ikinen talvi kisat, niinpä sääntöjä piti rukata tuon tuosta ettei kiertopokaali aina olisi mennyt Soken kaappiin. Ja onneksi sitten kylään muutti Veli Levä, katsastusmies, monen lapsensa kera.
 
Kylä oli läsnä. Niin voi sanoa. Ei tarvinnut kuin vihjata, että mitenkä olisi jos tuon nurkan takana olevan kivikkopellon raivaisi pallopelikentäksi, niin kohta jo pani kouluneuvosto puheenjohtaja Mikko Timosen johdolla keräyslistaa kiertämään ja valtava Matikaisen maastokonehirmu tasasi pellon.
Tuli KOKKE-projektin aika: Koulu kylän keskuksena -projekti otti yhdeksi kohteekseen koulumme ja tarkoituksena vireyttää kylää edelleen; mukana oli puolenkymmentä läänin valitsemaa koulua Pohjois-Karjalasta.
Projekti tuli ja meni, ei siitä haittaakaan ollut. Tai no omalta kohdalta vähän, jos sallitte: Syksyllä 1981 matkustin New Yorkin maratonille ja hain tieten tahtoen ja säästösyistä päivän liian lyhyen virkavapaata. Viikon päästä takaisin tultuani kyselemään siltä toiselta opettajalta, joka nyt oli jo Kirsti Holopainen, opettajana eniten arvostamani, että kyselikö kuka minua.
- Täällä kävi perjantaina opetusneuvos Solala, koulutoimentarkastajat Virmajoki, Paakkinen sekä koulutoimenjohtaja Latvala ja ...
- Huomasivat varmaan että olin poissa?
- Huomasivat.
 jatk.
__________
*** myös
 


sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Joulu

*** myös

JOULUKUU


 
28.12. (ke) 1977

Paljon tointaisi kuukausiin näitä harvoja merkintöjä jakaa.
Meillä oli oikein miellyttävä, rauhallinen joulu. Syöty on enemmän kuin milloinkaan - ikään kuin uhallaan uhmaten julkisen sanan varoittelua.    
             
 
 
ps
 
Joulupäiväniltana luin runoja:
 
Leonard Cohen, Rakkauden orjat. 
Roisia runoutta.






lauantai 25. helmikuuta 2017

Syyslukukausi

 
MARRASKUU
 

20.11.-77 (su)

Näin pitkälle on luiskahtanut.
Eilen tuli ensimmäinen lumi. Tänne saakka kesti mustaa, likaista maata.
Olen saanut jo asunnonkin vähän lähempää koulua: 4 km:n päästä. Taksi-Soken luota. Kävellen, pyöräillen, lumen tullen hiihtäen - kasi päivässä. Tätä kumminkin kotonani kirjoittelen ja muistelen niitä levottomia maanantain vastaisia öitä lukioaikoina. Nyt olen samankaltaisessa olotilassa, tosin varmempana: tulevaisuus ei ole epävarma, sillä minulla on ammatti ja työ. Miten oli silloin? Aivan kuin joka ikinen käsi olisi ollut ojentuneena minua kohti, pois sysimässä.
Nyt on milteipä toisin päin! Hommia, velvollisuuksia, luottoa riittämiin. Nyt en odota häpeää, ei sitä enää tule, niinpä en odota saati toivo sotaa enkä muutakaan mullistusta. Kyllä se kaikki tästä. Kun vain malttaa mielensä. Suhteuttamiskysymys.
Vaikka tuntuu noita kummia vielä pukkivan yötä vasten mieleen, vaan olkoot luettelematta. Nakertavat pian ajatukset rottina betonoitua mieltä.
 

27.11. -77 (su)

Oikeastaan talven ensimmäinen pakkaspäivä, -13 C.
Lauantaina oli työpäivä, korvattiin itsenäisyyspäivää edeltävä maanantai.
Tänään seisoin viisituntisen pakkasessa katsomassa kahta jääkiekko-ottelua Mehtimäellä tyttöystävän kanssa (sellainenkin minulla vielä on): turpiin tuli molemmissa. Pohjimmiltaanhan tuo urheilumuoto on tajutonta, rumaa: vertapakkiin!-tunnelma vallitsee niin kentällä kuin katsomossakin; tunteet kuohahtavat vähän väliä; ja mikä yleisö!: ai sitä hävyttömyyksien, ivahuutojen määrää! Kaikesta huolimatta, tai juuri siksi, veri vetää paikoille kun raadolliset ihmiset pelaavat ja raadolliset ihmiset katsovat. Nyrkkeily tosin on reilumpaa. Sitä ikään kuin tuntee itsensä älykkäämmäksi, rauhallisemmaksi kuin nuo hurjat, aggressiiviset typerykset, jotka vapaaehtoisesti antava vahingoittaa itseään ja jotka mielellään vahingoittavat muita. Maajoukkuetason kavereista en tosin enää ajattele noin: siellä on taitavuutta, pensselin hallintaa - mitä alemmalle tasolle mennään, sen raaemmaksi käy peli.
Söin tänään oikeata, paistettua joulukinkkua ravintolan seisovasta pöydästä. Kakskymppiä per lärvi.
__________
*** myös 

perjantai 24. helmikuuta 2017

Työn arvo - Wa-oh ja Zai zai zai!

