Opetuslapsia, siis noita aikuisia miehiä, oli varoitettu: - Valvokaa!
Kissan viikset! Heti kun varoittajan silmä vältti: äijät panivat maaten! Vaikka hyvin tiesivät missä akuutissa vaarassa heidän päällikköisäntänsä koko ajan oli.
Minua on, salaa tietysti, naurattanut koko vakava juttu.
En minä kuolemalle nauranut ole, vaan noille törpöille: Ei mitään myötätuntoa kuolevaa kohtaan.
"Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko."
Oma mukavuus ennen kaikkea - mielessä: kun nukuttaa niin vetäistäänpäs pienet tirsat.
Ja jos kavereita ei olisi nukuttanut ja jos olisi tuohon aikaan R-kitskoja ollut, olisivat velloset mukavuudenhalussaan ja voitonhimossaan livahtaneet muina miehinä kitskalle
lottoamaan, kenottaneet, peliautomaattien kimpussa könottäneet,
Kulta-Jaskan pannuja heilutelleet, viis veisanneet toisen kuolemanhädästä.
Takkuulla!
Noin sen nään: semmonen huima on ihminen. Minä myös, siinä joukon jatkona.
Jotenkin säälittävän huvittavan naurettavana reppanana.
"Tullessaan kolmannen kerran Jeesus sanoi heille: - Yhäkö te nukutte ja lepäätte? Kaikki on selvää. Hetki on tullut. Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin." Mark. 14
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti