Vanha Mies katsoo aamukahvihämärissä lipputankoa akkunaruudun läpi. Ja lumikinosta.
- Mänis lunta kenkään, olokaan!
Ja pitäs vielä ulkovintille kavuta ja hakea lippu.
- Suap olla.
Vanhaa Miestä oikein hytisyttää ajatus hangessa kahlaamisesta, vaikkei muniansa myöten tarvitsisi edetä eikä kelkkapulkkaa vetää niin kuin Sinisalo-Lahtinen Tuntemattomassa.
Siltipä.
Toisaalta voisi kyllä, sillä taivas on kaikkien; sitä paitsi sitä vasten ja siellähän se liehuisi vapaana, hulmahtelisi.
- Ihan katottavaa kamaa, naurahtaa Vanha Mies, vähänkö modernisti.
Vaan ei taivu tuumaan, ei liputa. Kunnioittaa muulla tavalla päivää päivemmällä.
Silloin käännämme katseemme tuonne liiterin nurkille, mistä kohaus kuuluu. Kaksiko noita jo siellä on touhussa, katsokaas!
Autotallin ovi on rullattu ylös ja ovat nyt laittamassa kapuloita, ei ei rattaisiin vaan jalkoihinsa.
Siitä nousevat tielle ja lähtevät lykkimään isänmaata pitkin suojeluskuntatalon ohi alamäkeen saarenpäätä kohti.
On siinä vapauden tunnetta hyppysellinen mukana, kieltämättä, vaikka maa ei omaa olisikaan.
Se on kuitenkin satavarmaa, kun puolentoista tunnin ja saunan jälkeen kysymme reporankaiselta Vanhalta Mieheltä "Miltäs nyt tuntuu?", niin vastaus on positiivissävyinen, milloin mitäkin: - Velat tuntuu suatavilta. Tai: - Enemmän kuin seihtemän oikein ois osunu lotossa. Taikka: - Eipä tunnu ei nin mittää puuttuvan! Tai, tai, tai.
Taikka vaikka jottai sanattomuuden rauhaa.