 

SYYSKUU
7.9. (ke) 1977 
 
No terve, P.kirja!
Elämä on mennyt päin helvettiä, niin pahasti, etten oo viittiny edes näitä sivujasi nuolla.

Täytyy vaan sanoa, että lapsenuskolla varustettu aikaihminenminä joutuu vähitellen luopumaan lapsenuskostaan ja tönimään ja katkeroitumaan leipää saadakseen. Haistakoon halleluja koko 'järjestäytynyt' yhteiskunta!
Tämän viikon, viime lauantaista saakka, olen ollut flunssassa ja turtuneena, ja koska ammattini on mikä on, on ollut pakko käydä joka ainoa päivä töissä, sillä mistäpä niitä sijaisia otat.

Asuntoa en ole saanut vaan ajan joka päivä 100 km tienatakseni ne vähäiset markat.
Uusi vakinainen työpaikka, jonka sain keväällä, on teetättänyt ja teetättää ensi kesään saakka minulla kahden ihmisen työn yhden ihmisen palkalla. (Ikään kuin minua olisi huijattu?!)
Ja vaikka mitä ...

Jos rehellisesti sanon ja itselleni tunnustan, täytyy minun sittenkin myöntää, että pieniähän nämä vaivani suurten, kokemieni, vaikeuksien rinnalla loppujen lopuksi ovat.
Mitäpä minä: elän ja syön.
Pieniähän me ihmiset yksilöinä olemme; pieniä, pieniä, pieniä. Mutta meissä pienissäkin on skaalaa!
Vaikka näin:
"USA:n ulkoministeri Cyrus Vance matkusti eilen Washingtonista Pekingiin neuvottelemaan Kiinan johtomiesten kanssa maailman rauhasta. Huomenna ministeri Vance neuvottelee Japanissa taloudellisista ongelmista."
"Ulkoministerin autosaattue eteni läpi kaupungin pysähtelemättä, koska kaikki muut kulkuväylät olivat tiukasti suljetut ja katu vapaa, kadun reunustat täynnä huiskuttavia ihmisiä."
"Reppuvaaran opettaja Heikki Hikka Jurvonen ajoi eilen kuoppaista tietä koulultaan koulutoimistoon neuvottelemaan koulutoimenjohtajan kanssa uusista hankinnoista: saako Reppuvaaran koululle ostaa jatkojohdon ja irtokaksoispistokkeen rainakonetta varten, jottei jatkuvasti töpseleitä tarvitsisi riuhtoa seinästä irti. (Ei oltu suostuvaisia.)"
"Reppuvaaran pienviljelijä Johannes Mutikainen ajeli hevosellaan sontaa pellolleen koko päivän. Illalla haisi ja nukutti makeasti."
En vertaile kadehtiakseni, sillä noiden ulkoisten olosuhteiden erilaisuus takaa myös sisäisten olosuhteiden erilaisuuden, eikä aina, ei edes usein, prameissa kulisseissa elävän eduksi.
Pienviljelijä Johannes Mutikaisen ei kannata olla katkera opettaja Heikki H. Jurvoselle eikä opettaja Jurvosen kannata olla katkera ulkoministeri Cyrus Vancelle.

Näiden mainittujen eläjien etäisyys sisäiseen rauhaan ja tyytyväisyyteen lienee yhtä lähellä jokaista, jokaisen saatavissa.
Vaikka pienviljelijä Mutikainen ei saakaan päivällispöytäänsä matoja eikä sammakonreisiä, eikä opettaja Jurvosen työsalkkua kannakaan avustaja, voisivat pienviljelijä ja opettaja olla oloihinsa ja elämäänsä suhtkoht tyytyväisiä.

Mutta miksi he eivät nykyään ole, älyä olla?

Syypäitä ovat nämä tiedotusvälineet, aikakauslehdet, jotka viikosta toiseen kertovat julkuista, joilla pyyhkii niin mahdottoman hyvin. Iskelmälaulajatähti voi aivastaa koko sivun leveydellä: "En voi kuvitellakaan elämää ilman talvista etelän lämpöä ja karnevaalitunnelmaa." Lääkäri voi kertoa nahkasohvaltaan peräpukamissaan kipristellen: "Muista käydä suihkussa kahdesti päivässä ja suorittaa alapesu." Missipahanen siellä kertomassa: "Maailma on kotini, en voisi ajatellakaan eläväni Suomessa saati landella."

Viikosta toiseen noin. Eipä ole ihmekään, jos pienviljelijä pyyhkäisee ulkohuoneessa noilla päillä persalustansa ja katkeroituu ja opettaja koulun ulkohuussiin kiivettyään tuhahtaa: - Eivätkö pirut muita arvoja tajua! Eivät edes kotiin tilatut ja tunkeutuvat viikkolehdet vihjaise julkisten esikuvien elämän onttouden vaaraa.

Tämän kaiken katkeroittavan päälle tulee puolilta päivin postilaatikkoon päivän sanomalehti, joka piru sekin samassa juonessa kertomassa ihmeellisyyksiä ja tavoiteltavia arvoja, elämän helppoutta:
"Yökerho Siperiassa. Seisovan pöydän hinta lämpimine ruokineen on 60 markkaa. Meillä käy vakituisia asiakkaita, jotka vähintään viitenä iltana viikossa nauttivat aterian juuri meillä."

Viimeistään tässä vaiheessa pienviljelijä Mutikainen tarkkaa vaimon kattamaa pöytää, jossa ruishuttu makoisana tuoksahtaa ja opettaja Jurvonen pistää suihinsa neljän markan maksalaatikkoa kolmenkymmenen lapsen heitellessä toisiaan näkkileivänpalasilla toisiaan herjaten. Niin pienviljelijä kuin opettajakin tuntevat olevansa se rattaanpyörän osa, joka aina tuntuu olevan maata vasten puristuksissa, tuntevat että rattaanpyörä ei tasapuolisesti pyörikään eli ei pyöri ollenkaan, vaan vaunut ovat juuttuneet saveen.
Nämä julkut sen kuin vaunuissa vapaan taivaan alla mekastelevat ja vislailevat.
*Rakas Kuvalehti,
kerro meille tavallisista ihmisistä, kerro meille mitä meidän tavoitella kannattaa,
ettemme omaa elämäämme,
omaa elämisenarvoamme väheksyisi.
Aammen.*
https://www.youtube.com/watch?v=5imSiqH3M9M
Wa-oh, wa-oh
wa-oh, wa-oh
zai zai zai zai, zai zai zai zai
zai zai zai zai, zai zai zai zai
wa-oh, wa-oh
wa-oh, wa-oh ...
(x2)
 
__________
*** myös

torstai 23. helmikuuta 2017

Siipirikko

 
7.8. -77 (su)

Helteisen päivän jälkeen.

Vielä äkkipikaisuutta, en tiedät valitettavastiko, löytyi minustakin.
Kävimme aamulla kahden lossin takana hierotuttamassa ja mustikkareissulla, jossa lepopaikan kioskilla palvelu pelasi kielillä:

- Wir haben zwei kilo poronkinkku aus Lihakunta.

Vissiin siellä kioskin myyjä palveli saksalaisturistia, meiltäkös väsymys vei kontrollin, eikä naurusta meinannut loppua tulla.
Mikäs mikäs, olisi vaan ostanut ja maitolaiturilta sitten hörpännyt tonkasta ilmaiset juomat.

Rankan päivä jälkeen pelasimme sulkapalloa ja viimeaikaisten tappioiden sarja näytti jo katkeavan, mutta vielä mitä! Maila katkesi, ei tappioputki. Vastustaja - semmoinenko oli veljestä tullut! - nousi selvästä tappioasemasta erän päähän  - ja silloin riemastuin!
Purin kiukkuni sulkapallomailaan, aivan kuten koulussa olen opettanut hakkaamaan nyrkillä tyynyä, kun oikein raivostuttaa. Iskin mailan säpäleiksi ja ruhjoin sitä maata vasten. Hain vanhan mailan liiteristä. Ja aloin jälleen hävitä. Lopetin.
Sanoin (karjaisin):
"Tämän kesän pelit on minun osaltani pelattu! Kiitos seurasta, Kokoa verkko ja vie talviteloille."
Verkko on vieläkin pihalla odottamassa uutta peliä; saa nähdä vieläkö pelaan vai pidänkö itsepäisesti päätökseni. En tiedä kumpi ratkaisu olisi parempi. Näyttäköön aika.

Levoton sisin ei rauhoitu, vaikka kuinka vertaan humalaiseen radioselostajaan, Raatikainen - Voitto vielä etunimeltään! Äijä viime viikko sitten lauantaina yritti takellella selostusta Suomen mestaruuskisoista juoksijoista juoksuradalla: nyt etenevät selät vastakkain... On siinäkin mies: mennä nyt miljoonan kuulijan edessä munaamaan itsensä. Mitähän mies nyt jälkeenpäin viikontakaisesta miettii. Outoa leikkiä.
Suhteuta asioita. Suhteuta. Hoen. Murheesi monen muun rinnalla ovat mitättömiä, häivää.


8.8. -77 (ma)

Pitkästä aikaa tunnen olotilani taas täysin rauhalliseksi. Puhtaissa lakanoissa makailen aitassa, loppukesän lämmöstä nauttien.
Tänään emme enää pelanneet sulkapalloa; juoksin neljä kilometriä ja näin kuolleen kyykäärmeen tiellä. Vasemman käden kynnenaluset ovat mustikassa, eivät saunassa puhdistuneet.
 
__________
*** myös
 
 

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Viikonlopunviettoon Rustokorvan kautta

 
6.8. -77 (la)

Rustokorvasta ...

Kauppareissulla kaupan pihalla seisomassa. Rustokorvan kulmalle ajaa taksi. Pian kuuluu mölinä:
"Perkele, me lähetään viinakauppaan ja otetaan täyslasti!"
Ovet läpsähtävät ja taksi kurvasi maantielle.
 
Kaksi nuorta miestä viikonloppuriennoissa.
Ilo ylimmillään.



Nousen pyörän selkään ja kotia kohti, tavarat tarakalla.
__________
*** myös


tiistai 21. helmikuuta 2017

Pulpetin molemmin puolin

 
5.8. -77 (pe)

On ollut levotonta. Tällä viikolla en ole lukenut yhtään kirjaa, vaan olen puuhaillut uuden harrastuksen parissa: olen laatinut ristisanatehtäviä huvikseni. Laatinut.


Viime yönä nukuin ehkä kolme tuntia, en tarkalleen tiedä, koska kelloni ei kesällä käy. Mietin ja yritin laatia sanojen oikeita sanontoja ja paikkoja paperilla.
Ensin oli hämärää, sitten tuli yö, pimeä, aitan ruutuun ilmestyi kuu, ukkonen, jyrähteli laimeasti, satoi jonkin aikaa, tuulen humina kantautui sisään, orapihlaja-aidan kasvaneet oksat raapivat aitan seinää, pientä kutinaa aiheuttaen - josko joku hiippailemassa. Sammutin kynttilän, kuun valo jäi. Yritin painua uneen. Omituiset sanamuodot hyppivät päässäni, sanat jotka typistettyinä eivät merkinneet mitään. Sytytin ja sammutin tulen yhä uudelleen, raapustin paperille käymättömiä. Uni ei tullut, sanat, osaamattomuus, kykenemättömyys hyppivät jonojenkkaa rauhattomina.

Harakat hyppivät katolla, rääkyivät, herättivät anivarhain. Räksät lensivät marjapensaisiin. Hiiri jatkoi rapinaa seinän takana, lattian alla tai vintillä. Hätäiset auton äänet hurahtivat korviini: yöjalasta joku herännyt ja tullut kiire töihin? Viimein ilmestyivät auringon säteet maailmaan idästä mummolan takaa. Minä  valvoin. Väsyneenä, unettomana, torkahdellen, ratkoen sanalle paikkaa, vesopäiviä, korvauksetonta kahden ylimääräisen täydennyskoulutuslauantaipäivää. Sitten nukahdin kirkkaaseen päivään ja parinkolmen tunnin päästä minut huudettiin kahville. Hiekka ratisi silmissä.

Ajattelin levottomana niitä kammottavia lukioaikoja, jolloin maanantaiaamuisin läksin kaupunkiin, paikkaan, missä en millään tavoin ollut kotonani. Olin vieras, vierastin. Olin turvaton vieraitten oppilaiden, vaativien opettajien joukossa. Oli onnetonta käydä pyhäiltaisin levolle tietäen aikaisesta ylösnoususta maanantaiaamun ankeudessa ennen viittä. Tuskin koskaan sain nukutuksi tuntia kauempaa. Valvoin ja kammosin alkavan viikon koettelemuksia. Kävin poikalyseota satojen poikien joukossa. Seinäkello löi tunnit ja puolet, lopulta se löi viidesti ja oli aika hypätä pystyyn, Äiti keitti väkevän kahvin. Join sen tyhjään mahaani ja tunsin pahan olon. Äiti ojensi lippurahan ja raha kourassa kävelin mäelle. Mummolan päätyyn oli syttynyt valo, setä siellä jo lukemassa - pääsisipä joskus tuohon tilaan: saisi lukea milloin, mielii, nousta ja lähteä milloin haluaa! Linja-auto nousi mäelle, minä tyhjään autoon ja auto kaupunkiin mutkien mäkien kautta. Kaupungissa kaikki oli kylmää, vierasta ja tylyä.
Jouduin paikkaan missä minua ei tarvittu.

Samoja ratojako tässä pian mennään?
Lopetahan!
Olet pulpetin toisella puolen. Oman itsesi herra, herranen aika!
__________

*** myös

maanantai 20. helmikuuta 2017

Taloushuolia

 
4.8. -77 (to)

ELOKUU

Alla yhä Francen Punainen lilja; näkyy olevan ylösalaisin: kuvannee tämänhetkistä välinpitämättömyyttä. En ole näitä elämänhuomioitanikaan viitsinyt viljellä, kun tunnen jonkin sortin yhteiskunnallista painetta.

Alkuviikosta kävin katselemassa uutta työpaikkaani mäellä. Koulu on hajotettu, kaikki on sekaisin ja ylösalaisin remontin jäljiltä, suurin osa tavaroista ressun alla ulkona. Kolmiopettajainen koulu on muutettu lopullisesti kaksiopettajaiseksi. Neljän yläluokan yhdysluokka opetus minulla.


