Illan kylpy on aamun kivitys

Bathsebaapa Bathsebaa tässä kahlaan.
Kilven nuoruuden tuotantoa, naisen ylistystä, siis sen Anna-muusan.

Aamutuimaan maistuu aivan erilaiselta kuin yömyöhään sama teksti.
Aamulla kai vielä jotenkuten järjissään, ratio auki, iltayöstä herpaantuneena, kääntyneempänä affektioihin, aistien poluille?

Oli miten oli, vaan niin se vaan Kilven Bathseban luennan kanssa on. Melko luirua rakkauden luritusta jos aamulla Hesarin sijasta erehtyy luvulle.
Vaan annapa kun ilta ehtii niin johan muuttuu lukijankin kallossa ääni:

 "Sut mä löydän

Ja kaipuu luokses on pohjaton!

Kuningas, tämä katala David, kuuntelee, imee ihastuksensa huulilta kaiken irti: "...niinkuin minä olisin kylpenyt hänen sanoissaan, niin kuin lämpimässä ja punanhohtavassa vedessä, ja minä tunsin oloni niin kuin minä olisin ollut pehmeihin harsoihin kääritty, ja niin kuin lämpimät kädet olisivat hellästi silittäneet minua poskelle ..."

Ja kohta jo tuskissaan kieriskelee: "... niin kuin minä olisin ollut suurien ja kovien kivien kolhima, niin että minä annoin niiden tulla paljasta rintaani vasten, enkä kättänikään jaksanut nostaa suojatakseni itseäni niiden tulolta..."

Mutta kuningas kun on: raivannee turhat esteet tieltä - surmaa Urian, Bathseban sulhon?
Toista se on meidän vähäpätöisempien uhota.

Eliel Saarisessa syöm..äsh! ruokailemassa

Onhan se nyt vähän noloa keskellä arkipäivää mennä ruokailemaan hienompiin paikkoihin.
Kyllä syömiseen huoltoasemien ruoka saa kelvata ja niiden arkinen miljöö: mitä näitä nyt on simpukoita sun muita alfabetoja.
Heittää hatun naulaan, hotkaisee ja lähtee etiäpäin!

Ruuan kanssa ei saa leikkiä.
Sen kummempia koreografioita taikka kulisseja ei mahan täyttäminen kaipaa, tuo luonnollinen tarve - eihän sen vastakkainenkaan. Eihän tässä mitään Huovisen Veikon kakkivia aurinkokuninkaita olla.

Mutta kun samaan hintaan, näemmä, niin mikä jottei jos kuitenkin!

 

Siis Saariseen: kiviportaat ylös ja kaksoisovista jyhkeistä sisään. Palttoot naulaan ja taloksi kumartelujen jälkeen. Istumaan, katselemaan näkymiä Pielisjoelle.

Ja siitä sitten hiljalleen homma rullaamaan.

Saa kaikessa rauhassa patapaistia syödä, pikkurilli sojossa nautiskella, herroiksi siis rouvan kanssa. Alkukeittoineen jälkiruokineen.
Maistuu - ja varsinkin se hillitty hiljaisuus.

Monin verroin hillitympää on menonmeininki kuin kouluruokailussa, minkä meno ja minkä lento yhä vielä, monen vuoden jälkeenkin rapistelee selkäpiitä ja joka paikkaa kouristelee. Ja kummallisintahan tuossa työsyömisessä oli että siitä metakan hillitsemistyöstä joutui vielä maksamaan, tosin vain ruokaveron verran!
Vaan olkoon se siitä, nautitaan me tästä.

Ja tähän päivään takaisin: Aina on Vanha Mies, nuoruudesta asti, ollut sitä mieltä että ruokailu on kuin auton tankkaus. Ethän tankatessasikaan sen kummempia temppuile: avaat korkin, työnnät letkun tankkiin, täytät. Ja hoplaa - ajoon, etiäpäin!
Ei siinäkään mitään ylimääräisiä kotkotuksia tarvita. Siinä nyt bensalla leikkimään.

- Vaan josko sittenkin takkia kääntäisi, tai edes talvipompan kesäulsteriin vaihtaisi, symboloi Vanha Mies rouvalleen.

Ajatus kummasti kääntyilee.
Ja sitä ruokkii sekä vahvistaa myös se kun yhden kanssaruokailijan, näyttelijä Maasillan, hyvinvoivaa sivuprofiilia ihailee - jotta taitaisi kannattaa.

 

Palloillaan missä palloillaan

Elämä on hidasta etenemistä kohti Massikan kiinnityspulteilla kiristämän arkunkannen alaista lepäilyä.

No eufemismiahan tuokin - jos kuvakin!

Mutta tosiasia mikä tosiasia, että sitä kohti metka menomme kaikilla: Kotsari-lehti kertoo, että oman arkkunsa on veistellyt Salli-Veke ja Massey Ferguson -miehenä haluaa jatkaa MF-suhdetta vielä kuoleman jälkeenkin. Meikäläiselle riittää pelkkä mersunmerkki ristin paikalle. Lie Veikko kaima-Veikon tapaan arkkua tehnyt ja testaillut: vs. Veikko Haakana Arkuntekijä.

Kaikenlaista sitä viikonloppuun sopii jos mahtuukin kun mahduttaa: yllärinä junaan nouseminen ihan lonkalta noin vaan!
Vanha Mies, tietysti puolisoineen

1. ostaa uuden, halvan, vyön monen sadan kilometrin päähän matkustettuaan ihan iliman aikojaan;
2. hiippailee lätkämatsiin mennessä ohi Ilmari Salmisen sekä Unto Seppäsen, sen kummemmin, tällä kertaa, korviaan lotkauttamatta, Pursiaisen Pesäpalloilija-patsaan luona sentään viivähdys;
3. lätkämatsissa ihmettelee jos noita pyllynravistelijoita niin muutakin, vaikka että onpa! onpa! pitkä matka yötä myöten vastustajan, Hokin-poikain, kotiinsa Kajaaniin ajella: mikä kotipeli se sellainen on kun jo seuraavana päivänä siellä jatkavat;
4. kirpputorilla salakuuntelee, että joku 'Ilmari sittenkin testamenttasi pojalleen vaikkeivat välilöissä olleetkaan koko omaisuuden, yli neljä miljoonaa!';
5. + tuhat muuta tarinaa.

Päälle vielä Essayahan EU:t ja letut.

Vaan kyllä sittenkin, kaiken rumuamisen jälkeen, antoisinta on palata ja tarttua Volteriin ja lukea, kuinka Bathseba rukoilee kuningas Davidia jättämään hänet alone vaikka rakastaakin, koska 'kun sinä sillä tapaa puhut, sillä minun elämäni on maahan viskattu, ja kaikki, kaikki on ratkennut, ja elämä on enää paljas hauta'.
Varsinkin kun on Raamattunsa tutkinut ja tietää taustat.

Ja entä kun maanantaikin on yhtä pyhää, Vanhalla Miehellä, joka itsekehuaan jo anteeksi pyytelee:

 - Öhöm! ja anteeksi.

