Purjehtimaan

 Tarja Tuovisen kanssa

    Baltian saaristoon Kotkasta. 

Momentum Kirjat 2024. 96 s.

No mikäs mikäs, senkun purjeet lepattamaan! Aivan ummikkona, kuten Tarjakin, sisämailta lähtöisin, nyt Heinävedelle asettunut. Karvion kanavalle, missä aikoinaan oma kummitätini postia hoiti ja josta käsin munkkiluostari tuli koluttua, silloin jo kun siellä suurin osa munkeista venäjää posmenti.

Heinävedeltä on edellinenkin kokemukseni veneilystä Sakari Issakaisen Paratiisissa ei soi Paganini -romaanin myötä, sisäjärvillä tuolloin meloskeltiin.

Nyt mennään Afroditen lokikirja -merkinnöin. Tarja kirjaa päivittäin ylös matkan etenemistä aluksessa ja aluksen ulkopuolella kesä-heinäkuussa 2015.

Ei aina hyvältä näytä, kun noviisi ei osaa Jumi-miehensä mieliksi juuri mitään edes sinnepäin tehdä.

Kuvitelkaa 7 viikko tuon hirmun kanssa kaksin!

Jumi muuttuu purjehduksella kuin toiseksi ihmiseksi, kiroileekin kuin mikä, vaikkei maissa koskaan. Murenee naisen mieli ja katuu, ettei jo ensimmäisellä kertaa uskonut miestä, kun tämä kehotti, jotta maihin poistu.

Kyllä tuon hirmun rinnalla vähemmästäkin on muututtava varjonaiseksi, huomaamattomaksi niin kuin Moona Laakson taiteilijoiden vaimot.

Intensiivisen purjehdusmatkan on Tarja Tuovinen kansiin kirjoittanut, vähemmän sisäsiistin, tosin ei ulkonakaan Baltian mailla ja merillä aurinko pahemmin paistanut; satoi ja taas satoi ... 

(kuvasta huolimatta)

Kuva: Jyrki Suikkanen / Kirjokansi

omat  KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

Kenttäsairaala kriisipesäkkessä

 

Kirjokansi 2021. 175 s.
Kansi: Jussi Virratvuori

Niin, Hermeksen siivissä ensin ja nyt tässä Kenttäsairaalassa - Pakistanissa ja Afganistanissa ollaan ja ihmetellään talebanien aikaansaannoksia. Lannistavaa. Miltei toivotonta.

"Klinikan viereisen moskeijan seinistä ei ole mitään jäljellä ja ruumiita makaa päällekkäin pitkin moskeijan keskuslattiaa. Silpoutuneita raajoja, palaneita kasvoja ja ulos työntyneitä suolia. Paineaalto, kuumuus, naulat ja kuulat ovat tehneet tuhoa. Pommin ajoitus on ollut täydellinen, laukaisinta on painettu kesken perjantain jumalanpalveluksen."

Työskentele siellä sitten avustustöissä! Pommituksia, ampumisia, tappamista. Kuolemaa, silpoutumisia, haavoja. Kaikki ihmisten aikaansaannosta. Panee pohtimaan vähän sitä sun tätä kun siellä ympärillesi katsot, lukijana kysyt: onkohan tuo enää ihmisen touhua?

Näillä mennään, myös näinä päivinä, samoilla kuin kymmenen vuotta taapäin, minkä aikaisista sairaanhoitaja Tarja Tuovinen kertoo tässä uusimmassa kirjassaan romaanina, niin etteivät tosiasiat kärsi ja kirjan henkilöt tunnistaudu. Täyttä totta silti.

Kuoleman läheisyydessä ihmisen käytös muuttuu, sodan keskellä primitiivisyys ottaa vallan, perustarpeet työntyvät etualalle, myös seksuaaliset. Aikaa voi olla vähän, muuta nautintoa ei lainkaan. Avustustyöntekijät höyläävät toisiansa väsymystilan, turhautumisen, stressin, kaiken hallitsemattomuuden tilassa surkeissa oloissa.

Näistä kirjoittaa Tuovinen ja myös siitä miten Punaisen Ristin päämajassa Genevessä kaikki on toisin: ylellistä ylellisempää pihan viimeistä ruohonkortta, ravintolan valkoviiniä myöten.

"Kaisa Vallilla ei ole asiaa vanhaan ja arvokkaan näköiseen kivilinnaan. Siellä istuvat avustusjärjestön johtajat muhkeilla tuoleillaan, avarissa, valoisissa huoneissaan. Eri puolilta maailmaa komennuksilta saapuvat työntekijät ohjataan vaatimattomaan ja sokkeloiseen tiilirakennukseen pihan toiselle laidalle." 

Mikä vastakohtaisuus! Äklöttää. - Anteeksi. Mutta jos tuonne päämajaan jäsenmaksurahani menevät, joudun harkitsemaan jäsenyyttä. Niin pitkälle lukiessani luiskahdan - liian pitkälle, tiedän tiedän.

Siis Tarjan tekstihän puree!

Suomalainen sairaanhoitaja Kaisa Valli on joutunut toiseen sotaan, sillä työpaikalla kyynärpäätaktiikka on muuttunut naisten kesken totaaliseksi kiusaamiseksi.