Kesä on lämpimimmillään, nytkin, klo 21:30, ulkona ja täällä aitassa > 20 plussaa. Koko viikon ollut kaivattu helle. Kävimme eilen luodolla, paistoimme makkaraa nuotiossa, keitimme kahvia ja uimme - ensimmäisen kerran tänä kesänä ilman saunaa.


Sulkapallopelit ovat menneet äitiinsä: häviöitä häviöiden perään.
En tiedä missä asun ensi talvena.
Auto on jo niin vanha, ettei se kestä talven rasituksia. Pitäisi ostaa uusi. Rahat jotenkuten riittäisivätkin: pankissa 11 tonnia. Toisaalta opintovelkaa vielä 13 tonnia, jota nyt talven aikana on ruvettava lyhentämään. Suunnittelen yksiön ostoa kaupungista, lähinnä äidille, ja tarvitsisin sitä itsekin seuraavana syksynä, mikäli jatkan opiskelua. Olen laskenut saavani kokoon 25 tonnia, Jos pankki lainaisi 20, jäisi 20 auki. Sisko hätiin kimppaan, luvannut.
Järjestynee.
Toisaalta taas tulisi maksettavaksi suuret korot, sillä lainakorko liikkuu 12 - 15 %:n välillä ja opiskelutalvenahan ei tienaisi kuin 30 % palkasta = 800 mk. Mistä lainan korot? 0,15 x 20 000 mk = 3000 mk! Lisäksi opintolainakorot 1000 mk.
Saas nähä ny!

Ainahan sitä uuteen (työ)paikkaan mennessä tuntee lievää kauhua, kuinka selviää. Pyörii päässä, miten selviän siitä, entä siitä? Totta kai selviän. Itsetunto ja ammattitaito sen verran voimistunut; joskus olisin seinvieriä pitkin jo kulkenut. Onhan siellä ennen kokematonta edessä: johtajan tehtävät, musiikin opetus, asuminen, yhteiset juhlat ...
Tietysti kaikki onnistuu ja järjestyy aikanaan kunhan aikansa kompuroi.
Eiköhän ekaluokkalainen pojannapero tai tytöntyllerö tuliterän reppunsa kanssa vaeltele vähän samoissa tunnelmissa!

__________
*** myös

 

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Lavalauantai

 
30.7. -77 (la)

Tuli esiinnyttyä radiossa.
Vaatimattomasti vain taputtajana ja huutajan osassa. Lavalta oli suora radiolähetys Lavalauantai.
Ei ihme jos Yleisradion kassa on tyhjillään, nytkin tunnin lähetystä hoitelemassa oli puolenkymmentä Yle-autoa ja pari-kolmekymmentä ihmistä.
Maksaa se!

Heikki Hietamies ja lava sullottuna väkeätäys.
Ihmisten älytön juopottelu jatkuu, lava kuhisi humalaisia.
Iloista töminää ylipäänsä, vaikka turhan monella pellit kiinni ja pelit seis.
Mielikuvituksen puutetta.
__________
*** myös



lauantai 18. helmikuuta 2017

Kouluun, kouluun

 
29.7. (pe)

Kuin lauantai.
Väsynyt ruumis ja saunominen. Sataa, vaikka säätiedotus lupasi poutaa ja yli +20C. Ihmiset ovat erehtyväisiä.

Tämä päivä on ollut omituinen: mieliala on hyppinyt iloisuudesta maansamyyneen synkkyyteen ja takaisin tyytyväisyyteen.
Filosofialla on merkitystä, se opettaa asioiden tärkeysjärjestystä, muistuttaa ettei mitään lopullista pahaa olekaan. Vaikka yhteiskunta yrittää ampua sinut säpäleiksi, mitään lopullista pahaa ei olekaan, semmoista mikä voisi vahingoittaa sinun sisimpäsi.
Hullu yhteiskunta, hullun yhteiskunnan sorto voimatonta yksilöä kyllä osaa riepottaa ja tehdä yksilön elämästä lenkan, kivuliaan, raskaan, yrittää haavoittaa, muttei kykene nujertamaan sisintä, jos yksilön oma arvojärjestys on kunnossa.
Minun pelastukseni tätä pommitusta vastaan on pako mielikuvitukseen ja sitä kautta sisäiseen rauhaan, pommittakoot!

Yhteiskunta, kouluviranomaiset ovat päättäneet kuormittaa minut työllä vakipaikan maksuna. Työtä enemmän kuin juhta kantaa jaksaa.

Ensi talvi olisi muodostunut minulle siedettäväksi jopa miellyttäväksi, jos ei koulutoimenjohto olisi tieten tahtoen työntänyt kapuloita rattaisiin. Koulu, johon talveksi menen, on toiminut tähän saakka kolmiopettajaisena, mutta, kas, ensi talvena ei olekaan kuin kaksi, vaikka kaikki lait sallisivat kolmannenkin opettajan, joudun tekemään kahden työt yhden palkalla. Mikä on ammattiliitonkanta tähän asiaan? En tiedä. Keneltä kysyisin? En tiedä. Teen työni ja olen hiljaa, olen nöyrä - ja onnettomampi kuin muuten olisin?