Patoutuva elämä murtuu - kun aika on

Tammetusta virrasta puhui ja kirjoitti Kalle Päätalo. Ryskyen tammettu pato murtuu. Volter Kilpi on lausunut: "Elämän hiljaisuus on elämän kertymisen paras pato."

Kilven elämän kertymässä kolmesti oli padon murruttava, jotta elämä taas pystyi jatkumaan.
Kolme kertaa, jaksoa, kirjoitti, 'murtui', Kilpi:

1. Jakso - vuodet 1900 - 1903. Tuolloin ilmestyivät Bathseba, Parsifal, Ihmisestä ja elämästä sekä Antinous. Romantiikka oli päässyt virtaamaan pois. Kirjailija vaikeni, pystytti taas padon, eli. Kului 14 vuotta ja sekin pato murtui.
2. Jakso - vuodet 1917 - 1918. Kansallista itsetutkistelua sekä Tulevaisuuden edessä ilmestyivät. Oli yhteiskunnallisuuden vuoro purskahtaa Kilvestä maailmalle, sen padon murtua. Ja sitten taas pystyyn nopeasti uusi entistä pitävämpi pato. Se pato piti elämän takanaan 15 vuoden ajan. Ja sitten! Pian sieltä alkoi virratakin tuhtia tavaraa - parasta ikinä!
3. Jakso 1933 - 1937. Alastalon salissa. Pitäjän pienempiä. Kirkolle. Aivan aivan uskomatonta tavaraa!

Roiskeina ilmestyi vielä 1938 runomuotoinen mietelmäkirja Suljetuilla porteilla sekä postuumina 1944 keskeneräiseksi jäänyt fantasiaromaani Gulliverin matka Fantomiamian mantereelle.

Volter Kilpi oli elänyt elämänsä joulusta 1874 kesään 1939. Kaikkea muuta kuin turhaan.
Ei löydy  3. jakson voittanutta tuotantoa tästä maasta, ei lähimainkaan.

Bathsebaa tässä etenen, kuten eilen päätinkin, mutta ei Vanha Mies syty enää sillä tavalla nuorukaisen runollisuuteen, sananhelinään ja helskyntään kuin nuorena olisi syttynyt tai kuin syttyy Volterin ehta-aitoon kirjeenvaihtoon Hiljan kanssa.
Luen silti. Onhan se kuin Raamattua lukisi, vaikka taisipa Kilvellä kaksi ongelmaa maailmassa olla: huono kuulo ja epäusko jumalaan? Niin olen ymmärtänyt.

wp

 

Harmaiden hapsien harmi et charmi

Volter & Hilja XI

ed. X

Volter makaa tulessa, on masentunut, täysin maansa merensä myynyt.
Vastausta kosintakirjeeseen, 22. huhtikuuta lähetettyyn, ei kuulu, 1900-luvun alun tekstiviestintä muutenkin oli hidasta, mutta silti - samassa kaupungissa sentään, Helsingissä!
On kulunut jo kolme päivää, Volter lähettää toisen, täsmennyksen.

Mitä kiirehtiä vakavalla asialla; eikö hän osaa aavistaa toisen tunteita, sillä jo ennen kosintakirjeen laatimista Hilja oli maininnut: - Et aavista, miten liikutettu ja hyvä minä olin sinulle silloin, sinä harmaine hapsinesi, joista niin paljon pidän.

Toinen 21, toinen 31 - ja toisella jo harmaat hapset! Ei siis mikään ihme jos mietityttää nuorempaa.
On kulunut viikko. On vapunaatto. Lähtee kaksi kirjettä samana päivänä - rivit niin tuskaiset.

Seuraa paljastus toisessa sen päivän kirjeessä: Hilja on Volterin jo toinen todellinen syvä rakkaus.
Polte yhtä voimakas. Silloin kohde itse tuskin edes tiesi olevansa 'kaikki'. Sen yksipuolisen rakkauden loppu oli maailman loppu: 'Elin vuoden sulassa tuskassa ja mielen hädässä', 'Opin tuntemaan, mitä on pakahtuva ihmisrinta', 'Siitä on seitsemän vuotta nyt jo', 'sitte olen elänyt kylmänä'...

"ja hiukseni harmenivat ennen aikojaan."

"Silloin täytyi minun lähteä, ja kaikki minussa huojui elämän ja kuoleman välillä, mutta minun oli velvollisuus rutistaa kaikki itsessäni sammuksiin."  

Tuo nainen oli Anna Wuoti, Bathseban muusa.

Vaikuttavaa.
Kaivan Bathseban kaapista, ja luen sen ennen kuin jatkan näitä kirjeitä ja ennen kuin saan tietää, miten Hilja Volterilleen on vastannut jo tuona samana vapunaattona.

Täytyy siis odottaa.
Ei auta.

Kuka kieleni vei

Vain harvoin luovuus on tuskallista.
Amatöörillä onnistuu aina.

Ja mikä kun nyt ei sitten millään luista!

Kaksi päivää olen yrittänyt vääntää RAIKUA kahdesta pyyteettömästä periystävästä ja heidän tuomistaan lämpimäisistä kiitosta huudattaa.

Vaan EI KEHNO tavu täsmää, ei kehno taho taipua kieli, vaikka Eino Leinon opissakin on pohjustukseksi käyty.

Tilannehan on tämä:
1.) kalastava kaverini, erämies viimeisen päälle, ilmestyi iltana muutamana hämärän kuhjassa pihamaalle ja kotiin mennessään pitkän päivän järven liepeillä vietettyään jätti parit lämpimäiset uunituoreet savulahnat kätöseen. Ja eipä maukkaampaa olisi voinut ojentaa. Ihan Omena-Pippurin Ottoa tulvi mieleen, sekin ukkeli kun samoilla asioilla liikkui ennen vanhaan. Nam!
2.) kirjoittava kaverini kauempaa, kalamies ja kirjamies viimeisen päälle, oli ilmestynyt jo päivällä ja jättänyt uunituoreen lämpimäisen kätöseen, kirjan yhtä komean kuparinruskean kyljiltään kuin nuo maukkaat savukalat. Akselin antologian, Savonlinnan kirjoittajayhdistyksen 40-vuotiskokoelman: Pidä kaiteesta kiinni.

Tuvan pöydälle asetin, kahvit keitin, kääröt avasin, ja herkuttelimme.
Lämmitti niin sydäntä kumpainenkin, kumpaisenkin lahja, jotta ihan ilmoille piti raikua huudattaman. Mutta mutta: mykäksi veti - ei irronnutkaan.

Sitä tässä nyt mykkänä ihmettelen.


Lahnat syöty - kirjaa jää

Palattava arkeen - ja paskat!

On maanantai - ei saata haaveilla, niin kuin sunnuntaisin.

On pantava pusku päälle, silmään pienin vaihde ja käytävä duuniin!

 

Ja hah hah! Kittiä kanssa.

Vanhan Miehen ei tarvitse. Noudattaa yleistä rytmiä, asevelvollisuudet on aikanaan suoritettu, kansalaisvelvollisuudet täytetty.

 

On olemisen aika.

 

Saa olla pitkin tai poikin. Lähteä tai tulla. Olla lähtemättä. Tänään voisikin vain loikoilla: tuuleekin sen verran puuskittain.

Jos olisi sisäolento, eikä ulkoeranto - vai miten se tiivis inessiivi&ablatiivipari kuuluikaan?

 

Hitto että!

Osaa olla.

Vappaata

 

Eikä tarvii olla mielinkielin.
Kellekkää.

(no näinhän tässä kävi ja luiskahti runoksi? vaikka piti puhumani iltaisesta Teeman Kino Klassikosta, Kleopatra-spektaakkelista vuodelta 1934 - melkoista rennyä välillä!)

Caesar ja Kleopatra
William & Colbert

 

Portit auki sinne hyi!saatanaan

Valitettavasti ei satu tuttu laulaja työvuoroon silloin, vaan eiköhän tuokin esittäjä kelpaa näin amatöörille.

Höpisee mitä höpisee Tuvan pöydän äärellä istuja, vaan asiaa höpisee - uupperasta.

Heti aloitusvirkkeeseen - tai miten sen sanoisi: puhekuplaan otsikoineen - kätkeytyy kolme nimekästä taiteilijanimeä. Yhden 'taiteilijan' jokainen hoksannee heti otsikosta - se keihäänheittäjänjulli Tohmajärveltä. Vaan keitä ovat nuo oikeat taiteilijat, laulajat? Ja mistäkeistä muu höpinä?

No oopperalipuista, ensi kesälle hankituista oopperalipuista Olavinlinnaan; kai tuo viime kesän kokemus on antanut pontimen; ja pitäähän istujankin jotain ymmärtää jos kerran tuokin sotkuihin joutunut valtakunnan sähkömies ymmärtää - opettaja sentään!

Ja taas putosi arvausriesaksi yksi nimi lisää! Tai no joo yhtä helppo tapaus kuin keihäsmies Räty tunnistettavaksi on sähkömies Ahde.
Mutta mutta!

Nuo kaksi oopperalaulajaa lienevät monelle mahdoton tehtävä tiedettäväksi.

Toinen on tämä Georg Otsin tulkki, Ruotsin suomalainen. Se joka ei Butterflyssä tuona tiistai-iltana esiinny. Toinen tullee Italiasta: Berrugi vastaan Suovanen, Giorgio vs. Gabriel            

Tyyristä tyyristä lystiä, jos lystiä ollenkaan, kaikin - vaikkei parhailta paikoilta edes: 85 € kpl.


- Härregyyd!mihin sitä vanhoilla päivillään vielä sotkeutuukin!  miettii Tuvan pöydän äärellä istuva.

Pian apuva! huutanee hän?
Huutaakin, ja onneksi huutaa ja huomaa, että Suovanen mikään Amerikan Pinkerton ole, vaan jo alun perin määrätty konsuli Sharplessiksi, joka varoittaa laivastoluutnanttia leikkimästä B:n tunteilla.

(lisäys myöh.:
linkki:  "Oopperan kaiteet varastettiin"
En se ollut minä, varmana. )

 

Eino Leinon ensimmäinen runo

Lyhyt matkakertomuskertaus varmisteeksi öyliseen [eiliseen].

Talvivaaran ohi ajaa kurautimme vasemmalle vilkuilematta ja 'hyi helvetti mikä sotku!' mielessämme, Kajaanin-matkalla siis oltiin. Vähän kiirettäkin piti. Piti päästä Eino Leinoa moikkaamaan. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi, sovittu aika mikä sovittu.
Ennätettiinpä kuitenkin: Paltaniemeen Paltamoon, jonne olivat rakentaneet entisten mittojen mukaan Eino Leinon kotitalon kun alkuperäinen Hövelön paikka oli joutunut vieraisiin käsiin. Eikä sinne siis menemistä; joku paikallinen laakkonen varmaan? ...

Talvi ympäröi pitkää taloa, jonka lumirapuilla seisoi Eino Leinosta kaiken tietävä mies.

- Tuli talvi uudelleen, viime yönä, sanoi ja paiskasi kättä.

Puolisen tuntia ennätti mies mitä mielenkiintoisimmin kertoa Eino-pojasta. Oli päästy siis vain alkuun, kun opas jo uusiin taidepaikkoihin oli viemässä. Matkan piti joutua.
Sen verran ehti mies vielä mainita että ensimmäisen runon Eino kirjoitti 9-vuotiaana rakastuttuaan tulisesti 13-vuotiaaseen apteekkarin tyttäreen Linneaan, joka taas ei Einosta pahemmin piitannut:

Ainiaan lempeni
olet omaava,
moni sua lempivi,
Linnea ihana!

Siitäpä se sitten riesan lykkäsi Einolle ja toisten kiusan, niin että Ämmänkoskeen aikoi tuleva runoilija hukuttautua. Runovihkonsa repi aaltoihin tuhannen palasiksi, kuten liikenneministeri Merja Kyllönen aikoi taannoin jonkin tärkeän paperin repiä, mutta perätyi sitten ja kirjoitti Mä hellyin runoon: ' --- Mut silloin mieleen muistuvi vanhemmat, veljet, siskoset, he minua aina surisi ja silmät täyttäis kyyneleet. ---'

Niitä kertoili Esko Piippo siinä lähdön hötkässä, vaan jäi sentään matkaan hänen kirjansa Tarinoita Eino Leinosta, sieltä löytyy nuo ja paljon muuta.

Sitten meitä vietiin taas.

Kuvia kumartelemassa

Paltaniemen kuvakirkko kylmimmillään eilen.

Oli satanut yöllä talven takaisin Kajaaniin. Niin ainakin oli sanonut Eino Leino -talon ovella harmaahiuksinen mies, joka tiesi Eino Leinosta kaiken mitä kysyttiin ja paljon päälle, niin miksei olisi säästäkin totta tiennyt. Esko Piippo siis.

Vaan niin oli vaan kankean pään toteltava niskan tahtoa ja taivuttava kattoa kohti silmin soikein vuotavin katsomaan kuvia pakkaskirkossa, ulkoilmaa kylmemmässä. Sinne ja seinille oli maalattu sinertävän pohjan päälle kuvia lämpimän maan tapahtumista

2000 vuotta sitten.

Voi Jeesus! anteeksi että kylmi ja paleli 300-vuotisessa puukirkossa,
jonka käytävälle oli porukalla kengissä kannettu kuin kylmän kruunuksi lunta!
Syntikin lie puistattanut - kuka ties.

Onneksi
pian olimme siirtyvä Paratiisin, missä lämpöä riittää ja missä leyhyvät ainaiset leppeät tuulet.

Puolalaisten ITE-taiteilijoiden Paratiisin hedelmiä -näyttely on päässyt pohjoista väkeä lämmittämään.

