Hyvän olon kanssa tässä köllötellään kahenjapuolen tunnin hiihtosuorituksen jälkeen yhä yhtyneenä ja ihastuneena Tolstoin kiteytykseen Anna Kareninassa, missä näyttelijä (Rantatalo) esitti Leviniä (Tolstoita itseään, siis) lapionvarressa huhkimassa ja filosofoimassa: - Vain pitkäkestoinen fyysinen työ vapauttaa aivot kaikista ajatuksista.
Se menee niin.
Kahden tunnin tauottoman yhtäjaksoisena jatkuneen hitaan hiihtoliikkeen jälkeen aletaan olla jo niillä haminoilla, juostessa tuo raja tulee tunnin verran aiemmin: kivun yli sukellettu, turtumista, terävien ajatusten hämärtymistä, muistikuvien himmenemistä - toisenlaista elämää, toisenlaisessa todellisuudessa, vaikka samassa tutussa ympäristössä.
Ja
Joku vielä luulee että 'terveyden takiako liikut?'. Ei vaan tuon. Ihan niin kuin kertapäiväateria jos jää väliin niin nälkä tulee, maha kurnii, heikottaa. Sama tuon kanssa. Ruuasta riippuvainen, liikkeestä riippuvainen. Samaa asiaa.
Levinpä tuon taas todisti! Tosin käänteisesti verrannollisena: täysi / tyhjä. 👴
En sitten niin muuten ollut vakuuttunut Joensuun kaupunginteatterin Anna Kareninasta, vaikka se oli hyvä esitys. Jotenkin jysähti päähän: onko pakko klassikoita 'kuvittaa' ja eivätkö riitä pelkkä kirja ja sen lukeminen? Pitääkö sitä vielä esittää? Sitähän näytelmässä katsoo kuvina ohjaajan (Aino Kivi) näkemystä ja tuntoja ja tulkintaa kirjasta ja väistämättä, klassikon kyseessä ollen, tömäyttää katsoja päätä seinään ja kyselee paikoin: miksse noin? - minä kun käsitän sen näin.
En minä siis sillä, ettemmekö silti olisi raikuvin aplodein, siis tyytyväisinä näkemään, palkinneet esittäjiä - korkeatasoisia ammattilaisia kaikki tyyni.
Jääköön tuo otsikko, vaikkei kirjoitus mennytkään ennakkohahmotuksen mukaan;
lipaseepahan edes alaoikean kilsoja. 👇 👉 👉 👉
hiihdot 15+10+20 /915 km = 133 h