Kaiken kivan ohella minulle sälytetään johtajan tehtävät mainitsemattoman pienellä palkalla ja kaiken lisäksi eräiden kierouksien jälkeen joudun toimimaan vielä kunnan ohjaavana opettajana! Voimia vaan, ole hyvä! Onneksi jonkin näköinen sisäinen tyyni sää vallitsee sisimmässäni, mikä estää puhkeamisen, ylistressaantumisen.

Jos yhteiskunta moninaisuudessaan tahtoo, se voi yksilölle tehdä mitä ikinä haluaa: Se voi säätää lain, joka määrää yksilön kaivamaan nenäänsä joka toinen tunti, kävelemään käsillään työpäivän aluksi ja lopuksi - tai mitä muuta mielettömyyttä hyvänsä.
Pakkohan sinun on nuo hommat, jotka määrätty on, tehdä ja suorittaa, mikäli haluat henkesi säilyttää leivällä ja juomalla.
Voi taas kysyä vilpittömästi kuin Job: Mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua näin rangaistaan?

Ärsyttää, niin kai pitääkin.


Alla on Anatole Francen Punainen lilja, onneksi jotakin esteettistä vielä löydettävissä tästä ulkoisesta todellisuudesta, ulkoisen todellisuuden tyrmästä.

Kumma kyllä ja kaikesta huolimatta minun on hyvä hengittää.
Tänään minut hierottiin toisen kerran. Oman maailmani hyvyyksiin kuuluu urheilu ja siitäkin minä tänään sain osani, nyt yhteiskunnan tarjoamana: TV näytti tunnin Suomen mestaruuskilpailua yleisurheilussa; on se kaunista katseltavaa!

Sadekin lakkasi. 

Jos kirjoittaisin kaksi kirjaa, joista toinen kertoisi onnellisuuden lähteistä ja toinen onnettomuuksien lähteistä, tulisi onnellisuudesta viidenkymmenen sivun mittainen ja onnettomuudesta viidensadan.
Ei sen takia, etteikö molempia olisi yhtä paljon, vaan sen takia, että onnellisuudesta ei viitsisi kirjoittaa, koska onnellisuuden aiheuttajia ei viitsisi analysoida sen tarkemmin, nehän kuuluvat ilman muuta elämään, niitä ei huomaakaan. Sen sijaan onnettomuuksissa on aina jotakin elämään kuulumatonta, poikkeavaa elämän täyteläisyydestä, esteitä raivatessa kiukun vuodatukset ovat pitkiä ja perusteellisia. Onnellisuus vaan on. Onnettomuutta analysoi, koska haluaa sen poistaa ja raivata lopullisesti tieltään, hävittää, murskata se kokonaan, kuopata, haudata.
Onnellisuus on kesän tyyni järvi, onnettomuus järven myrskyävä pinta. Ja tyrskyävästä pinnasta, muotoaan muuttavasta - vellovasta pinnasta on aina enemmän kerrottavaa.
 
__________
*** myös


perjantai 17. helmikuuta 2017

Alkoholisoituneen puheet

 
28.7. -77 (to)

Sataa.
Tapasin alkoholisoituneen ihmisraunion, Askon, huvilalla järvenrannalla, rintamalla sotineen sotaherran ja dipl.inssin; ei ole oppiarvoihin katsomista elämäntaitajia etsittäessä!
Mies on turvonnut, naama lahonnut, todellisuuden kuvioista poistunut. Koko aikana minkä mies seurassamme istui, ei hän osannut puhua mistään muusta kuin oluesta, viinasta, pontikasta sekä konekivääreistä, pistoolista. Olipa aihe mikä tahansa, päätti ja johti hän juttunsa viinan saantiin:
"Mutta  täytyy sanoa, että kylläpä tällä terassilla on huono tarjoilu, ei edes olutpulloa vieraalle tarjota. Mistä tänne on näin kamalan paljon vieraita tullut, enemmän minulla on kyllä olutpulloja kaapissa. Yksi korillinen on piilossa maahan kaivettuna. Minulla on huonot aamutossut... Katsokaas, kun varpaat vilkkuvat. Pitäisi liimata, pitäisi liimata pontikalla, niin kestäisi. Minulla on aamutossuissa näissä viisi litraa viinaa. Tuossa renkaassa on ruohosipulia aika paljon, meilläpä on enemmän, viisikymmentä kiloa, meilläpä on kotona viisikymmentä litraa viinaa. Täytyy sanoa, että jo on huono tarjoilu vieraalle kun ei edes viskipulloa ole. Jos tuo järvi olisi olutta, vesi viinaa, sukeltaisin ja uisin. Ampuisin konekiväärillä. Sukeltaisin yhtä mittaa ainakin kaksi tuntia. Ja taas sukeltaisin ja ampuisin."