Siellä riemua iloa riittää, toki synkkääkin synkempää kun puolensataa puolalaistaiteilijaa panee palaset paikalleen. Siinä riemussa kalpenisi varmaan tuo oppaan mainitsema vaatimaton kyläseppäkin, joka kainuulaisella vaatimattomuudella aikanaan pajansa oven päälle kylttiin oli kirjoittanut tyyliin

'Taotaan Viikatteita ja korjataan Lentokoneita'.  

jäljellä   H: 423 km, KK: 176s

Lomalle pyristelen Bosta sun muusta

Irti, lomalle edes hetkeksi analyyttisistä teksteistä halusin, noista Kulttuurivihkojen, Parnasson, Kritiikin Uutisten viisauksista, ja liityin tavallisten ihmisten joukkoon. Tilasin Tekniikan maailman, Kauneimmat käsityöt, Metsästys ja Kalastus -lehden?
No en sentään noin spesifejä alansa erikoislehtiä. Ojasta allikkoon en halunnut.

Tilasin Elämäntarinan. Tavan meidän kirjoittamia lyhkäisiä juttuja tavan elämästä: ilosta, surusta, menestyksestä, menetyksestä - niin: elämästä ja kuolemasta.

Ykkönen tuli, ja siinäpä olikin nikottelemista ensi alkuun.

Ensin

näkökulma runorytmiin:
 "Poveni valtiatar-valtias Muuan näkökulma runorytmiin sekä Paavo Cajanderin Shakespearen sonettien suomennokseen." Tuli taas jambin inversiot kerrattua! Lomalla.

Sitten

käsittelyyn lukiosuosikkirunoilijani:
Lauseita Mirkka Rekolan muistolle Parasta mitä muistan/oli käydä ostamassa/ muistivihkoja, /kova- ja vahakantisia,/taskuunsopivia,/ kirjoittaa /parasta mitä muistan. (Valekuu reitti, 2004)

Minkä jälkeen
koukkuleuka-Bo
Ulkopuolella ja kaiken keskellä
- runoanalyysiä Bo Carpelanin viimeisestä kokoelmasta Yötä vasten.
Mahtimiehiä Bo. Mahtinaisia Mirkka.
Mutta silti

 EI!

 

Koska lomalle pyristelen analyyseistä, haluan vain lukea lurauttaa - ja löytää ihan ite.

Onneksi
tämän jälkeen alkaa hiljallensa helpottaa, tulevat me - vähemmän tunnetut, kuullut.

Kohtakos jo naurattaa
kun vertaa toisella tapaa ja ottaa Bon runon rinnalle runotörräytyksen Jos jonnaen päevänä

Jos jonnaen päevänä

ei homma hoiju millään, mikkään ei huvita,

elämänilos on karkuteillä, tylsyys tunkoo nuttuus,

kissaki kiukottelloo

 

niin mitäs jos

 

otatkii konttis ja hyppeet kärriis,

ajelet hissuksiis tai vaahilla

...

Maarit Matilainen vie lomalle vaahilla ihan er mualimaan kun Bo vaikka immeisestä kumpikii laalaa.

Turha pelko siis jotta uusi Parnasso tai Kulttuurivihkot tuli tilattua ja taas siis kaavoihin kangistuttua ja jäykkyyteen vaivuttua.
Ei ei, eläviä ihmisiä täällä, vaikka kuolemasta nyt tällä kertaa pääasiassa kertovatkin. Ja kolme numeroa vielä Elämäntarina-vuotta jäljellä, vau.

Harmi ja suuri PAH! kun tänne loppuun ei hymiöitä voi laittaa, vain näitä härkkyröitä

#¤##$£@€§#¤##

jäljellä   H: 435 km, KK: 181s

On vain jäänyt

Kulttuurivihkojen viime vuoden viimeinen numero unholaan, kommentoimatta. Ehkä sen vuoksi kun kannessa komeilee Kalle Päätalo. Suosikkini heti Volter Kilven vanavedessä. Piiloon muilta kätkenyt, sängyn alle tallettanut.

Jotenkin mustasukkainen yhäkö olen, ehdottomasti huomaamattani, hänestä?
Eivät Kallesta muut saisi, ainakaan asiantuntijana, kertoa. Eivät ainakaan naiset. Miten Jenni Janatuisen Miehenkuvaakin hyljeksin tuhahdellen jotta no se nyt ei ainakaan voi Kallen elämästä mitään irti saada saati samaistua. Vaikka kuinkakin Jenni viluissaan joutui nukkumaan pipo päässä ja rukkaset käsissä myötäluettuaan, miten Kallea vilu tärisytti kämpän viimaisella lattialla.
Tehokasta on teksti, jos ja kun horkka pystyy puistelemaan nukkujia kirjan molemmin puolin! Sen se tekee kun Kallen kelkkaan hypähtää, korttihäviöt sun muut häpeät jäävät lukijankin kannettaviksi.

Tietää toki voivat Kallesta kaiken, mutta. Tuntea - se on toinen juttu!

Heh!

Aika tasoittaa ja kunnon Tuntijoita näemmä löytyykin. Nimenomaan tuntijoita, sillä tuntemistahan, nahan alla oloa Kallen lukeminen on - koko ajan. Lukee vaikka tuon saman Janatuisen toimittaman lukijakirjekirjan Kunnioitettu herra mestari, niin huomaa että on niitä muitakin, joihin kolahtaa Kallen ainainen alakynnessä oleminen:

 

Niin, se sängyn alta löytynyt  Kulttuurivihkot 6/2013:

Kari Hirvasnoro, joka on Päätalonsa sen kolme kertaa lukenut ja sivu sivuun tarkkaan pureutunut, kirjoittaa: "Kalle jos kuka on työläiskirjailija, vaikkakaan ei poliittisessa mielessä." Neljännesvuosisadan kokemus kunnon töistä ennen Ihmisiä telineillä -romaaniaan pitäisi riittää tuohonkin titteliin. Ja viiden vuoden sota gloriaksi päälle. 

Siitähän monet ovat kinanneet, mihin kategoriaan Kalle kopitettaisiin ja mitenkä yhteiskunnallinen voi olla mies, joka 39 romaanistaan 26:ssa on esiintynyt omana itsenään.

 

Suomi on monenlainen 1920-luvun alkupuolella, Hirvasnoro lukee kolmelta kantilta: Päätalon Kallioniemi, Linnan Pentinkulma ja Westön Esplanadi. 

Etsipä siitä yhteinen, yhtenäinen, kansa yhdistävä totuus! 

 

 

jäljellä   H: 449 km, KK: 187 s







Huh huh

Maaliskuun puoliväli ja lunta ei juuri hiihdettäväksi.

Viime vuonna täyttyi tonni juuri eilen, nyt puolet kilsoista häthätää: eli eipä kovin kaus kaukomaille matkustamaan vyörää vara, kun hiihtomatkakassassa yksin lukien 532 km/€. Maksuhan on euro per kilsa.
No aloitellaas lähimatkailulla: Eino Leino -matkalla Paltaniemeen keskiviikkona, alkuverryttelyksi, Paratiisin hedelmiäkin kuulemma pääsemme poimimaan.

