Meillä kuitenkin oli semmoinen juhlatilaisuus eilen että useampikin naisenpuoli siellä oli, miehiäkin yhtä enempi.
Täytimme 40 vuotta.
Ei ikä ei mikään!
Varsinkaan yhdistykselle tässä pian satavuotiaassa maassa.
Sydänyhdistyksemme täytti ja piti pienet pippalot.
Sydäntautiyhdistyksenä se oli perusmuurattu, sittemmin nimeä siistitty, raplingit ja roiskeet, tuo senkö tautinen, kaavittu pois pahasta muistuttamasta.
Niinhän on muoti: kuolema piiloon pantu.
Vain televisiossa ja tietokonepeleissä viihtyvät ruumiit - siellä sen hanakammin.
Pekka Puskaa ei toki pienyhdistys raaskinut paikalle pyytää - jottei kassa olisi tyystin tyhjentynyt? - juhlapuhumaan. Vaikka Pohjois-Karjala-projektin syntysijoilla elelläänkin. Lie Pekka peräti perustamassa piipahtanut.
Vaan ei Juha Pekkaa pahemmaksi jäänyt.
Paremmaksikin pisti sisätautien ja kardiologian erikoislääkäri Juha Mustonen, läheisenlämpöiseksi teki juhlatunnelman. Inhimilliseksi omista vaiheista kertoessaan, siitä miksi lääkäriksi ja miksi juuri sisätautien:
- Oma isä oli juuri niitä karjalaisia miehiä, joita tauti vei. Sepelvaltimosairauksista siihen aikaan puhuivat ukot maitolaitureilla ja aina kuullessaan että tuon ja tuonkin tilan isäntä oli taas tautiin sairastunnut, alkoivat pohtia mitenhän senkin tilan nyt käy kun isäntä ... niin, kuolee.Sen verran varmaa hengen lähtö oli siihen aikaan.
Mutta toista on nyt; projektin jälkikaiuissa ovat asiat korjaantuneet. Kun on jätetty ne kolme myrkkyä pois: suola, tupakka ja rasva. Liikuntaa lisätty.
Kolesterolit hoidettu Karppasista huolimatta.
Että semmoinen valoisan mielen juhla meillä, tautisilla ukoilla - jos niillä ämmilläkin.
Ja voitte arvata mihin lauluun juhla huipentui, seisomaan nousten.