Mies päätti jokaisen ajatuksepoikasensa viinaan, millään muulla ei ollut mitään merkitystä, ei vähäisintäkään kuin viinalla.
Lukenut mies. Jutut meistä suurinpiirtein normaaleista istujista tuntuivat asettuvan alle kouluikäisen lapsen tasolle. Sitäkö mielikuvitusta tämänlainen?
Alkoholinsaanti on elämän alku ja loppu, elämän keskipiste. Ei yhtään ehjää ajatusta pääkoppaan mahtunut, sodat läpikäyneellä upseeri-insinöörillä.

Niinhän se tuppaa olemaan meillä muillakin, meidän elämämme keskipisteajatuksena kenellä mikäkin tärkeimpänä. Raha, varastaminen, vaurastuminen, valehteleminen, kadehtiminen, kerskaaminen, urheileminen, tappaminen, vahingoittaminen, kiisteleminen, pettäminen, häijyily, rehentely, tottelemattomuus, ymmärtämättömyys, epäluotettavuus, kovuus, armottomuus. Siinä ihmisen nautinnonlähteitä jonossa. Eikä pidä unohtaa seksuaalisuutta, elämän voimakkainta aistimusta.
__________

torstai 16. helmikuuta 2017

Mosse mersuksi - simsalabim!

 

26.7. -77  (ti?)

Outoa: näin kesälomalla unohtuvat päivämäärät täysin; joka ilta joudun katsomaan edellisen päivän muistiinpanoista, monettako päivää mennään.

Nyt on taas rauhoittunut olo eilismenonhytkyyn verrattuna. Mikähän pistos lie kynälle tullut?
Urheilimme pari tuntia ja kävimme saunassa. Fyysinen rääkki rauhoittaa - vanha totuus.
Eilen oli Jaakon-päivä, ulkona iltainen lämpötila on sama kuin päivällä, samettinen ilma, lämmin.

Epätoivoisesti yritin eilen väännellä käännellä juttua, osaapa olla hankalaa ja kyvytöntä. Ylioppilastodistuksen jäi ainekirjoituksesta kymppi (10) ja ylioppilasaineesta tuli laudatur, mutta kun ei lähde niin ei, toivotonta kamppailua. Yskäistä.

Mietin sellaistakin asiaa mielikuvituksesta, tuosta samperista, että voiko todella tuntea, kokea kaiken todellisena, voinko tuntea todella mansikan maun suussani, jos oikein olen syövinäni. Luulen että voin. Mutta, voinko tuntea ajavani mersulla mossen rattia vääntäessäni, mosse mersuksi muuttua - simsalabim!
Ky-Kyllä niin käy.
 
Mielikuvitus saa aistit liikkeelle, jos jonkintapainen ote ja väline todellisuudessa on käytössä.
Ja mielikuvitus voi todentaa kaiken ilman välinettäkin, kun mielikuvitusta oikein koulii ja harjaannuttaa, silloin tunnen hajun, maun, kosketuksen, kuulen ja näen vaikkei mitään kosketuskohtaa ulkomaailmaan olisikaan.

Kehittihän japanilainen aliluutnantti Hiroo Onoda aistinsa näkemään ammutun kuulan lennon ja tunsi ihmisen, vaaran, liikkeen kilometrin päähän. Onodahan joutui II maailmansodan loppupuolella Filippiineille ja antautui vasta 1974 luullen koko ajan sodan jatkuvan.
Vaara terästi aistit.
Myös mielikuvitus voi tehdä saman, miksi ei voisi? Siksikö, ettei sitä järki tajua?!
Johan on yhtä perkelettä jos en tästä mieliaiheestani saa vielä pitempää tarinaa kokoon!
Eipä ole yksitoikkoisuudesta pelkoa, totta totisesti, omassa elämässä mielikuvituksen kanssa.

Intialainen lehmänmöllikkä katsoo minua ihmeissään, kuin konttia, P.T. Rajun Intian filosofian kannessa.
Hautukoonhan vielä.
__________
*** myös

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Mielikuvituksen huutava puute

 
25.7. -77 (ma) 
jatk.

Kukaan yhteistyöhaluinen, sosiaalisuutta, kanssakäymistä ja toimeentuloa vaativa kansalainen, terve ihminen, ei voi sanoutua irti noista Neljästä vaatimuksesta (rehellisyys, puhtaus, epäitsekkyys, rakkaus), yhteiskuntamme ei tule sallia säilyäkseen noiden Neljän periaatteen laiminlyömistä, eikä kukaan käytännössä, todellisessa arkielämässä voikaan tasapainon saavuttaakseen Neljän arvoa kieltää.


Kun nyt on varmaa, että Neljän noudattaminen ei miellytä kaikkia, vaan itsekukin jossakin elämänsä vaiheessa yrittää joka tapauksessa kiertää noiden Neljän asettamaa velvoitetta, tarvitaan yleisesti hyväksytty kiertotie, jolloin voidaan tehdä toisin eli olla Neljää vastaan.