Niitähän Elina Vaara näkyy poimiskelleen uutteraan. Niin ymmärsin kirjasta jota viime vuonna  näihin aikoihin luin suurella mielenkiinnolla ja hartaudella ikään kuin pääsiäiskalenteriksi päivittäin, haudattu kuuluisuus per päivä, teoksesta Teronen & Vuolle Taiteilijakukkulalla

 

Elina Vaara on yksi harvoista naisista joka Hietaniemen hautausmaan Taiteilijanmäelle, 50 taiteilijan joukkoon, on kelpuutettu; hän oli vuosi sitten eilisen päivän pääsiäiskalenterityttönä, neljän miehen nainen, runoilija, jolla oli suhde myös Mika Waltariin.

Tälle päivälle näyn merkinneeni Bruno Tuukkasen - siinäpä sitä muistelemista siniristilippumiehen ansioissa. Hiihdosta olemme näköjään laistaneet, viettäneet vapaapäivän, kai nautiskelleet eilistonnintäyttymistä.

Vaan menepä nyt tuonne valkoisille hangille!
Kilpisjärvellä olisi tarjolla puolitoista metriä, täällä siellä täällä hajahajaa kymmenkunta vaivaista senttiä. Muttei auta, mentävä on. Päivän liikuntoannos on revittävä; mieluummin vaikka ruuan väliin jättää kuin ponnistelun! Tai no joo.

Ulos joka tapauksessa suksi survaistakoon!
Joten lähdetääs tästä järven jäälle pyristelemään: josko kantaisi, vai joko nielaisisi - hikiliikkujat.

Illemmalla nähdään - jos kestää jäääääääää.........

ps

kyllä jää kesti, mutta tuuli tuiversi liian;

hupenevat kuitenkin tavoitekilsat ja -sivut hiljokseen: 

jäljellä   H: 463 km, KK: 187 s

Niin ne suunnitelmat muuttuvat

Nopeasti, vaikkei kännykkääkään ole, tärkeä henkilökohtainen tieto tavoittaa kohteensa. Tuli juuri tieto etelämpää, että velipoika, perheetön, on saanut aivoinfarktin.

Siinäpä sitä selvittelemistä - päiviksi:













ps
voi olla että ennen uusinta tietoa tämäkin, Onni, olisi jäänyt julkitulematta.

Suunnitelmissa

Eiliseen viitaten: jopas Karjalaisen selailu sattui kohdalleen.

Me korventakaiset - tai kehäkolmosen niin kuin mediaseksikkäämpi! termi kuuluu kuuluvan - saamme halutessamme tietoa suuren kulttuurinystävän, sen Laakkosen, omistaman lehden kautta, pysymme ajantasalla - loitolla? -  kaukaisemmistakin tapahtumista.

Jokohan tuonne, silti, saisi itsensä kammetuksi tulevana suvena, sen verran kiinnostavalta Volter Kilpi -viikon ohjelma (16.7.-20.7.) vaikuttaa.

Vaikka onhan Päätalo-viikkokin (30.6.-6.7.) vielä kokematta, mistä edelleen harmitus kun ei silloin Kallen eläessä mennyksi tullut - olisi itsensä Mestarin kouraa saanut puristaa!

lukuvinkki:

helmi = 9½

Jäljellä   H: 468 km, KK: 196 s

 

 

 

 

Kosinta kirjeitse

Volter & Hilja  X

ed. IX

Kaikki yhden kortin varaan? Masentavaa ilman Sinua, tarpeetonta koko elo.
Vuoden päivät on tunnettu, mies on jo 31 ja nainen 21. Korkea aika toimia ja saada haluamansa.
Mutta suostuuko Hilja Volterille?
Saako levoton onni tyyneyden?

On pakko lainata suorat sanat vailla omaa tulkintaa, no korkeintaan alleviivaukset ja mustennokset ja pätkimiset ovat minun:

22.4.1906 

"Hilja!

---
Katsos, minä olen joka hetki valmis astumaan koko elämäkseni sinun rinnallesi. Olen täysin selvillä sydämestäni, ja tunnen itsessäni tahdon ja voiman omistaa koko olentoni sinulle.
Koko elämäni onni olisi siinä.
 
Sinä hetkenä, kun sinä tunnet itsessäsi sitä samaa, voit sinä luottamuksella liittää kätesi käteeni, ja siitä hetkestä on meidän kummankin elämä ratkaistu. Siitä hetkestä asti on meidän kamppailtava siitä, että koko elämämme ajan kestäisi rinnassamme hyvyys ja lempeä anteeksianto ja syvä rohkaiseva ja lohduttava ymmärtämys tointoisistamme kohtaan.
Uskallatko tähän kamppailuun astua?
---
... niin silloin olet tästä hetkestä asti minun sydämeni edessä minun morsiameni ja puolisoni, ja joka hetki olen minä silloin rukoileva, että syvä uskollisuus on koko elämäni ajan elävä sielussani sinua kohtaan, ja kaikki mitä minä sielussani hyvää tuntea jaksan, sen sinulle tahdon antaa, ja sinun elämäsi huojennukseksi koko sieluni omistaa. ...
---
Hilja, mitä vastaat tähän vakavimpaan ja meidän kahden elämälle syvimpään kysymykseen, minkä voin tehdä.
Minä olen valinnut sinut, voitko sinäkin valita minut?"

 

Utopiaa! huudahtelette, hyväkkäät.
En minä.

Jäämme jännityksellä odottamaan Hiljan mieltä.

V&H XI



 

Sotavanki vangitsi tv:n ääreen

Ma-ilta. Ei mitään tekemistä. Urheilutarjontakin maanantaisin, maksukanavista huolimatta, uusintaa. Seluuttaa.

Naps!
MTV Max

• TALVISOTA Sodan arvet 10.03.2014 klo 19:30 - 20:00
• Jakso: Neljä kertomusta helvetistä Kesto: 00:30 Jatkosodan aikana Neuvostoliiton sotavangeiksi joutui yli 4000 suomalaista. Heistä vain puolet palasi, hekin huonossa kunnossa. Dokumentti kertoo neljän tähän asti vaienneen suomalaisvangin kohtalon piikkilankojen takaa. Tuottaja/toimittaja: Juha Muurinen.

Imaisee mukaan välittömästi lieksalaisen sotavangin, Esko Boxbergin, kertoessa julmuuksista joita vuosikausien ajan sotavankeudessa joutui kokemaan, pienimmästä päästä paskapyykin pesua jouluna läpi yön: rangaistuksena kun saksalainen sotavanki oli aloittanut kielloista huolimatta Stille Nachtin ja toisten siihen yhdyttyä.

Tietenkään en asiaa jätä tähän vaan aloitan taustoittaa: Mikä mies?

 Suru urheiluttomasta tv-illasta on pois pyyhkäisty.

  Neljä kertomusta helvetistä   

Vahva dokumentti, jossa neljä jatkosodassa neuvostoliittolaisten sotavangeiksi joutunutta miestä muistelee ankaria kohtaloitaan. Dokumentin keskushenkilö on Esko Boxberg, joka joutui alastomana vangiksi ja useiden päivien raa'an kidutuksen kohteeksi. Useiden vankileirien kautta hänen tiensä johti pahamaineisiin lyijykaivoksiin. Hänet vapautettiin vasta puolitoista vuotta sodan päättymisen jälkeen viiden vankeusvuoden jälkeen.