Inhorealismilla empatiapilkahduksin Tarja Tuovinen nostaa Kenttäsairaalassa eteemme avustustyöntekijöiden arjen paineet, asukkaiden arkielämän kaiken kauhun ja sekasortosotkun. Voimakkaasti vaikuttavan yhtäkkisyyden, yllättävyyden: kaikki hetkessä voi olla tosin - ja on. 

Niinpä kirjakin yhdenäkin muuttuu jonkinasteiseksi dekkariksi: aletaan etsiä murhaajaa, eli kuka kahvillehaisevista työntekijöistä hiipi yöllä teltalle ja myrkytti kaliumkloridiruiskulla sairaalan sänkyyn pikku-Aishan.

Ilman tuota osin tarpeetontakin lisäjännitystä kirjassa olisi ollut jännitettä nokko.

mtvUUTISET: Taleban ja Tuovinen

omat KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

+2°C  11 km  381 km/€ 61 h

Puheissa ihmisten kanssa

vähiin jääneet jos vierelläkulkijaa ei lasketa

Äänestysreissulla tulikin tämän vuoden kontaktienkat: 4 tapausta yhellä reissulla.👍😹

1. Äänioikeudentarkastaja lasin takaa: "Tässä ois kynä ja lappu, palauta kynä, pitää allekirjoittaa vielä."
2. Opi, se joka harmittelee kun pelimerkit tahtovat loppua ennen uutta urkkoa ja se jolla oli mulea ääni (pikkutytön pelokkeena ja tämäkös sen tähden ei aikoinaan rohjennut astua keittiöön, missä Opi putkitöitään teki), oli liimailemassa äänestyslappuaan kirjekuoreen. Kun nousi tuoliltaan, vaihdettiin paikkoja ja muutaman sanasen: "Sie jo hukkasit äänesi."
3. Seppo lätkää leiman äänestyslappuun ja ojentaa kuoren liimattavaksi: "Mites hiihot?" "Vasta tultiin. Tuuli niin pirusti. Yhtä paljon kun sillon kun ne putos sillä pienkonneellaan jäälle." "Paljonko koossa?" "Kolome ja puolsataa, vasta."
4. Ipon kautta koukkasin vastatuuleen potkurilla kyliltä pois - mikä myräkkä! Kahviteltiin ja ihmeteltiin kun olivat soittaneet jotta etkö tule rokotukselle. - Miehän kävin jo, sano sanoneensa. Oli vain jäänyt kirjaamatta kun olivat rupatelleet ummet ja lammet. Ummet ja lammet juteltiin mekin ja revontulista jotka ei kunnolla näy kun yötäpäivää räköttävät nuo kaupan valot.

Kotona tartuin Tarja Tuovisen Kenttäsairaala-romaaniin, ja nyt vasta myöhäsytytyksellä honasin, jotta tekijähän olisi ollut äänestettävissä eli on ehdokkaana näissä aluevaaleissa; Tuovisen Hermeksen siivet on kyllä hyvässä muistissa. 

omat KIRJA-ARVOSTELUT 

Kirjavinkeissä

 

+1°C  8+11 km  370 km/€ 59 h

Toinen nainen

Suleikan jätin vasta Siperiaan, niin jo tarttui heti toinen nainen räpylään. Eeva on hänen nimensä, sairaanhoitaja sisar hento jne. Avustustyöntekijänä ympäri maailmaa.
Miehennielijä, joten varani pidin, enkä antautunut täpöllä hänen kynsiinsä.
Tosin Eevan osana on ollakin ainainen toinen nainen.

Eeva ajeleskelemassa Sodankylän filmifestareille varhaisessa kesäaamussa mietiskellen miehen mieltä: miten Juha voikin jumiutua johonkin kymmeniä vuosia sitten tapahtuneeseen muka anteeksiantamattomaan hetkenmokaan, josta hän itse ei muista yhtikäs mitään!

Tuota mokahetkeä autoa sompaillessaan yritti Eeva tavoittaa elokuvaotoksena: kelasi, veivasi vaivasi nauhana mielessään tuota ratkaisevaa momenttumia useita kertoja eestaas, mutta filmiltä valkokankaalle ei juuri sitä kuvaa tullut.

Minulle tuo kirjan epäolennainen(?) kohtaus jäi mieleen roikkumaan vahvimpana, kun Hermeksen siivet katkaisin, kirjan peitteelle laskin ja lopetin.
Siksikö kun elokuvan ovi ei ole narahtanut, ylipäätään taiteena iänkuun päivänä auennut?

Oikeastaan vain mustavalkofilmit nielen: jonkin SF:n; tai venäläisen ikivanhan rutisevan, missä matala miesääni juoksuttaa taustalla arotarinaa; tai sitten jonkin Katkeran riisin, neorealistismustavalkoa; no, miksei myös jokin lollocardinale.

'Elokuvassa vieras tulee lähelle, antaa koskettaa itseään, paljastaa kaiken ja huomaat katsovasi itsesi peilikuvaa. Me olemme kaikki yhtä ja sen tajuaminen on elokuvan suurinta antia.'

Noin kirjoittaa Tarja Tuovinen Eevan elokuva-ajattelua matkalla pohjoiseen.
Olisiko tuossa avainta elokuvaoven avaamiseksi?

Tarja Tuovisen toinen kirja: Hermeksen siivet. Kirjokansi 2016

hiihdot 11+11 /411 km=/€

__________

ex KIRJA-ARVOSTELUT

*** myös