On lupa olla Neljää vastaan! Mielikuvituksessa.

Mielikuvitus on se hyväksytty kiertotie. Mielikuvituksessa voimme kiertää kaiken päälaelleen ja tehdä toisin päin kuin mitä todellisuudessa vaaditaan. Mielikuvitus on pakopaikka, henkireikä todellisuutta vastaan. Mielikuvituksessa voidaan olla vaikka kuinka epärehellisiä, siveettömiä, itsekkäitä ja rakkaudettomia, mikäli yksilö niin tuntee.

Mielikuvitus on kuin ukkosmyrsky, joka raikastaa ilman. Mielikuvituksessa saa möyriä, salamoida ja ottaa muilta luulot pois sekä palata sitten raikastuneena todellisuuteen.
Joku huutaa jo: - EI TOIMI!

Toimii, jos on opetellut mielikuvituksen käytön. Kompensaatio on oltava, jokainen todellinen asia on korvattavissa, mikäli tarvetta kompensaatioon on. Todellinen kompensaatiopaikka on mielikuvitus, jokaiselle, se on turvallinen paikka, joka ei aiheuta vahinkoa sen enempää itselle kuin ympäristölleen.

Nykyisestä romuihmisestä, joka katselee maailmaa stereoittensa, tekniikkalaatikoittensa takaa, tuntuu aluksi sadulta, mielettömältä, uskomattomalta koko väite mielikuvituksen todellisuudesta sen takia, koska häneltä kaikki mielikuvitus on kitketty pois ja hänelle on sanottu: "Et saa paeta kosketeltavaa todellisuutta: jos pakenet, petät itsesi ja ennen kaikkea kanssaihmisesi!"

Ihminen on kasvanut, varttunut lapsesta nuoreksi ja nuoresta lapseksi jälleen, vaikka nuoruuden jälkeen olisi tullut aikuisuuden vuoro abstraktioineen, kuvittelukykyineen. Vain lapsi tarvitsee auton vierelleen liikuteltavaksi uskoakseen sen autoksi. Aikuinen pystyy kuvittelemaan tuon auton, mutta: kun ei niin ei! Nykyihminen, joka korskeasti nimittää itseänsä aikuiseksi, tarvitsee lapsen lailla tuon auton vierelleen uskoakseen sen autoksi, ja mikä kaikkein pahinta: nykyihminen tarvitsee tuon auton itselleen, omaan talliinsa, omistukseensa, uskoakseen, että tuo esine on auto.
 
Samoin hän tarvitsee kuvittelukyvyn, mielikuvituksen puutteessa sen kaiken roinan, jota maailma tuottaa, omaan kammioonsa, uskoakseen niiden olemassaolon ja uskoo vasta sen jälkeen olevansa onnellinen.
Täten ei koskaan, ei koskaan ihminen voi tulla nykymaailmassa onnelliseksi, sillä niin paljon on romua ja roinaa ja niin vähän elinvuosia tuon kaiken haalimiseen.

Siinä ukko-Piaget heittää teorioineen monen kohdalla häränpyllyä!

Minä omistan amerikkalaisen superraudan, minä omistan sen etuistuimella istuvan kiihottavan blondin, minä omistan tallin tuolle autolle ja minä omistan talon tuolle kiihottavalle vaalealle ja minä omistan Villan ja minä omistan mitä ikinä rahalla vain saa ja minä omistan vielä paljon sellaistakin, jota rahan mahdillakaan ei saa, JOS ja KUN: Minä omistan mielikuvituksen ja kun panen sen toimimaan, niin minä omistan nuo kaikki, romun, inhimillisyyden, animaalisuuden ja kaiken mitä ikinä ja kuuna kullan valakeana haluan tullakseni onnelliseksi, tyytyväiseksi ja tasapainoiseksi. Minä omistan tuon koko roskan, milloin ikinä sen omistaa haluan, vaikka silloin kun ajan venäläisellä, lakkoilevalla autollani, kalkkeutuvan rumistuvan vaimon kanssa pitkin kuoppaista soratietä kotiini, jona toimii ennen sotia rakennettu rapistunut kerrostalo ja tallina mosselleni on ressukatos lätäkköisen pihan perillä, huvilanani on sataman laituri ja rahanani viidenkympin vekseli. 
Aamen!

Tai ei ei vielä:
Minä nautin tästä lyhyestä elämästäni ja pystyn elämään myös todellisuudessa; palaamaan mosseeni aina kun tarvitaan; pystyn menemään työhöni ajallaan ja pystyn suunnittelemaan ja kannattamaan kaikkea parannusta tässä yhteiskunnassa. Mutta mielikuvitukseni ansiosta osaan suhteuttaa, pystyn jättämään liiallisen katkeruuden, liiallisen kateuden, vihan, pelon, liiallisen häijyyteni itsestäni.

Luin Roomalaiskirjeiden I luvun toisen kerran tänä päivänä ja minusta karisi himonrippeetkin pois ja usko ihmisen laa...


__________
*** myös