Kiinnostaa, kiinnostaa: Arvo Myllymäen kirja Sotavangin poika ja sitä edeltävä tv-dokumentti Matka isän luo käyvät yhä usein päässä pyörähtämässä. Myös kirja Kurileiri. Samoin Ville Virtanen.

Jos eivät olleet häävit olot venäläisillä sotavangeilla Suomessa, niin kahta kurjemmat ne ovat olleet suomalaisilla vangeilla Neuvostoliitossa. Esko Boxbergilla ei koko aikana ollut toivoakaan palauttamisesta, sillä 'eihän ollut mahdollista että ne tästä kurjuudesta laskisivat kenellekään kertomaan'.

Mutta niin vain vuosien jälkeen vapautus koitti, ja elämä jatkui aina yhdeksäänkymmeneen ikävuoteen asti.

Esko Boxberg 1915-2005

ps

Eskon elämässä vain kerran onni petti: http://www.pkreservi.fi/lehti/Lehti10/sivu_5.pdf



Tänään käynnistän moottorisahan

Nousna viikolla, sanotaan seuraavasta viikosta, jolloin teen sitä ja tätä. Nyt se on, aamumaanantai.

Mielettömästi olisi kerrottavissa vaikuttavasta kirjallisuudesta, jota käteen työntyi viimekin viikolla - juurikin niin, oigeesti? niin kuin nuoriso sen nykyisin hönkäisee -  vaan antaapa niiden hautua, Nellyjen olla: eiköhän ne joskus rivien välistä pilkahtele.

Pian päräytän moottorisahan käyntiin, kaiken uhalla, ja pistän varhaiset kevättintit hiljaisiksi naapurin-Kartsan metsässä. Eli lähdemme harjoittamaan moton sotkemaa jälkiraivausta tulevan talven lämpimiksi.

Kolmena päivänä männä viikolla tyydyimme pokasahaan ja kassaraan, nyt on aika järeämpien pelien, sillä oksakasat on pöyhitty, hampaat kireinä omin kourin kiskottu paksummat, alimmatkin oksat metsäkoneen suoltamista kasoista.
Järeämpien ja järeämpien: pikkuinen dolmar pääsee puremaan teräänsä kaksi kertaa lihavampia koivupölkkyjä, jotka jäivät moton kynsissä yli määrämittaisten tukkien.
Tukehtuu doltsu?
No, siinäpähän nähdään.

Vaan on se koko tuholainen, kärpänen norsun korvassa tuo vehje!
Melkein toivoo ettei käynnistyisi, vaan jos ei, niin sitten se myrkyn vasta lykkää.
Plussaa on jo neljä celsiusta, tuulta kohtalaisesti.

Tämän verran syvempää tähän sentään ujuttelen, vaikka tuolta vuoden 1966 nobelisti Sachsilta
Aila Meriluodon kömpelön - vois Viita kääntyä hautasessaan - käännöksen kautta palanen runosta
Marionettitaiteilija (K. G.):

Hymyn ja itkun kaksosparia suotta

vangita yritti rakkauden nuotta.

Jäljellä   H: 468 km, KK: 208 s

Jostakin syystä

Olen ihastunut tähän, alempaan, tauluun.

 

Tuossa yllä se on vähän kokonaisempana, toki vinossa, ja siinä mielessä huonompana ettei takana, vaikka kuinka napsauttaisi kuvaa suuremmaksi, näy niitä ihania Pietarin taloja, jotka Fontankankin kanavaa reunustavat.

Tai:
Se mikään taulu ole, vaan sillan kaide, sillan kaiteen osa. Vihertävä olisi oikea väri, mutta harmaanakin kelvollinen.
Siinä Pietarin rautaiset pimut Nevski prospektin liikennettä tarkkailevat.

On polvistuttava maahan, jalkakäytävälle, jotta niitä voi lähestyä ja edes tämän tasoisen kuvan saa napatuksi. Naisten edessä polvistuminen on vaikeaa - ei ei siksi! herra siunatkoon! - vaan koska tuhannet ihmiset ovat koko ajan tallaamassa prospektia pitkin ja kävelemässä ylitsesi.

Silta on kuuluisa Anitškovin silta, sen toki tiedän; ja kaikki kyllä huomaavat sen Peter Clodt von Jürgensburgin hakkaamat hevospatsaat, mutta vasta kotona saan tietää että muutkin kynämiehet, heh!, ovat sen kaiteet huomanneet, WP:

"As well as its four famous horse sculptures (1849–50), the bridge has some of the most celebrated ornate iron railings in Saint Petersburg. The structure is mentioned in the works of Pushkin, Gogol, and Dostoevsky." 

Olen otettu.
Näinköhän sittenkin minussa, pikkugogolissa, on estetiikan tajua, esteettistä elämyksellisyyttä yhä ripaus jäljellä.

Naistenpäivän kunniaksi myös vielä jykevämpi, mutta vähemmän siro otos noista ihanista kaitei  naisista.

Onnittelen.
t.
http://www.city.fi/profiilit/hikkaj

 

Jäljellä   H: 484 km, KK: 210 s

Käräjille tästä

Tänään velvollisuudet kutsuvat. Päivä yhteiskunnalle silloin tällöin on kansalaisvelvollisuus.
Sukset on heitettävä nurkkaan, hiihtopuku vaihtuu räätälipuvuksi. Jonkun sukset ovat menneet ristiin joidenkuiden toisten kanssa.

Pitäisi löytyä oikeus.

Mistään immateriaalioikeusasiasta ei nyt ole kysymys vaan ihan kunnon materiaalista: on tehty tehdaskauppoja ja tehty konkurssi ja varoja lienee käytetty väärin.
Syyttäjän mukaan tehty rikos:
TÖRKEÄ VELALLISEN EPÄREHELLISYYS

Seurauskannanotto: Yli 1 vuoden pituinen vankeusrangaistus, joka voinee olla ehdollinen (enint. 2 vuotta).

Saas nähdä miten vastaajan käy, juttu on jatketta tammikuulta.

On palattu Nevskiltä, on

 

 Fontanka-kanava alla - Nevski prospekt jatkuu 
Anitškovin silta ylittyy hepoisella

 

Pari tuntia kassaran ja kaarisahan kanssa naapurin metsässä rankojen kimpussa touhutessa kummasti rauhoittaa Matkamiestä.
Puolikuolleena paita hiestä märkänä kun nouset Parempasi kanssa hiiskumattomassa luonnon rauhassa Pirtinmäkeä ylös, niin jo nousee visainen kysymys esitettäväksi:

- Kumpikohan muuten selveviäis paremmin ja noppeemmin uusiin olosuhteisiin tottus: Nevskin kävelijä tänne vaiko täkäläinen sinne Nevskille olloutus?

- No ei se ainakaan moottorisahaa sais käyntiin.

- Vaan eläpä hättäile, huomiseks saha kuntoutetaan. Ja se hörähtää!

Hiiskuihan se luonnonrauha! Vaan asetettu kysymys jää yhä vastausta vaille.

On palattu.
Luonto on rankaissut: liki lumettomana metsät mannut. Ja talven hiihtoja vielä jäljellä viisisataa, siihen tonniin! Sekin murhe tähän kun yöllä jo valvotti Ukraina ja tuo muuan pätkä.

Siitäkös sukeutuu taas kysymyksen tapainen ihmetys aamukahville:

- Olis se ollu helepompaa ennen tätä informaatioaikaa, vaikka elää kivi-, pronssi- taikka rautakaudella: Ei harmainta aavistusta mitä Uralille kuuluu, miten Mustanmeren laineet lyövät.

- Otatko puuroon voisilimän vai marmelaatia?

Palattu on.

Pietarin pimut kanavan kaiteella

Jäljellä   H: 500! km, KK: 213 s

Pois pian sotaa käyvästä maasta

Otsikko on kahdesti laukeava, tarkoituksella.

Muutama tunti tästä on, kun naapurimaa jätettiin.
Pietarissa KHL:n uroot taistelivat asemistaan, puolustivat alueitaan ja hyökkäsivät tilaa saadakseen. Kaupungin oma ylpeys SKA kävi leikkisotaa vastustaja Kazanin kanssa  tosissaan; molempia joukkueita johti, edestä, suomalainen!
Toista Jukka Jalonen, toista Ari Selin Raimo Helmisen kanssa.
Marskin jalanjäljillä vieraassa maassa?

Viipurissa oli melkoisesti savua Torkkelin puiston laidalla liki Pyöreää tornia ja kuten tuolla neljännessä kommentissa vielä leikilläni arvelin: kunhan eivät kehnot olisi erehtyneet suunnasta matkalla Ukrainaan. Ja tässä väänsimme Rydmanin Karin kanssa miekkoja (tyttö)kouluiksi.

Lapset torilla pomppulinnoissaan iloitsivat aikuisten kanssa.
Miten muurin suojassa omassa linnassaan pompottelevat putin pojat, miten voimamiehet palikoitaan siirrellevät?

Laajassa maassa ei sana salamana aina liiku.
Isossa maassa, suuressa valtakunnassa saattaa tapahtua niin monenlaista yhdessä päivässä ja yhdessä yössä.

Hyvää yötä!

Jäljellä   H: 500! km, KK: 217 s

Tuntematon hiihtäjä

Paloaukealla, sillä Väinö Linnan Tuntemattomalla, hiihtelee Vanha Mies ja kiroaa; ei nyt sentään yhtä karskista kuin Linnan sotilaat, pois se meistä: entinen opettaja sentään. Puhdas Suu. Hiihtää sulkeiskenttää ja noituu.

Että tämmöiseksi ovat typistäneet uljaan kentän!
Tykistön lakkauttaneet ja kasarmista koulun valaneet. Alakoulun. Tykin ovat kuljettaneet piiloon kentältä, missä Vanha Mieskin aikoinaan alistettiin komennoin isänmaan palvelukseen ja missä VM itse nuorna karjahteli TaaKSE POIIStujaan uusille isänmaan astujille. Miesten koulussa.

Nyt alakoulu samalla paikalla, samassa rakennuksessa.
 - Hävytöntä! älähtää VM rinkiä kiertäessään. Murahtelee alennustilalle, historian halventamiselle, perspektiivin puutteelle, niille Haglundeille ja Enestameille.
Kiertää, kiertää, suksilla ympyrää kiertää, kunnes huomaa viimein tykkihallin verkkoaidan takaa.

"Näytän itse itseäni komentaen", määräsi yliluutnantti Spåre ryhmänjohtajien koulutuksen aloitussanat, juohtuu mieleen, "ja siitä jatkatte liikkeen mukaan!" 

Niin se meni. Upposi koiruus. VM alkaa sulaa, hymähtää, muistaa oman vuoronsa ja opastuksensa ja repeävän riemun:

 - Toimitte mallini mukaan! Näytän ensin itse itseäni komentaen. Oletteko valmiit? Seuratkaa tarkoin liikkeen etenemistä. Än yy tee nyt: - KATse oikeaan päIN!

Sitten vinkuivat hippulat!
Eipä pitänyt yliluutnantinkaan pokka, vaan pärähti nauruun Carl-Erik, kuten koko konkkaronkka. Sitä mentiin eikä meinattu tykkihallia ympäri ulkopuolelta kerien ja kiertäen.

Pehmenee, pehmenee Vanha Mies väsyessään ja - ilossaan: pian täyttyy viissatanen tältä talvelta, kunhan vielä takaisin Pärnälle vähässä lumessa kaluaa. Tuumaa jo vaimolleen, joka perästä hiihtää, koko ajan hiihtänyt on, ja joka monet paaruamiset ja sulamiset on kestänyt:

- Toisaalta eikös tämä jalompaa? Gladios suos in aratra. Koulu kasarmin paikalle. Sivistys sanonko mä minkä! Tai kai se Pentti H on jo sanonut ja - kärsinyt.

 Jäljellä   H: 500! km, KK: 217 s

Luki sen, ei siinä mittää

Omakustanne on omakustanne myös kriitikolle. Isoilta ja suurilta kustantamoilta voi pyytää huoletta vapaakappaleen, se ei niitä hetkauta puoleen eikä toiseen.
Omakustanteiden kanssa on toisin.
Mielellään heittää sen kympin kaksi kannustukseksi ja kustannusten peitoksi.

Antin ahvenen luona kesällä kerran istahti herrasmiehen oloinen mies laatikkolaukkunsa kanssa viereen ja niidennäiden jälkeen kääntyi juttu Ukriin.

- Joo tunnen toki, ainaisjäsen olen, vastailin.

- Mulla ois tämmönen tekele kaupan.

- Mielelläni toki silmäilen, sanoin.

- Piti mennä asikirjojen teko kurssille, mutta tuli vain yksi osanottaja niin ohjasivat luovan kirjoittajan kurssille.

- Sepäs sattui kaukaa, päivittelin.

- Tää kertoo liikemaailmasta, mafiasta ja ...

- Eläpä kerro niin ei tuu ennakkoluuloja, kielsin.

Oli tekijä selvästi yllättynyt kun aloin kaivaa lompakkoa näin vähillä puheilla.
Maksoin ja sen jälkeen puhuttiin aivan muusta: politiikasta ja Kotkasta ja ammattiyhdistystoiminnasta ja eri mieltä olemisesta ja huomaamatta jättämisestä, ja kaikesta muustakin olisi puhuttu vaan kun tuli aika jomman kumman poistua.

Tässä tämä nyt on puhk'luettuna siivet levällään:

Raimo Tyyskä Kotkan poikii Omakustanne 2013. 108 s.

Heinäkuuta se oli kun ostin, nyt helmikuu lopuillaan. Puolisen vuotta Kilpien, Salamoiden, Haanpäiden, Pällijeffien, Koivukarien, Lehtosten ohessa edetty sivu kaksi aina tarpeen tullen. Rikkana rokassa, mausteena sopassa. Iloittu jos ihmeteltykin että niin monet tohtivat astua joukkoon mukaan lusikoimaan.

Ihan luettavan kirjan tekijä on kirjoittanut, nopeatempoisen: siinä ei kauan kutkatella kun siirrytään ajassa ja paikassa toiseen hetkeen ja toiseen paikkaan. Norjalainen perustaa Joensuun lähelle villapaitakutomoa, Pietarissa bisnes pyörii jo ennestään. Kiristykseksi luiskahtaa, tietäähän nuo velivenäläiset ja baltit, niille kun vielä jalokiven erehtyy näyttämään.

Kyllä sen luki.

Jäljellä   H: 500! km, KK: 219 s

PS
Ks. myös toinen pienen piirin kirja 

Siveys ennen kaikkea

Antti Hyryn ja Volter Kilven seuraan kun lyöttäytyy, laskeutuu pyhäinen rauha tupaan. Aina.

--- "Aikuiset joivat kahvia ja minä ja Vilho saimme nisupalat kumpikin. Jos sotkisi kahviin niin tulisi hyvää  mietin. Nisu oli tuoretta, valkeaa ja pehmeää ja maistui vähän hiivalta. Eino porisi koko ajan Alpon kanssa ja Alpo kaikkien kanssa." ---

 

Alakoulua kannattaa käydä perusteellisesti vaikka koko ikänsä - mitä sinne ylemmille asteille siirtymään kun kaikki herkkyys on täällä, tässä ja nyt.

Kirkolle kannattaa kävellä koko ikänsä - ei se muu maailma sen kummempaa tarjoa.

--- "Eihän Juha erinomaisempaa ääntä ja elämänpuhinaa pitänyt kankaretta astuessaan, senverran vain ähisi kylkipielissään, että lähivierillä kävijä jo kuulemilta ymmärsi talviparselitakin harmaaverkkaisissaan olevan tukevaa vaatetta miehen hartioilla näin suvipaahteissa, jolloin taivas sinensuliltaan valoi hellettä kuin vesikupin katamilta kenen hyvänsä ylle ja rynnäspinnoille..." --- 

Milloin rauhoittua haluaa: tuossa läntiset lääkkeet tarjona, aitosuomalaiset.
Itäsuomalainen siinä rauhassa tosin aluksi ihmeissään raikuli-Simpauttajan jäljiltä joutuu säkyilemään. Mutta nopeasti talttuu.
Sen verran Volteria kunnioitan lainauksenpätkässäkin, etten katamilta-sanastakaan uskalla vokaalia pidentää, vaikka mieli tekisi: josko siinä sittenkin olisi painovirhevirhe?

Ai että hyvää mielelle valaa näitä kirjoja kerrata! Siinä on aivan eri luokassa omien jälkien jälkeen, ja monien muidenkin.

Ja mikä mukavinta, ei tarvitse selittää kenellekään,  m i k s  kandee tarttuu pyydykseen; kuitenkin halu ohjata oikeaan syvällä sielussa yhä jylläämässä - se opettajuus, se opettajuus!
Nappaa siis vaan valmiit arvostelut Google-herralta, niin kaikki näkevät syyn. Itsehän korkeintaan vilkaisen, ovatko kriitikkoraukat oikeilla jäljillä vaiko vain harhaisina haihattelevat ...

Lisäbonuksena
vielä Antissa ja Volterissa tämä:

 

Hyryn ja Kilven seurassa ei tarvitse hipsutella varpaisillaan.
Ei niin kuin elokuvien kanssa, kun koulussaviikoittaista elokuvatuntia mukuliaissa pidimme ja näytimme muutakin kuin Pekkaa ja Pätkää, mutta emme aina etukäteen jaksaneet tarkastaa ja tarkistaa, miten rohkeita kohtauksia kenties tuleman piti. Siinä jännityksessä sitten koko ajan toinen ope kaukosäädintä hypelöi valmiina painamaan sensuurinappulaa, toinen valmiina töpseliä irrottamaan, josko toistensa kimppuun yhenäkin syöksyisivät ruudun takana - hyvässä tai pahassa.

Ja monestihan kollega tuumailikin, miten hankala tilanne joskus iltaisin kotona pienen lapsen kanssa oli kun heti Pikkukakkosen jälkeen, jopa ennenkin, könyämään ruudun takana kävivät: mitä lienevät peytonplaceja siihen aikaan näyttäneet ...

Jäljellä   H: 515 km, KK: 219 s

 

ps

 http://www.city.fi/blogit/hikkaj/perverssia+puuhaa/126191

Tuostako lienen pontta saanut yllä olevaan katarsispyristelyyn, olo ambivalentti?



Poljanoista pöljänä

Koko kaksiviikkoisen olympiarupeaman olen ihmetellyt, kaiken tietävänä litteräärinä, subst. huom!, suuresti, että noinko sivistymättömiä todella ovat urheilutoimittajat, jotteivät sanaakaan suo Leo Tolstoille, vaikka tämä jos kuka stara on; nuorisolle tiedoksi: jopa vaikuttavampi legenda kuin Teemu Selänne!
Yksi suurista venäläisistä maailman kirjailijoista, kotoisin noilta hiihtokeskuksen liepeiltä: Jasnaja Poljanasta [Ясная Поляна].

Ei Ville Haapasalokaan sinne Niki Juuselaa Muksis-maskotin kanssa johdattanut, vaikka moniin paikkoihin vei. Toreilla kyllä pureskelivat kaiken maailman yrttejä, mutta henkinen ravinto ei tuntunut pätkääkään kiinnostavan. Sen verran toki älypuoli kiinnosti, että päätä suurentavaa laitetta kävivät ihmettelemässä, jotta: älykö siinä kasvaa ja ymmärrys laajenee jos päätään kasvattaa?

Minne unohtuivat Lapsuus, poikaikä, nuoruus, Anna Karenina, Sota ja rauha?
Näyttelijä sentään Ville!

Kunnes nyt kahden viikon souvin jälkeen viidenkympin hiihdosta nääntyneenä - ei sille Heikkisellekään sattunut pöljä päivä Poljanassa, mitä se Masa oli: 15. - kaiken päättyessä,
kaikkeni puristaneena, huomaan, että Krasnaja Poljana [Красная Поляна] on olympiakisahiihtopaikan nimi, kaukana Jasnaja Poljanasta, joka on Tulatullallaan lähellä 200 km Moskovasta etelään, muttei likikään Mustaamerta niin kuin Krasnaja Poljana.

Voi minua pölvästiä!

 

 Jäljellä   H: 540 km, KK: 230 s

Lisäys myöh.

Päättäjäisseremoniassa homma paikkautui loistavasti: kirjailijakavalkadi estradilla oli loistava, koko kirjailijakerma Gogolista Soltzenitsyyn tuli esitellyksi. (yläkuva Yle Areena - aika 1:18:18)